Lähdin ystäväni kanssa tutustumaan Alora-nimiseen kylään viime viikolla. Yhden junanvaihdon ja pienen bussimatkan jälkeen olimme perillä kylässä, joka on yksi monista "pueblo blancoista" eli valkoisista kylistä. Alora sijaitsee Malagasta 40 km pohjoiseen, ja matkan aikana ihastelimme  sitrusviljelmiä ja totesimme, että ensimmäiset kevätkukat värittivät jo maisemaa. Muutama kirkko, useampi jyrkkä mäki, mahtava linnoitus kylän korkeimman kukkulan päällä, siinäpä ne nähtävyydet. Täällä Espanjassa ei mikään ole uutta, ja niinpä linnoituksenkin historia alkaa foinikialaisten aikakaudesta jatkuen roomalaisten aikakaudelle ja aina siitä eteenpäin meidän päiviimme saakka. Valitettavasti jouduimme ihastelemaan linnaa vain ulkoa päin, sillä muurien sisäpuolella oli menossa kunnostustyöt. No, oli ja oli, olimme Alorassa keskiviikkona, ja restauroinnista oli merkkinä vain hiekkaläjä ja lukitut portit. Mutta maisemat olivat upeat! Väittelen joskus itsekseni, kumpi maisema on upeampi: vuoristo vai merimaisema, mutta en ole osannut asiaa ratkaista. Väittelyn tulos riippuu aina siitä, seisonko vuoren laella vai meren rannalla.

 

Nälkähän meille reissatessa tuli. Ystävälleni se ei ollut ongelma, hän osoitti sormellaan paikallisessa ruokapaikassa "tuota ja tuota", mutta minun piti alkaa selvitellä ruokavaliotani espanjaksi (täällähän ei juuri muilla kielillä pärjää). Minä selitin, mies kuunteli ja kyseli, ja pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen. Eteeni tuotiin lautanen, jossa oli paistettu kananmuna, rapeita pekoniviipaleita ja muutama suikale vuohenjuustoa. Ruokajuomaksi sain maitokahvin. Ja koko tämä lysti maksoi viisi euroa!

 

Paluumatkan suhteen oli pienehkö ongelma, sillä puhuimme niin innokkaasti keskenämme, että Malagan juna porhalsi ohi toista raidetta. Asemamies heilutteli meille käsiään ja huokaili tyhmyyttämme sekä ilmoitti lopuksi, että seuraava juna tulee tunnin kuluttua. "Toma café!" (juokaa kahvia) hän sitten ohjeisti meitä. Emme juoneet kahvia, vaan katsastimme muutaman kujan ja keväisen kukkaniityn. Aurinko paistoi, eikä tässä elämässä ollut kiirettä kuin seuraavaan junaan.

 

Tämän puolen vuoden aikana olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, jotka Oulussa olisivat jääneet kirjaston hyllyyn. Täällä valikoima on sen verran niukka, että olen tullut suvaitsevammaksi lukemistoni suhteen. Todellinen helmi oli Kent Harufin "Tasangon laulu" ja siihen löyhästi liittyvä "Jo ilta on". Upeita kirjoja! Viime viikolla reppuuni päätyi pokkari "Voimaa! Oman tarinani mahdollisuudet" (Katajainen, Lipponen, Litovaara), joka on yksi näitä kotiterapiakirjoja. Selasin kirjan nopeasti läpi, eikä sillä ollut ainakaan minulle mitään uutta annettavaa. Paitsi tositarina, jonka kerron nyt teille.

 

Psykologi Paul Pearsallin mukaan maailmaan on levinnyt ilonpuutostauti. Pearsall joutui ilmeisesti itsekin saman taudin kouriin, koska hän loppuun palaneena (kouluttajana, terapeuttina) muutti asumaan Havaijille. Siellä hän konsultoi omasta tilastaan paikallista poppamiestä. Tämän neuvo kuului: "Istu meressä kolme tuntia." Kun Pearsall ihmetteli tuntimäärää, poppamies vastasi, että istu sitten viisi. Länsimaissa istujaa katsotaan paheksuvasti. "Älä vain istu siinä, tee jotain!" Poppamiehen neuvon voisi tiivistää: "Älä vain tee jotain, istu siinä!" Tietämättä poppamiehen neuvosta olen noudattanut sitä omassa elämässäni tämän puolen vuoden aikana. Olen istunut - jos nyt en ihan meressä - meren rannalla, enkä ole tehnyt mitään. Olen kokenut, että olen alkanut parantua siitä surusta ja kaaoksesta, jonka vallassa tulin tänne. "Pirkko se istui rannalla", kertoi tuttavapariskunta miehelleni Oulussa. He marssivat päivä toisensa jälkeen vedenrajaa pitkin energisinä, keräten askeleita askelmittariinsa - ja minä vain istuin.

 

Tuosta askelmittarista vielä pitää sanoa, että joo, on minullakin nyt semmoinen. Mutta se uudempi ja hienompi Polarin versio. Siitä näkee kalorit ja askeleet ja ajan ja vaikka mitä, kunhan synkronoi sen tietokoneeseen. Se on hauska lelu ja innostaa liikkumaan. Mutta ihminen tarvitsee myös pysähtymistä.

 

Onneksi en löytänyt itselleni uutta toppatakkia, sillä tänne on tullut kevät. Kun kuuden maissa illalla kävelin asunnolle päin, näytti mittari vielä 20 astetta lämmintä! Altaalla pitää olla tarpeeksi aikaisin, jotta saa hyvän paikan. Joko siellä tarkenee? Vajaan kahden viikon kuluttua vaihdamme kuopuksen kanssa kesästä talveen. On tämä elämä aikamoista seikkailua, kun sille antautuu.

 

Pirkko