Kuopus ottaa löysin rantein koulupäivän jälkeen. Tämän kuvan nähtyään yksi isosiskoista huomautti, ettei hänen lukioaikanaan kyllä ollut tuommoista. Ei voi mitään. Niin ne ajat muuttuvat.

Kun olin asunut kuukauden täällä, totesin, etten pärjää ilman musiikkia. Meillä on tietysti televisio, mutta jokaiselta kanavalta tulee espanjankielisiä ohjelmia, yhdeltä kanavalta jotain amerikkalaisia lastenelokuvia. Televisiosta ei siis ollut apua tähän tuskaan. Ei auttanut kuin hypätä bussiin ja ajaa Miramariin, joka on paikallinen suuri ostoskeskus. Hyvää englantia puhuva nuori mies myi minulle mielellään cd-soittimella varustetun radion. Tuska loppui siihen, kun kotiin palattuani hain klassisen kanavan ja rupesin kotipuuhiin. Joku entisistä vuokralaisista on jättänyt tänne espanjan cd-kurssin, ja kun olen oikein reippaalla tuulella, kokkaan ja opiskentelen kieltä.

Neljä päivää sitten tuli postissa kirje, jota olin odottanut jo muutaman viikon. Toisaalta huokaisin aina helpotuksesta, kun huomasin, ettei minulle ollut kirjettä, toisaalta olin ärtynyt yksityisen lääkäriaseman hitaudesta. Juu, kyllä minulla on se: keliakia. Juuri niin kuin lääkäri oli minulle iloisesi todennut, vaikka lopullisia tutkimuksia ei ollut tehty. ”Joo, on sulla se.” Oikeassa olit, poika. Tilanne perheessämme on nyt 7- 4, keliaakikot vastaan normit. Olenkin tässä miettinyt, että millainen on teoreettinen mahdollisuus sellaiselle asialle, että kaksi ”tervettä” menee naimisiin, molemmissa todetaan myöhemmällä iällä keliakia, ja niinpä myös yhdeksästä lapsesta viidellä on sama sairaus. Keliakia on autoimmuunisairaus, joka aiheuttaa sen, että ohutsuolessa oleva nukka häviää, josta taas seuraa ongelma poikineen. Taudinkuvaan liittyy monenlaisia liitännäissairauksia alkaen kilpirauhasen vajaatoiminnasta, erilaisista vatsaongelmista aina masennukseen ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Ilman verikokeita ja lopulta tähystystä on mahdoton tehdä diagnoosia. Keliaakikon elämä tarkoittaa siis luopumista elintarvikkeista, jotka sisältävät ruista, vehnää, ohraa ja tavallista kauraa.  No, minulle tämä ei ole ongelma, sillä olen kahden vuoden ajan keittänyt, paistanut ja leiponut gluteenitonta ruokaa miehelleni. Nou hätä. Paitsi pikkuisen hätä täällä Espanjassa, kun kielipuolena yritän tavata purkkien ja pakkausten kyljestä, josko niissä mahdollisesti lukisi ”sin glutein” eli ”ilman gluteenia”. Yksi tyttäristäni kertoi, että diagnoosin saatuaan hänellä tuli kerran itku ruisleipähyllyn ääressä. Minä en ruisleipää kaipaa, mutta varmasti tulee olemaan haikea olo, kun seuraavan kerran Saksassa matkustellessani joudun kulkemaan lukemattomien leipomoiden OHI ja joudun tyytymään vain haistelemaan ja ikkunan läpi katsomaan kaikkia niitä ihania leipiä ja kakkuja, joita on tarjolla. Ei kannata mennä sisälle. Siitä tulisi vain paha mieli. Perheeni kokemusten perusteella suosittelen jokaiselle verikokeessa käyntiä. Lupaan raportoida asiasta lisää puolen vuoden kuluttua. Onko elämäni muuttunut mitenkään? Tämän ”ruisleipätytön” terveydentilassa tapahtui sellainen muutos, että ikänsä anemiasta kärsinyt tyttö ilmoittaa nykyisin hemoglobiiniarvokseen 140. Ja tämä on gluteenittoman ruokavalion aikaansaama muutos.

Myönnän, että harrastin salakuuntelua. Tai oikeastaanhan se ei ole salakuuntelua, jos kuulee juttuja, koska ihmiset puhuvat niin isolla äänellä. Jouduin odottamaan bussia ja istuskelin kahvilassa limsaa hörppien. Kahvilan etuosassa vietti aikaansa kaksi miestä, viisikymppinen, roteva kaveri ja häntä vanhempi hintelä mies. Miehet eivät tunteneet toisiaan, koska tämä nuorempi rupesi jututtamaan toista, joka oli rauhallisempaa sorttia ja vastaili hitaasti ja harvakseltaan. Kun ”mistä olet kotoisin” jutut oli käyty läpi, keskustelu muuttuikin mielenkiintoiseksi. Roteva kaveri rupesi kertomaan omasta burnoutistaan, josta hän oli nyt toipumassa parin vuoden jälkeen. Aikansa kuunneltuaan vanhempi sanoi: ”Sama juttu.” Oli hänen vuoronsa kertoa omasta loppuun palamisestaan. Miehet ihmettelivät yhteen ääneen sitä, kuinka elämä voi muuttua pelkäksi suorittamiseksi, ja kuinka siitä suorittamisesta ei enää seuraa mitään hyvän olon tunnetta. Näin jälkeenpäin tuli mieleeni kerrallinen opettajainkokous, jossa rehtori antoi hyvää palautetta opettajakunnalle sen tekemästä työstä. Sitten hän jatkoi: ”Mitä voisimme tehdä vielä paremmin?” Hyvä ei riitä. Miksi ei?

Tälle viikolle on annettu hellevaroitus. Ja minä kun luulin, että kelit alkaisivat vähitellen viiletä. Hoh, hoijaa, kun on ihanaa olla sisällä ilmastoidussa asunnossa auringon paahtaessa ulkona!

Yhtä kivaa menoa teillekin! Käykää verikokeessa! Pirkko