Kun kävelee Avenida de Finlandin alkupäästä (kuvassa) muutaman kymmenen metriä eteen päin, on keskellä Los Pacosin ydinkeskustaa eli Suomi Plazaa. Nykyinen asuinpaikkamme on rauhallinen, siisti, mukava ja turvallinen. Luin verkkokeskusteluista, että Pacos on täynnä suomalaisia. Pötypuhetta, tai ehkä niin on joskus ollut. Olen pannut merkille, että parin, tietyn kahvila-ravintolan ohi kulkiessani kuulen aina suomenkielistä puhetta. Suomalaisten koulujen kohdalla näkee  vanhempia saattelemassa lapsiaan koulutiellä, mutta kyllä tämä aivan espanjalaista seutua on.

Muutama kulttuurieroavaisuus on jo tullut esiin. Tietysti ensimmäiseksi siesta, joka vaikuttaa päivän tekemisiin. Siestaa ei vietetä Los Bolichesin rantakadulla, vaan siellä pääsee aina syömään ja ostoksille. Mutta kaikkialla muualla se on olemassa oleva tapa. Olen tehnyt yhden jos toisenkin turhauttavan ostosreissun kauppoihin, jotka ovat olleet kiinni. Olen myös yrittänyt määritellä siestan aikataulua, mutta eihän tuollainen aikataulu-asia ole täällä mitenkään olennainen juttu. Omien päätelmieni mukaan siestaa vietetään iltapäivällä kello yhden ja viiden välillä. Tai jotain sinnepäin.

Toinen huomiotani kiinnittänyt asia on asumisen turvajärjestelyt. Myös meidän kerrostaloamme ympäröi kiviaita, jonka päällä on vielä rauta-aita. Aidasta sisään pääsee vain omalla avaimellaan. Rappukäytävään pääsee painamalla tiettyä summeria. Osakkeiden ovissa ei ole nimiä, ei myöskään talon ulkoseinässä olevissa postilaatikoissa. "Pitäkää ovi aina lukossa, myös silloin, kun olette kotona. Sulkekaa kaikki ikkunat, kun lähdette. Jos teille ei ole tulossa vieraita, älkää avatko ovea summerin soidessa." Tällaiset ohjeet antoi asunnonvälittäjä. Turvallisuutta lisäämään ihmiset ovat hankkineet koiria. Myös naapurissa asuvalla vanhemmalla naisihmisellä on hevosen kokoinen musta koira. Onneksi se ei hauku, ja naapurimme on kaiken kaikkiaan hiljaista sorttia.

Jos olet ruokaostoksilla ja tarkoituksenasi on ostaa maitoa, älä mene kylmäkaappien luo. Maitoa löytyy tavallisesta hyllystä, jostakin sieltä muropakettien seasta. En tiedä, miten maito on käsitelty, kun se kestää lämmössä säilyttämisen (en edes halua tietää). Kuopus valittaa juoman kummallista makua, mutta se johtuu varmaan siitä, etten ole vielä löytänyt rasvatonta maitoa. Kaikki purkit ja pullot ovat sinisiä, ja niissä on iloisten lehmien kuvia. Tietysti löytyy myös eri tavoin esim. mansikalla tai vaniljalla maustettuja maitoja, ne kai on lähinnä tarkoitettu lapsille.

Arki on arkea täälläkin. Kuopus käy koulua ja on löytänyt mukavia kavereita, joiden kanssa voi viettää vapaa-aikaa. Minä uin, ulkoilen ja teen kotitöitä. Niitähän tässä pienessä huushollissa on vähemmän kuin koti-Suomessa, ja näin niistä ei ole rasitukseksi. Olen testannut uunia, leiponut gluteenittomia leivonnaisia. Kun minulla oli pannukakku uunissa, kuului pieni napsahdus, ja sähköt menivät poikki. Voi, ei! Mitä minä teen? Kurkistin käytävälle ja totesin, että hissi ja käytävän valot toimivat. Nopea soitto ihanalle kiinteistövälittäjälleni. "Mene sähkökaapin luo, avaa se.  Miltä näyttää?" "Sähkökaapilta." "Pane kaikki nappulat alas, ja sitten samat nappulat ylös." Se toimi!  Sähkökatkot ovat kuulemma yleisiä täällä, kannattaa katsoa, ettei liian moni kone ole päällä yhtä aikaa.

