Suomen ja Ruotsin rajalla sijaitsevan uneliaan pikkukaupungin, Tornion, elämä kokee suuren mullistuksen ensimmäisen maailmansodan aikana. Erinomaisen sijaintinsa vuoksi kaupunkiin perustetaan vankeinvaihtopiste, se on jääkäriliikkeen kulkureitin keskeinen paikka, siellä tekevät kauppaa monenlaiset salakuljettajat, ja sotapakolaiset käyttävät tätä rajanylitysmahdollisuutta yrittäessään päästä vihollismaasta takaisin kotiin.

Elokuussa 1915 saapuu Venäjältä ensimmäinen juna mukanaan keskusvaltojen invalidisotavankeja. Tornion kansakoululle on perustettu väliaikainen sotasairaala, jossa vangit viipyvät jonkin aikaa hoidettavina ennen kuin heidät palautetaan kotimaahansa. Sodan läsnäolo vaikuttaa jokaisen kaupunkilaisen elämään.

Täsmälleen sadan vuoden kuluttua, syyskuussa 2015, ylittävät turvapaikanhakijat Tornion ja Haaparannan välisen rajan. Heitä tulee sadoittain joka päivä, he vaeltavat pitkin Hallituskatua entiseen lyseoon, jonne nyt on perustettu väliaikainen järjestelykeskus. Tuohon rakennukseen, joka oli aikoinaan venäläissotilaiden kasarmi.

Turvapaikanhakijat kantavat mukanaan sodan tuoksua, josta he eivät pääse eroon, ja pikkukaupungin asukkaat joutuvat kohtaamaan ihmisiä ja kohtaloita, jotka muuttavat heidän elämänsä.

Kirja on nyt tilattavissa.

           TERVETULOA VIERAILEMAAN KOTISIVUILLANI:

                            www.pirkkojurvelin.com

Kirjaa voi tilata minulta suoraan hintaan 20 e + postikulut 5 e. Tilaus osoitteeseen: etunimi.sukunimi@ gmail.com.

20.4.2015 ilmestyi kahdeksas kirjani, ensimmäinen proosateokseni "Lapseni kuin nukke". Kirjani kustantaja on Kustannus Ves-Line, jonka kotisivuilta teosta voi tilata tai sitten suoraan minulta. Se, joka on seurannut blogiani, huomaa pian, että kirjani tarina on myös sisareni tarina. Laitan selvennykseksi takakannen tekstin.

Lapseni kuin nukke-romaani on ajankohtaisuudellaan hätkähdyttävä, pohjoisen pikkukaupungissa asuvan opettaja-perheen tarina. Kuopuksena syntynyttä nukkelasta, Elinaa, ihailtiin ja kannustettiin. Jo pienestä pitäen hän tiedostamattaan tavoitteli täydellisyyttä kaikessa mihin ryhtyi, päinvastoin kuin veljensä Viljo. Sisarusten välillä tasapainoili tytöistä vanhin, Kerttu.

Mitä Elinalle tapahtui murrosiässä? Hänen sosiaalisuutensa hävisi ja hän alkoi vältellä kavereitaan, lukuun ottamatta parasta ystäväänsä Susannaa. Elinan kunnianhimo vain kasvoi: hän oli ehdoton, se oli nuoren ihmisen oikeus. Elina pettyi raskaasti, kun saavutti ylioppilaskirjoituksissa "vain" viisi laudaturia kuudesta. Miksi tämä kaikki?

Yliopistomaailmasta työttömäksi jäänyt Elina ajautui aina vain syvemmälle valheiden verkkoon vieden mukanaan koko perheen. Sen jäsenet olivat uskovinaan, ymmärtävinään ja nauravinaan aina oikeissa tilanteissa.

Vuosia työttömänä elänyt, yksityisyytensä läheisiltään piilottanut ja erakoitunut Elina kävi kaupassa kuten muutkin ympäröiden itsensä ruualla nähden kuitenkin nälkää.

Mikä on vanhempien rooli lastensa kasvattamisessa. Kenen on syy, kun asiat joutuvat umpikujaan? Elinan järkyttävä kohtalo herättää kysymyksiä, joihin ei aina löydy vastauksia.

"On aika tullut kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
teille laulamme nyt näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän
kanssa hyvän ystävän."

Tämä laulu tuli mieleeni, kun pohdiskelin sopivia lähtösanoja blogilleni. Joka kevät lauloimme laulun 6-luokkalaisille, jotka olivat jo niin isoja, että pääsivät siirtymään yläasteelle. Koulu-uudistusten myötä toki nämä rajat ovat teoriassa väistyneet mutta käytännössä eivät.

