Onpa ollut ”työntäyteinen” viikko! No, ”työ” on varmaankin väärä sana tässä yhteydessä, mutta sanotaanko, että puuhaa on riittänyt. Yksi tytöistäni on ollut viikon ajan meillä täällä vieraana, ja tämä tyttö on sellainen, jolle pelkkä auringonotto ei riitä. Ei suinkaan, pitää katsella nähtävyyksiä ja tutustua kulttuuriin. Kyllähän se minulle on sopinut, vaikka jossakin vaiheessa löin jo jarruja pohjaan.

Ensimmäiseksi lähdimme tutustumaan Sohailin linnoitukseen, joka on Fuengirolan maamerkki. Linnoitus sijaitsee rantakukkulalla ja on todella komea liehuvine lippuineen. Sinne siis. Menimme alkumatkan bussilla, loppu olikin kiipeämistä ylöspäin 40: n asteen helteessä. Tuossa vaiheessa myönsin hiljaa itselleni, etten ole enää nuori tyttö. Linnan omistajat ovat vaihtuneet aikojen mukana. Ensimmäisinä paikalla olivat foinikialaiset, nyt linnoituksen on jo muutaman vuosikymmenen omistanut Fuengirolan kaupunki, ja entisöintityöt ovat olleet käynnissä kaupanteosta lähtien. Meille linna oli pettymys, sillä ulkokuoren sisällä ei ollut mitään nähtävää. Eipä silti, että olisimme edes kunnolla päässeet sisään, sillä siellä oli alkamassa ”saksalainen Oktoberfest” eli suomalaisittain sanottuna kaljanjuontipippalot. Tosin nyt ei ole Oktober eli lokakuu, mutta täällähän ei olla missään suhteessa niin kovin tarkkoja.

Seuraavana päivänä ohjelmassa olivat paikalliset markkinat. Sinne ajelimme tarpeeksi aikaisin, mutta ei tavara olisi loppunut, vaikka olisimme tulleet myöhemminkin. Hoh, hoijaa, sitä tavaran paljoutta. Kaikkea oli kaupan, ihan kaikkea! Ostin kaksi pientä flamenco-asua nuorimmille lapsenlapsilleni, ja tyttäreni lupasi viedä ne Suomeen. Markkinat pidetään joka viikko, ja päätin, että palaan sinne, kunhan lämpötila laskee parilla kymmenellä asteella.

Yhtenä päivänä kävimme Marbellassa. Runsaan tunnin linja-automatka ei maksanut neljää euroa, joten halpaa lystiä se täällä on. Marbella on Fuengirolaa huomattavasti suurempi kaupunki ja jotenkin vauraamman tai laitetumman näköinen. Kaupungin rantakatu on todella tyylikäs, eikä siellä ole autoliikennettä ollenkaan. Mielenkiintoisinta kuitenkin oli kiertää vanhaa kaupunkia, jonka kadut ovat sokkeloisia ja todella kauniita huolella hoidettuine istutuksineen. Kyllähän tämä säätyyppi on ihanteellista kaikenlaisen vihreän kasvattamiseen. Mutta kastella täytyy.

Seuraavaksi ohjelmassa olisi ollut vierailu eläintarhassa, mutta siinä kohtaan sanoin ”ei kiitos”. Ei jaksa. Ok, ohjelma vaihdettiin iltashoppailuun ilmastoidussa kauppakeskuksessa.

Viikon antoisin päivä oli perjantai, jolloin lähdimme järjestetylle matkalle Gibraltariin. Kuopus lähti kouluun, mutta lupasin, että hänenkin vuoronsa tulee. Meillä oli onnea, sillä suomalainen miesoppaamme, Anssi-niminen, ei enää pikkupoika, oli aivan loistava. Menomatkan ajan, eli puolitoista tuntia, hän kertoi Gibraltarin historiasta sen synnystä lähtien (montakohan kymmentä miljoona vuotta siitä on, kysykää Anssilta) Ferdinandin ja Isabellan ja monen muun hallitsijan kautta Francon aikaan ja tähän päivään. Tilanne Gibraltarillahan on siitä erityinen, että tämä maa-alue kuuluu Isolle Britannialle. Asia ei ole ollut koskaan kovin yksinkertainen, sillä Espanja on luonnollisesti aina halunnut tämän maan vesialueineen itselleen, mutta Britannia ei luonnollisestikaan omistusoikeudestaan luovu. Lopulta Francon aikana alueella pidettiin asiasta kansanäänestys sillä tuloksella, että 44 asukasta noin 30 000:sta olisi halunnut liittyä Espanjaan. Oppaan mukaan tänäkin päivänä ihmetellään sitä, keitä nuo 44 saattoivat olla. Gibraltarin virallinen kieli on englanti ja valuutta paikallinen punta. Vaikka punnan virallinen arvo on noin 1,25 euroa, niin totuus on se, että jokaisella ravintolalla ja kaupalla on oma kurssinsa, ja sillä vedetään tietysti kotiin päin. Niinpä meidänkin ravintolalaskussamme oli noin viiden euron ”valuuttakurssilisä”.

Tippukiviluolat ovat hieno nähtävyys. Minua häiritsi pikkuisen se, että luoliin oli laitettu jonkinlainen disco-valaistus, Olihan se komean näköistä, kun luolien seinät olivat punaisen, vihreän ja keltaisen väriset, mutta minä kaipasin luonnonmukaisuutta. Luoliin oli rakennettu myös esiintymislava katsomoineen, ja voin vain kuvitella, kuinka upeita näytöksiä ja konsertteja siellä pidetään.

Kaikkein hauskin nähtävyys Gibraltarilla ovat tietysti Euroopan ainoat luonnossa elävät apinat. Ilmeisesti niitä on toistasataa vuotta sitten kulkeutunut alueelle brittisotilaiden mukana, ja kanta on jäänyt pysyväksi. Gibraltarilla elääkin uskomus, että niin kauan kuin apinat siellä viihtyvät, alue pysyy brittien hallussa. Kun Winston Churchill kuuli, että apinoita oli jäljellä enää 20, hän määräsi, että niiden hoitoon täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Niinpä apinoita otettiin sairaalaankin hoidettaviksi. Nykyisin näitä veitikoita on jo noin 350 yksilöä, jotka elävät kuudessa laumassa. Niitä ruokitaan päivittäin, jotta ne eivät ravinnon puutteessa tulisi kaupunkiin ihmisiä häiritsemään ja paikkoja sotkemaan. Meidän kohtaamamme apinat olivat kesyjä mutta arvaamattomia. Meitä varoitettiin, että eläimet saattavat purra, ja vaikka tarkoitus oli ottaa niiden kanssa yhteiskuvia, varovaisuus vei voiton.

Paluumatkalla Anssi kertoi tämän päivän Espanjasta. Hänellä olikin omakohtaista kokemusta, sillä hänen vaimonsa on espanjalainen ja pariskunnalla on kaksi aikuista lasta. Kyllähän täkäläisen yhteiskunnan suuret ongelmat aika paljoltikin johtuvat korruptiosta, harmaasta taloudesta ja yleisestä välinpitämättömyydestä sääntöjä ja määräyksiä kohtaan.

Nyt en kuitenkaan halua valittaa aikataulujutuista, sillä vaikka olemme jo viikon eläneet syyskuuta, uima-allas on täydessä käytössä (piti mennä kiinni elokuun lopussa). Todennäköisesti uin siinä vielä jouluaattona!

Terveisin: Pirkko