Neuropsykologi Rick Hansen on tutkimuksissaan tullut siihen tulokseen, että aivomme ovat erityisen herkkiä kielteisille kokemuksille. Lajin säilymisen kannalta tämä on ymmärrettävää: On tärkeää muistaa, mikä aiheuttaa kipua, missä piilee vaara jne. Tämä kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että meidän on tehtävä enemmän töitä, enemmän toistoja, jotta pystyisimme saavuttamaan myönteisiä kokemuksia ja tunteita. Vielä mielenkiintoisempi tutkimustulos koski ruuansulatusongelmien vaikutusta mielialaan (en muista tutkijaa tai yliopistoa). Tämän tutkimusten mukaan ruuansulatuksessa tapahtuvilla häiriöillä on selkeä depressoiva vaikutus ihmisen mielialaan. Tämähän on selvä juttu! Olen havainnut asian niin usein omalla kohdallani. Ensiksi tulee alakuloinen, vaisu olo, sitten jonkin ajan kuluttua iskee jonkinlainen vatsaongelma. Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun tein graduani Lutherista, tunnistin hänellä ihan selkeästi saman ongelman. Luther kärsi tunnetusti monenlaisista vatsaongelmista, munuaisvaivoista ja ties mistä. Mutta hän kärsi myös usein toistuvasta masennuksesta. Aivan selvä tapaus, Watson!

Tekstiä riittää, ja se yksi giga, jonka jälleen jouduin ostamaan, uhkaa loppua. Siis: Pärjäilkää sateen keskellä, meillä jatkuvat helteet! Pirkko

Kuvassa on osa Avenida de Finlandia-nimistä katua ihan läheltä meidän kotikatuamme. Tämän kadun varrella sijaitsee suomalainen lukio, ja monenlaiset yrittäjät tarjoavat palvelujaan suomeksi Ainakin kylteissä lukee esimerkiksi "Rautakauppa", "Leipomo" tai "Pesula" jne. Tosiasiassa suomen osaaminen pysähtyykin tuon nimen kohdalle. Asiat on hoidettava espanjaksi tai mahdollisesti englanniksi.

Olin Suomessa kolme päivää. Kyllä ne olivat raskaita päiviä, henki ja ruumis väsyivät. Hautajaiset ovat niin henkilökohtainen tapahtuma, että haluan kertoa niistä vain yhden asian. Siunaustilaisuudessa Pauli-pappi kertoi, mitä Galatalaiskirjeessä on sanottu. Hain myöhemmin tuon kohdan esiin, ja näin siinä kirjoitetaan. Gal. 6: "Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain." Kuitenkin hieman myöhemmin - Gal. 6:5 - sanotaan:" Jokaisen on kannettava oma kuormansa." Aika ristiriitaista viestintää, näin voisi ajatella, mutta toisaalta kuitenkin sanoma on selkeä: Meidän tulee auttaa toisiamme, mutta kuitenkin jokaisella on vastuu omasta itsestään. Vai löytyykö tälle jotain muuta tulkintaa?