Ylihuomenna lennämme Suomeen monta ihanaa, lämmintä, ainutlaatuista, turhauttava ja suututtavaa elämystä rikkaampana. Kalenteri on jo alkanut täyttyä: velvollisuuksia ja mukavia juttuja on edessäpäin. Matkojakin minulla on suunnitteilla, kuinkas muuten. Arabiemiraateissa pitäisi käydä tervehtimässä esikoista, Pärnun kylpylä odottaa, onkohan kesällä matkakohteena edelleen Saksa vai menemmekö sittenkin Itävaltaan, oppaan työt Valamossa jännittävät hieman... Ja syksyllä takaisin Fuengirolaan, missä odottavat aurinko, lämpö ja uudet ystävät.

 

Aloin kirjoittaa blogiani, koska halusin selvittää itselleni ja muillekin, kuka ja mikä eläkeläinen on. Minä - eläkeläinen - olen tärkeä monessa suhteessa, en yhteiskunnan taakka. Mutta minä olen vapaa! Ystävät, pyrkikää tähän!

 

Kiitos uskollisille lukijoilleni, joita on arvatenkin ollut muutama. Erityiskiitos Annikille, joka silloin tällöin on kommentoinut kirjoituksiani.

 

Turvallista matkaa! Pirkko

Päätin vielä kerran kohentaa Espanja-tietouttani ja lähdin ryhmämatkalle Granadaan viime keskiviikkona. Oppaanamme oli Manuel de la Rosa eli tuttavallisesti Manu, ja hänen läsnäolonsa takasi sen, että tietoa saimme pyörryttävän paljon. Manu on myös aikamoinen kielimies, ja minua kiinnostaa aina kovasti, kun hän kertoo sanojen etymologiasta. Tiesittekö, että espanjan kielessä on arabilähtöisiä sanoja n. 900, mutta suomen kielessäkin niitä on vajaat 100? Suurin osa espanjan sanoista perustuu latinaan, ja tästä saamme kiittää roomalaisia, jotka ovat mellastaneet täällä ja paljon pohjoisemmassakin monen vuosisadan ajan.

 

Granadasta löytyy miellyttävä sekoitus leveitä, nykyaikaisia bulevardeja ja kapeita arabikortteleita. Sierra Nevadan vuoristo avautuu huikeana kaupungin taustalla. Sieltä löytyy manner-Espanjan korkein huippu, ja laskettelua harrastavat tietävät myös, että Sierra Nevada on suosittu hiihtolomakohde. Matkamme pääkohde oli kuitenkin kaupungin läheisyydessä sijaitseva Alhambran palatsialue, joka on myös yksi unescon:n maailmanperintökohteista. Palatsialuetta aloitettiin rakentaa puolustustarkoituksessa jo 800-luvulla, ja jokainen valloittaja on vuosisatojen aikana jatkanut erilaisten palatsirakennusten ja puutarhojen laajentamista ja muokkaamista aina 1500-luvulle saakka. Palatseissa näkyy erittäin selvästi islamilaisen taiteen ja arkkitehtuurin jälki, ja oli todella mielenkiintoista kuulla ja nähdä, kun Manu näytti pienenpieniä yksityiskohtia koristekaiverruksissa ja selosti niiden merkitystä. Blogin kuva on haaremipihalta (kerrotaan, että palatsissa oli parhaimmillaan 300 haareminaista), jossa kuitenkin - yllätys, yllätys - on leijonien ympäröimä suihkulähde. Islamilainen kulttuuri ei hyväksy elävien olentojen esittämistä, ja siksipä tämä suihkulähde on osoituksena siitä, että sulttaanilla oli ystävälliset suhteet niin kristilliseen kuin myös juutalaiseen kulttuuriin. Kyllä Manu tiesi! Aikoinaan Alhambran palatseihin saapuivat puolestaan kristilliset valloittajat, ja he toivat mukanaan erilaista arkkitehtuuria ja koristelukulttuuria. Taas tulee sellainen olo, että kotona pitää mennä kirjastoon ja kaivaa esiin tietolähteitä. Joku ryhmästämme kertoikin lukeneensa "Fatiman käsi" nimisen romaanin (kirj. Ildefonso Falcones). Sivuja opuksessa on tuhat, joten eiköhän siitä selviä moni asia.

