Päätin, että tänään vihdoin ja viimein ajaisin Fuengirolan keskustaan ja katselisin ympärilleni kuin ihan oikea turisti. Oli tosi ihana päivä, aurinko paistoi – tietysti -, mutta lämpötila oli tuohon aamuiseen aikaan vain +26 astetta. Siis mitä mainioin kesäsää. Olen tykästynyt ajelemaan linja-autolla, se on niin huoletonta ja halpaakin täällä. Tietysti on suotavaa, ettei ole varsinaista kiirettä. Olenhan kertonut teille, että bussin odottaja saa varautua täällä seuraaviin vaihtoehtoihin: a. bussi ei myöhästy kovin paljon, b. bussi myöhästyy paljon, c. bussi ei tule. Tänään koin vaihtoehdon d, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Meitä oli pysäkillä odottelemassa kuusi henkilöä, minä ainoana ulkomaalaisena. Odottelimme ja odottelimme, en hermostunut. Jonkin ajan kuluttua alkoi kuulua auton torven tööttäystä. Emme kiinnittäneet siihen aluksi mitään huomiota, mutta kun ääni jatkui, rupesimme vilkuilemaan ympärillemme. Meidän bussimme oli muutaman kymmenen metrin päässä ihan toisessa risteyksessä, ja kuljettaja viittoili meille kutsuvasti. Kipitimme autoon, ja minä ainakin pääsin sinne, minne halusinkin. Eli kannattaa varautua myös vaihtoehtoon d = bussi tulee, mutta et tiedä minne. Paluumatka oli yhtä kiinnostava. Kun kuljettaja yritti kääntyä Avenida de Finlandialle, poliisi näytti kieltomerkkiä. Tiellä oli menossa maalaustyö. Kuljettaja käänsi auton ympäri, ja odotin kiinnostuneena, minne matka jatkuisi. Huomasin pian, että saavuimme ohitustietä ihan meidän talomme luo. Kuljettaja pysäytti risteyksessä, ja minä hyppäsin tyytyväisenä ulos. Luulenpa, ettei autossa ollut kovin monta muuta tyytyväistä, sillä sieltä kuului kova mekkala, ja se jäi pitkäksi kotvaksi risteykseen seisomaan. Kaikki eivät varmaan päässeet niin lähelle omaa pysäkkiään kuin minä.

Juttelin yhden suomalaisen tuttavani kanssa espanjalaisesta ”sinne päin” kulttuurista. Hän on asunut täällä jo kymmenisen vuotta ja viihtyy hyvin. Totta on se mitä hän sanoi: espanjalaisia on noin 50 miljoonaa, emme me suomalaiset turistit pysty opettamaan heille uusia tapoja. Emme niin. Siispä sopeudumme, odotamme ja kohautamme hartioitamme, kun asiat eivät menekään ihan jetsulleen. Minun ihana suomalainen asunnonvälittäjäni aikoi käydä tuomassa meille tänne isomman roskakorin, ja totta on, että nykyiseen ei mahdu juuri mitään. No, tuosta lupauksesta on nyt kuusi viikkoa. Välillä tuli jo sähköpostia, että hän tulee ”ensi viikolla”. ”Ensi viikostakin” on kulunut jo kolmisen viikkoa. Hän on ilmeisesti myös oppinut maan tavoille. Ei se mitään. Pitää ottaa roskapussi aina mukaan, kun lähtee ulos.

Uima-allasalueella on ollut hiljaista, sillä koulut alkoivat tällä viikolla. Kesälomavieraat, sekä ulkomaalaiset että espanjalaiset, ovat lähteneet takaisin koteihinsa, ja jäljellä olemme me, jotka asustelemme taloa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Talon espanjalaiset asukkaat ovat kohteliaita meille. He tervehtivät, miehet aukovat ovia, lapsetkin sanovat iloisesti: ”Hola!” Vaaleahiuksinen kuopus on tietysti saanut erityishuomiota talon nuoremmalta miesväeltä, mutta se on sellaista harmitonta kiinnostusta. Olemme sopeutuneet hyvin, ja aika menee nopeasti, vaikka varsinaiset kieli- ja kokkausopinnot eivät vielä olekaan alkaneet. Lähellä on kuntokeskus, jossa voi kortin lunastettuaan jumpata aamusta iltaan. Käymme siellä miltei kaikkina arkipäivinä, minä pilateksessa ja muissa rauhallisemman sortin menoissa, kuopus kohottaa kuntoaan zumbassa ja kaiken maailman kuntopiireissä. On kai turha sanoakaan, että kymmeneltä alkava jumppa alkaa oikeasti noin vartin yli tai niillä main…

Mukavaa menoa teillekin! Pirkko