Minun poissaoloni aikana oli tapahtunut kauheita: netti oli lakannut toimimasta. Siis kammottava katastrofi. Olin maksanut liittymistä ja gigoista ja muusta höpänpömpästä 150 euroa, ja koneet pelittivät kymmenen päivää. Marssin maanantaina Centro Finlandiaan. Paikalla ei ollut itse pääjehu, oli kuulemma Suomessa, pelkkä assistentti vaan. Kuopus oli mukana, koska hänen mielestään minä en osaa olla tarpeeksi vihainen. Myöhemmin hän kyllä kehui minua. Kerroin, että meille oli tuota rahasummaa vastaan luvattu 10 gigaa (siis ihan oikeasti, en minä näistä ymmärrä, teeskentelen vain), ja kun se loppuu, niin netti hidastuu, mutta kun meillä ei toimi mikään. No, me emme olleet tytön kanssa samoilla linjoilla ollenkaan, ja hän käski tulla huomenissa uudestaan. Silloin olisi iso jehu paikalla. Ei ollut. Lopulta tämä naispuolinen omistaja soitti minulle. Kova rouva suustaan, mutta en minäkään nynny ole, jos tilanne vaatii. Hänen mielestään koko juttu ei ole firman asia, hehän vain myyvät. No, keneltä minun sitten pitää kysyä näistä? Operaattorilta. Myyjä ei ole vastuussa ilmeisesti siitä, mitä lupasi. Meillä ei ole siis langatonta nettiä, vaikka sellaisen ostimme. Emme olleet samoilla linjoilla ollenkaan. Soitin myöhemmin suomenkieliseen palvelupuhelimeen, jossa mies tuhahti ihmettelyyni, että "kyllähän ne myyjät lupaavat". Nyt pelaa netti, koska ostin lisää gigoja (en jaksa enää laskea, kuinka kalliiksi tämä tulee). Mutta. Ostin palvelun suomenkieliseltä yrittäjältä Centro Finlandiasta, koska oletin saavani apua ongelmatilanteissa. Olisinpa saanut edes ystävällistä kohtelua, mutta sekin oli liikaa vaadittu.

Aamu-uinti on ihan parasta täällä asumisessa. Allas-alue avataan kymmeneltä, ja menen sinne heti silloin. Ulkona ei ole vielä kuuma, eikä altaalle paista aurinko, mutta vesi on ihanan virkistävää. Runsaan puolen tunnin polskuttelu aloittaa päivän mukavasti. Yleensä olen siellä yksin. Harmittaa, kun allas tyhjennetään syyskuun alussa. Kouluthan alkavat täällä syyskuun puolivälissä, ja ilmeisesti paikalliset lomalaiset lähtevät talosta. Minä uisin lokakuussakin, sillä täällähän tarkenee. Mutta syyskuussa alkavat kaikenlaiset kurssit, joihin olen aikonut ilmoittautua, joten aika kuluu mukavasti. Ja vajaan kahden viikon kuluttua tulevat jo ensimmäiset Suomi-vieraat.

Pikaisiin tapaamisiin - jos netti toimii! Pirkko

 

Olen todennut, että harhaileminen on hyvä keino löytää asioita. Harhailimme kuopuksen kanssa tässä eräänä päivänä tarkoituksenamme löytää eräs kartassa mainittu aukio. Löysimme sattumalta lähikaupan, jota olin jo usean päivän ajan kaipaillut! Siitä ilosta pistäydyn siellä tuon tuostakin. Ja pakko onkin pistäytyä, sillä olen todennut, että me kaksi kulutamme tässä helteessä juomavettä noin viisi litraa päivässä. Ja minä reipas kotiäiti kuskaan sitä mäkeä ylös sillä aikaa, kun kuopus skypettää kavereilleen. Tänään olin menossa Centro Finlandiaan ihmettelemään niitä sähköposteja, joita espanjalainen operaattorimme on lähettänyt muutaman päivän aikana kohtuullisen monta. No, ei kyseessä ollut sen kummempi juttu kuin että kuopus oli muutamassa päivässä kuluttanut kuukauden saldonsa. Komensin hänet itsensä selvittelemään asiansa. Hän vastasi tyynesti tekevänsä homman joskus. Sopiva asenne tässä ilmanalassa. Tämä Centro Finlandian reissu oli hyvä, sillä jouduin harhailemaan aika kauan ja löysin vahingossa Los Bolichesin kirkon. Sisällä oli ihanan viileää istuskella ja leputtaa jalkoja. Pitääpä lukea tuosta kirkosta tarkemmin ja mennä katsomaan sitä ajan kanssa.