 

Granadan pojilla on minun ajokorttini ja pari muutakin korttia. Pankkikorteista he eivät pääse hyötymään, ja epäilen, että ajokortistakaan ei ole isompaa iloa. Minulle siis kävi vanhanaikaisesti: lompakko ryöstettiin repusta. Asian huomasin siinä vaiheessa, kun rupesin maksamaan kahviani. Tänä päivänäkään en tajua, missä ja kuka sen vei. Kävelin ryhmän mukana tunnin verran, sitten menimme parin naisen kanssa kahville, jolloin huomasin olevani hiukan köyhempi. Rahallisesti menetys ei ollut järin suuri, mutta Suomessa on hommattava uusi ajokortti, pankkikortit, kela-kortti jne. Tuttavani nauroivat ja ihmettelivät, että "hei, oliko sulla ihan tosi reppu SELÄSSÄ?" Joo, joo, kyllä minulle on siitä sanottu, mutta repun pitäminen etupuolella on hankalaa ja tyhmän näköistä. Olen tutustunut nyt Fuengirolan kahteen poliisilaitokseen (puhuivat yllättävän hyvin englantia ja olivat komeita, nämä pojat) sekä postiin (hidas palvelu), jonka välityksellä mieheni lähetti minulle köyhäinapua. Tänään minun sitten piti lähteä ostoskeskukseen ostamaan jotakin, jotta saisin särettyä 200:n euron setelin (täällä pikkukaupassa 50:n euron seteli on jo turhan iso). Joo, minusta on tullut varovainen. Se seteli oli nimittäin tallessa rintsikoitten sisällä. Kukaan ei vienyt. 

 

En ole pitkään aikaan ollut kokkikursseilla, mutta haluan kuitenkin vielä jakaa teille yhden suosikkiresepteistäni. Oikeastaan tämä ei ole resepti, koska määrät ja aineet ovat sattumanvaraisia, mutta sanoisinko vaikka, että näinkin tätä ruokaa voi tehdä.

 

                      Kikherne-kasviskeitto/muhennos

 

- Perunat: pilkoin keittoa varten pieniksi palasiksi kolme tosi suurta perunaa.

- Kikherneet; tyhjensin kattilaan purkillisen liemessä olevia kikherneitä, noin puoli kiloa. Suomessa on esim. Pirkka-merkkisiä tuotteita. Laita herneet liemineen.

- Lisäksi laitoin punasipulia ja valkosipulia pieninä palasina, punaista ja vihreää paprikaa, tomaattimurskaa, yleismaustetta... Kurkista jääkaappiin ja lisäile aineksia sen mukaan.

Kun kaikki aineet ovat kasassa, lisäile hiukan vettä ja ala kiehuttaa. Voit antaa keiton ässehtiä niin kauan, että se on yhtä massaa tai sitten ei. Muista hämmentää.

- Lisää lopuksi juustoraastetta vaikkapa suoraan pussista ja anna sulaa keiton joukkoon. On niin hyvää että!

Kun kokkasin tätä ruokaa ensimmäistä kertaa, niin kuopus soitti perääni ja kysyi, että "mitä lihaa tämän ruuan kanssa on?" Nykyisin keitän pari kananmunaa kyytipojaksi.

 

Mukavaa viikonloppua! toivottelee: Pirkko

-

Lähdin ystäväni kanssa tutustumaan Alora-nimiseen kylään viime viikolla. Yhden junanvaihdon ja pienen bussimatkan jälkeen olimme perillä kylässä, joka on yksi monista "pueblo blancoista" eli valkoisista kylistä. Alora sijaitsee Malagasta 40 km pohjoiseen, ja matkan aikana ihastelimme  sitrusviljelmiä ja totesimme, että ensimmäiset kevätkukat värittivät jo maisemaa. Muutama kirkko, useampi jyrkkä mäki, mahtava linnoitus kylän korkeimman kukkulan päällä, siinäpä ne nähtävyydet. Täällä Espanjassa ei mikään ole uutta, ja niinpä linnoituksenkin historia alkaa foinikialaisten aikakaudesta jatkuen roomalaisten aikakaudelle ja aina siitä eteenpäin meidän päiviimme saakka. Valitettavasti jouduimme ihastelemaan linnaa vain ulkoa päin, sillä muurien sisäpuolella oli menossa kunnostustyöt. No, oli ja oli, olimme Alorassa keskiviikkona, ja restauroinnista oli merkkinä vain hiekkaläjä ja lukitut portit. Mutta maisemat olivat upeat! Väittelen joskus itsekseni, kumpi maisema on upeampi: vuoristo vai merimaisema, mutta en ole osannut asiaa ratkaista. Väittelyn tulos riippuu aina siitä, seisonko vuoren laella vai meren rannalla.