Kirkosta tulikin mieleeni, että olimme sunnuntaina seurakuntakodilla messussa. Väkeä oli vajaat kaksikymmentä henkeä, muutama lapsi ja meidän kuopuksemme nuoria ja me muut vanhempaa ikäluokkaa. Naispastori oli todella ystävällinen ja tuli juttelemaan kanssamme. Hän kertoi, että hänen oma poikansa oli kirjoittanut ylioppilaaksi Colegio Finlandesista muutama vuosi sitten. Näin kesäaikaan seurakunnan toiminta on hiljaisempaa, mutta syksyn tullen alkavat monenlaiset työmuodot.

Millaisia kokemuksia kulunut viikko on tuonut mukanaan? No, ne bussit... Joo. Jos ja kun haluaa käyttää bussia, tulee varautua seuraaviin asioihin, jotka ovat jo meidän kohdallemme sattuneet: a. Bussi tulee vain muutaman minuutin myöhässä. b. Bussi tulee n. puoli tuntia myöhässä. c. Bussi ei tule. Eli, jos on pakko olla ajoissa jossakin, kävele. Haaveilin pyöräilemisestä, mutta haaveet loppuivat, kun näin liikenteen. Autoja on paljon, vilkun käyttö on kielletty, pyöräteitä ei ole, kadut ovat kapeat, pyörät pitäisi säilyttää sisällä asunnossa. Siis kävelen tai ajan bussilla, jos se tulee. Jätehuollosta en viitsi puhua, koska... Mutta mitä pienistä, kun aurinko paistaa (eilen 39 astetta plussaa), uima-altaassa on vettä, ruoka on kohtuullisen edullista, kaupungilla riittää ihmeteltävää.

Jos katsot kuvaa tarkasti, huomaat talon julkisivussa tekstin "Colegio Finlandes". Tässä on Aurinkorannikon suomalainen lukio (ala- ja yläkoulu sijaitsevat myös aika lähellä). Koulussa on kolme luokkahuonetta, jokaiselle lukioluokalle omansa. Yhteisessä kahviossa oppilaat tapaavat toisiaan, koululla ei ole omaa pihaa. Puitteet näyttävät aika vaatimattomilta, mutta tässä lukiossa saavutetaan hyviä oppimistuloksia. Kuopuksella oli tänään ensimmäinen koulupäivä. Huomenna opiskelu alkaakin sitten lukujärjestyksen mukaisesti. Syyskuussa on lukiolaisten rantapäivä.

Ensi yönä lennän Suomeen, hautajaisiin. Se on raskas matka, en jaksa vielä oikein ajatella. Huomenna tulee siunauksen toimittava pappi juttelemaan, tuttu mies. Kyllä tämä tästä.

Pirkko

Kun poliisi soitti minulle viime sunnuntaina ja aikoi tulla käymään virka-asioissa, olin aivan ihmeissäni. Yritin käydä mielessäni läpi kaikenlaisia mahdollisia syitä hänen tuloonsa, mutta en oikeastaan keksinyt mitään järkevää selitystä. "En tunnusta mitään", sanoin paikalla oleville lapsille.

Oven takana oli tuttu mies. Hän istahti olohuoneen sohvalle ja sanoi, että hänellä oli todella ikäviä uutisia: siskoni oli löydetty kuolleena kotoaan. Keskustelimme, hän kertoi, minä kerroin, pidättelin itkua, nyökkäilin. Poistuessaan hän puristi kättäni ja ilmaisi syvän osanottonsa.

Jotkut masennuksesta selvinneet ovat kertoneet, etteivät nousseet päiväkausiin sängystä. Nyt ymmärrän heitä. Jos ei ole syytä nousta, niin on helpompi jäädä makaamaan, silloin ei tarvitse kohdata muita asioita kuin ne, jotka täyttävät pään. Minulla oli monta asiaa, jotka pakottivat minut pois sängystä. Kahden päivän kuluttua oli lähtö Espanjaan, vai oliko? Hautajaiset. Minä sanoin lapsilleni, etten jaksa enää. He ymmärsivät. Hain muutaman muistolauseen ja valokuvia muistopöydälle, soitin joitakin puheluita, muuta en tehnyt. Mieheni ja lapset hoitavat kaiken muun. Lennän muutaman päivän kuluttua hautajaisiin ja sitten nopeasti takaisin kuopuksen luo. Onneksi yksi isosiskoista kavereineen on paikalla, joten lapsenvahti löytyy. Isot siskot auttavat ja huolehtivat. Minä en siinä asiassa onnistunut. Yritin, väsyin, nyt ei voi enää edes yrittää.

Kaksi ensimmäistä päivää täällä Fuengirolassa ovat olleet tappavan tehokkaita. Siitä saan kiittää paikalla olevaa tytärtä ja hänen ystäväänsä, jotka pitivät meille pikaperehdytyksen ensimmäisenä päivänä. Tulimme tiistai-iltana myöhään ja keskiviikkona tutustuimme kuopuksen kouluun (sieltä saa gluteenittoman aterian, hyvä!), Sofia-keskukseen, joka tosin oli kiinni, mutta jonne nyt osaan mennä sekä suomalaisen seurakunnan tiloihin. Yksissä ja samoissa tiloissa toimitetaan jumalanpalvelukset, juodaan kahvit ja lainataan suomenkielisiä kirjoja. Olin todella onnellinen, kun tuo kirjasto löytyi! Centro Finlandiassa pääsin eroon rahoistani, sillä hankimme kaiken maailman mokkuloita ja muita liittymiä (minusta ainakin tuntuu, että niitä oli kauhean paljon, ainakin ne maksoivat kauhean paljon), ja nyt kuopuksella on taas "elämä", ja minäkin voin hoitaa yhteyksiäni ja vahtia tilejäni.Samana päivänä ehdimme vielä suureen ostoskeskukseen, josta hankimme ruokaa sekä astiankuivaustelineen ja vedenkeittimen. Se oli tehokas päivä! Tänään pääsimme jo rannalle, jossa jouduin toteamaan, että merivesi oli huomattavasti kylmempää kuin Oulu-joessa. Autottoman on pakko kävellä täällä paljon, ja siitä olen iloinen. Tuleepa hyötyliikuntaa. Nyt tosin vähän laiskottaa lähteä liikenteeseen, sillä olimme jo keskustassa ja rannalla tunti tolkulla. Sieltä tullessamme oli kuitenkin siesta, enkä saanut hoidettua lentolippujen tulostusta ja ruokaostoksia. Kunhan pyykkikone on pyörittänyt ohjelman, ja keli lauhtuu, kipaisen vielä asioilla. - Niin, ja kyllä, aamu-uinnit on hoidettu ja vesijuoksuvyö otettu käyttöön.

On hyvä, kun on pakko touhuta ja toimia. Ehkä tämän surun ja järkytyksen kanssa voi elää, ovathan niin monet muutkin eläneet.

Pirkko

Voi että minua hävetti! Hävetti istua pyörätuolissa, kun ensihoitajat veivät minua ambulanssiin. Pelkäsin, että joku tuttu näkee, ja totta kai yläkerran mies tömisteli juuri silloin portaita alas. En ollut näkevinänikään häntä. Toistuva rintakipu, joka säteili selkään, pakotti soittamaan ambulanssin. Tällaisessa tilanteessa inhorealistinen luonne on parhaimmillaan: minua ei ihmetyttänyt ollenkaan se, että minulla oli sydänkohtaus. Miksikä ei? Oikeastaan se on sukuni miesten vaiva, mutta voihan se iskeä naisiinkin. Ja äidillänikin oli tahdistin kymmeniä vuosia. Ajattelin myös, että johan tässä on eletty, ei voi sanoa, että elämäni olisi jotenkin loppunut kesken.