 

Nälkähän meille reissatessa tuli. Ystävälleni se ei ollut ongelma, hän osoitti sormellaan paikallisessa ruokapaikassa "tuota ja tuota", mutta minun piti alkaa selvitellä ruokavaliotani espanjaksi (täällähän ei juuri muilla kielillä pärjää). Minä selitin, mies kuunteli ja kyseli, ja pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen. Eteeni tuotiin lautanen, jossa oli paistettu kananmuna, rapeita pekoniviipaleita ja muutama suikale vuohenjuustoa. Ruokajuomaksi sain maitokahvin. Ja koko tämä lysti maksoi viisi euroa!

 

Paluumatkan suhteen oli pienehkö ongelma, sillä puhuimme niin innokkaasti keskenämme, että Malagan juna porhalsi ohi toista raidetta. Asemamies heilutteli meille käsiään ja huokaili tyhmyyttämme sekä ilmoitti lopuksi, että seuraava juna tulee tunnin kuluttua. "Toma café!" (juokaa kahvia) hän sitten ohjeisti meitä. Emme juoneet kahvia, vaan katsastimme muutaman kujan ja keväisen kukkaniityn. Aurinko paistoi, eikä tässä elämässä ollut kiirettä kuin seuraavaan junaan.

 

Tämän puolen vuoden aikana olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, jotka Oulussa olisivat jääneet kirjaston hyllyyn. Täällä valikoima on sen verran niukka, että olen tullut suvaitsevammaksi lukemistoni suhteen. Todellinen helmi oli Kent Harufin "Tasangon laulu" ja siihen löyhästi liittyvä "Jo ilta on". Upeita kirjoja! Viime viikolla reppuuni päätyi pokkari "Voimaa! Oman tarinani mahdollisuudet" (Katajainen, Lipponen, Litovaara), joka on yksi näitä kotiterapiakirjoja. Selasin kirjan nopeasti läpi, eikä sillä ollut ainakaan minulle mitään uutta annettavaa. Paitsi tositarina, jonka kerron nyt teille.

 

Psykologi Paul Pearsallin mukaan maailmaan on levinnyt ilonpuutostauti. Pearsall joutui ilmeisesti itsekin saman taudin kouriin, koska hän loppuun palaneena (kouluttajana, terapeuttina) muutti asumaan Havaijille. Siellä hän konsultoi omasta tilastaan paikallista poppamiestä. Tämän neuvo kuului: "Istu meressä kolme tuntia." Kun Pearsall ihmetteli tuntimäärää, poppamies vastasi, että istu sitten viisi. Länsimaissa istujaa katsotaan paheksuvasti. "Älä vain istu siinä, tee jotain!" Poppamiehen neuvon voisi tiivistää: "Älä vain tee jotain, istu siinä!" Tietämättä poppamiehen neuvosta olen noudattanut sitä omassa elämässäni tämän puolen vuoden aikana. Olen istunut - jos nyt en ihan meressä - meren rannalla, enkä ole tehnyt mitään. Olen kokenut, että olen alkanut parantua siitä surusta ja kaaoksesta, jonka vallassa tulin tänne. "Pirkko se istui rannalla", kertoi tuttavapariskunta miehelleni Oulussa. He marssivat päivä toisensa jälkeen vedenrajaa pitkin energisinä, keräten askeleita askelmittariinsa - ja minä vain istuin.

 

Tuosta askelmittarista vielä pitää sanoa, että joo, on minullakin nyt semmoinen. Mutta se uudempi ja hienompi Polarin versio. Siitä näkee kalorit ja askeleet ja ajan ja vaikka mitä, kunhan synkronoi sen tietokoneeseen. Se on hauska lelu ja innostaa liikkumaan. Mutta ihminen tarvitsee myös pysähtymistä.

 

Onneksi en löytänyt itselleni uutta toppatakkia, sillä tänne on tullut kevät. Kun kuuden maissa illalla kävelin asunnolle päin, näytti mittari vielä 20 astetta lämmintä! Altaalla pitää olla tarpeeksi aikaisin, jotta saa hyvän paikan. Joko siellä tarkenee? Vajaan kahden viikon kuluttua vaihdamme kuopuksen kanssa kesästä talveen. On tämä elämä aikamoista seikkailua, kun sille antautuu.