Sydänfilmien ja verikokeiden mukaan minulla ei ollut infarktia, mutta tyttäreni pakotti minut kardeologille. Tätä ennen olin jo ehtinyt selata uutterasti erilaisia sivustoja netissä ja tullut siihen tulokseen, että kysymyksessä oli joko sappi- tai närästyskohtaus. Erikoislääkäri tuli samaan tulokseen ja antoi oireita helpottamaan kuukauden lääkekuurin. Tänään pakotin itseni lenkille. Jos kerran minulla ei ole sydänvaivoja, niin parasta liikkua näin ennalta ehkäisevästi.

Kuopus on ollut hermona. Valitettavasti hänen huolensa ei niinkään ole kohdistunut äidin vointiin, vaan siihen kauheaan mahdollisuuteen, ettei hän itse pääsisikään Espanjaan. No, kolmen yön kuluttua me lähdemme. Huh, huijaa! Ei kai olisi kumma, jos tällaisesta ajatuksesta tulisikin rinnanahdistusta. Lääkärit ovat innoissaan kyselleet Fuengirolasta ja suomalaisesta koulusta (olen kertonut heille tilanteesta, koska kaikilla tutkimuksilla on ollut kiire), he ovat olleet innoissaan ja toivotelleet hyvää vointia - ja samalla kyselleet, ovatko matkavakuutukset kunnossa. Eräs tuttava kyseli myös asiasta ja huokasi haikeasti: "Tuo on varmasti ihana elämänvaihe." Niin, sopiiko tähän nyt blogini nimi "Lahjavuodet". Inhorealistina en itse näe asiaa ollenkaan tältä kannalta. Edessäni häämöttävä puoli vuotta tuntuu ainakin näin aluksi aika raskaalta. Koko arki on rakennettava uudestaan alusta loppuun, yksin. Onneksi Fuengirolassa on tällä hetkellä lomailemassa eräs tytöistäni kaverinsa kanssa, joten odotettavissa on apua arjen hahmottelemiseen (ruokakaupat? mistä saan gluteenitonta kuopukselle? mistä saan hankittua internet-yhteydet koneisiimme? missä ovat pysäkit? millä busseilla pääsee sinne ja tuonne...?). Ostin vesijuoksuvyön. Kun aamuisin pulahdan pihalla olevaan uima-altaaseen, niin ehkäpä alan muistaa, miksi oikeastaan halusin Espanjaan.

Luin Kotiliedestä mahtavan artikkelin 92-vuotiaasta Veikko Salorannasta. Artikkelin johdannossa kerrotaan, että menetettyään koko omaisuutensa ja kestettyään samaan syssyyn avioeron, hän päätti aloittaa uuden elämän - 70-vuotiaana. Tämä joogaopettaja kertoo, että näiden menetysten jälkeen hän pakkasi reppunsa ja lähti Espanjaan. Sama reppu hänellä oli ollut sodassa. Toimittuaan Espanjassa vuosia joogaopettajana, Veikko palasi takaisin Suomeen jatkamaan samaa työtä. "Ikävien asioiden kipu saa tuntua vähän aikaa, mutta siihen ei kannata itseään juntturoida. Pitää hankkia tekemistä, joka vie eteenpäin, eikä taaksepäin," mies pohtii. Tässä on oppia varsinkin inhorealisteille. Artikkeli päättyy Veikon ajatuksiin:" Sitä olen vähän ihmetellyt, että vapaat naiset ja leskinaiset lähtevät onnellisina joogatunneiltani, mutta minä raukka jään aina sinne yksin kuin nalli kalliolle. Jos vakavasti mietitään, se on kai niin, että elän yksin, koska sitä oikeaa ei ole osunut kohdalleni. No, tulevaisuudesta ei tiedä - eikä tässä vielä mitään kiirettä ole."

Seuraava bloggaus tulee jo todennäköisesti Espanjasta, kunhan saan kaikki yhteydet toimimaan. Nyt kai voin jo kirjoittaa: Adios!

Pirkko