 

Pirkko

 

 

Rondan kaupunki sijaitsee Andalusiassa, Malagan provinssissa. El Tajo- rotko jakaa kaupungin uuteen ja vanhaan puoleen. Ajaessamme vajaan kahden tunnin matkan Fuengirolasta Rondaan, nousimme noin kilometrin verran kiemurtelevia vuoristoteitä pitkin. Rakastan vettä, merta, mutta kyllä vuoristokin voi olla mahtavan kaunis. Ja kyllä Espanjassa vuoria riittää, sillä ne peittävät maan pinta-alasta noin 70 %, eli luku on suunnilleen yhtä suuri kuin Suomen metsien osuus maamme pinta-alasta. Pieniä kyliä näkyi siellä täällä vuorten rinteillä, ja mietin sitä, kuinka eristynyttä elämää ihmiset noissa kylissä ja kaupungeissa ovat aikoinaan eläneet. Vaikka tie oli nytkin niin kiemurainen, että vatsassa alkoi myllertää, niin oli se sentään uusi ja hyvä. Kyllä meidän turistien kelpasi.

 

Rondan kaupunki on tuhansia vuosia vanha. Emme kylläkään ehtineet perehtyä sen varhaiseen historiaan, joista kertovat läheisyydestä löytyneet luolamaalaukset,  sillä nykyisessäkin kaupungissa oli tietämistä. Monet kuuluisuudet ovat asuneet Rondassa, heistä huomattavimpia lienevät saksalainen runoilija Rainer Maria Rilke, joka kirjoitti runoja myös tästä lempikaupungistaan. Myös Hemingway asui Rondassa useita vuosia ja kertoi paikasta kirjassaan "Kenelle kellot soivat". 

 

Nykyinen härkätaistelumuoto on kehitetty Rondassa, ja sieltä löytyy maan suurin ja vanhin härkätaisteluareena. Seisoin keskellä härkätaisteluareenaa, opas selitti, mistä härät päästettiin kentälle, ja mistä matadorit saapuivat. Manu, espanjalais-suomalainen oppaamme - varsinainen asiantuntija  - ei ollut itse härkätaistelun ystävä. Hän oli pakon edessä joutunut olemaan kahdesti härkätaistelukatsomossa ja kertoi, että se oli aivan kauheaa, veri haisi, ja tapahtuma oli kaikkineen kuvottava. Nuorempi sukupolvi ei ole kiinnostunut näistä näytöksistä, ja Rondassakin härkätaistelu järjestetään vain kerran vuodessa. Liput saattavat maksaa satoja euroja, ja kuuluisat matadorit ovat upporikkaita. Taisteluissa käytettävä härkä on tietyn rotuinen ja kasvatettu huolella, ja jokaisessa taistelussa surmataan kuusi härkää. Huomasin syksyllä, että härkätaisteluja järjestettiin lähes joka viikonloppu jossakin päin Aurinkorannikkoa. Liput maksoivat vajaan sata euroa, enkä usko, että matadoritkaan olivat ihan niitä kuuluisimpia. Manu-opas kertoi, että Espanjan klassinen musiikki liittyy läheisesti härkätaistelujen maailmaan, ja tästä musiikista hän piti.

 

Paluumatkalla Manu kertoi vielä siitä, kuinka maantierosvot ovat olleet oikea maanvaiva näillä alueilla. Eihän se ole mikään ihme, kun maasto on täynnä piilopaikkoja, ja toisaalta matkustavaiset ovat olleet aika avuttomia vuoristoteillä. Viimeinen kuuluisa maantierosvo keräsi ympärilleen monta sataa miestä. Lopulta joukon tekemisiin kyllästyttiin niin, että heidän kanssaan neuvoteltiin sopimus rosvouksen lopettamisesta. Ryöstäjät asettivat ehdokseen mm. sen, että heidän johtajastaan piti tulla poliisipäällikkö, ja kaikkien maantierosvojen täytyi saada armahdus. Näin tapahtui, ja ihmiset pääsivät rauhaan. No, onhan näitä maantierosvoja täällä (ja muualla) myös tänä päivänä, mutta menetelmät ovat nykyaikaisemmat.

 

Sunnuntaina satoi vettä, ja me lähdimme kuopuksen kanssa Malagaan museokierrokselle. Katsastimme Picasson kotimuseon (aikamoinen yläluokan kasvatti tämä kuuluisa taiteilija) sekä Mimma:n eli musiikkimuseon. Tässä museossa pääsi itse kokeilemaan erilaisia soittimia, ja kyllähän siellä olikin vanhempia lapsineen sunnuntaita viettämässä.

 

Mutta nyt on tilanne sellainen, että huomenna lähden ostamaan toppatakin. Tänään oli niin hyytävä tuuli ja talvi vasta aluillaan, että eiköhän takille käyttöä löydy - ainakin sitten helmikuussa Suomessa.

 

Yritetään pärjätä! Pirkko