Olen vielä pohdiskellut tuota koulunkäynnin mysteeriä Al Ainissa. Eli miksi koulu ei ole tärkeä lapsille eikä ilmeisesti heidän vanhemmilleenkaan? No, tietenkään ei pitäisi kärjistää asioita, mutta ajatellaan nyt jotenkin yleisellä tasolla. Tyttäreni mainitsi kaksi syytä. Tärkein syy lienee kulttuurissa. Jos 10-vuotiaalla tytöllä on jo sulhanen sovittuna valmiiksi ja ura kotiäitinä tiedossa, ei koulunkäynnillä ole kovin suurta merkitystä. Tyttäreni kertoi, kuinka nämä 10-vuotiaat oikein hehkuttavat sitä, ettei heidän tarvitse mennä enää mihinkään, kunhan pääsevät naimisiin. Toisena syynä lienee raha. Öljytulot ovat sen verran runsaat, ettei naisten tarvitse osallistua perheen elättämiseen. Kyllähän minä - opettaja henkeen ja vereen - paheksuin kovasti tällaista menoa. Etteikö koulu ja koulutus ole tärkeää?! Kun sitten istuin yksikseni saunan lämmössä, huomasin olevani ajatusmaailmaltani oman kulttuurini vanki. Mikä onkaan lapselle ihanampaa, kuin että kotona on aina läsnä oma, rakas äiti, joka ei haluakaan muuta kuin olla hyvä vaimo miehelleen ja rakastava äiti lapsilleen. Onko tässä jotain väärää? No, ei tietenkään. Tilannehan on ihanteellinen joka suhteessa. Jos on. Tilanne on ihanteellinen niin kauan kuin nainen on kotona omasta tahdostaan haluamattakaan tehdä muuta. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, suuri osa naisista tuolla päin maailmaa kokee asian juuri näin.

Mietitäänpä tilannetta esimerkiksi joissain Afrikan maissa (no, niissähän on toki keskenään tosi suuria kulttuurisia eroja) ja vaikkapa Intiassa. Tilanne lienee enimmäkseen se, että naisten kouluttaminen ei ole tärkeää juuri samasta syystä kuin Arabeissakin: tulevan kotiäidin sivistykseen ei kannata rahaa tuhlata. Eihän siitä niin kauhean kauan aikaa ole, kun Suomessakin ajateltiin samalla tavoin, ainakin joissakin perheissä ja suvuissa. Muistanpa, kuinka minullakin oli oppikoulussa luokkakavereita, joilla ei ollut tarkoituskaan mennä lukioon. Ehei, nopeasti töihin ja naimisiin!

Olen maininnutkin joskus, että olin Saksassa vaihto-oppilaana ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Ihanaan vaihto-oppilasperheeseeni kuului työssä käyvä isä, kotiäiti ja yksi aikuinen poika. Meitä ulkomaalaisia "lapsia" heillä sitten olikin vuosi toisensa perään, yksi kerrallaan. Äiti oli siis kotirouva, mutta hänellä kävi siivoja-keittäjä useampana päivänä viikossa. Siihen aikaan saksalaiset naiset olivat kotona, ja tämä sama perinne on vieläkin aika lailla voimissaan. Pari tytärtäni on ollut aikoinaan saksalaisissa perheissä au-paireina. Toisen perheen äiti oli kotiäiti, toisen perheen rouva kävi töissä. Luulen, että meillä täällä Suomessa kotiäitiys meni pois muodista samaan aikaan kuin kaupungistuminen alkoi. Sodan jälkeinen puute pakotti myös äidit töihin. Meidän hieno päivähoitosysteemimme mahdollistaa sen, että äidit voivat halutessaan näin tehdä. Mikä olisi tilanne, jos meillä olisi öljyrahoja? Veikkaanpa, että suomalaisnaiset olisivat kuitenkin työelämässä. Mehän olemme kulttuurimme kasvatteja: tarmokkaita työmyyriä.

Kotiäitikulttuuri elää ja kukoistaa myös Yhdysvalloissa. En tiedä, mikä tähän on syynä. Taloudellinen aspekti on tietysti yksi: rikkaan miehen vaimon ei tarvitse mennä töihin. Toisaalta kotiäidit osallistuvat paljon lastensa koulutapahtumiin, auttavat oppitunneilla, järjestävät hyväntekeväisyystempauksia jne. Eli he tekevät ja toimivat aktiivisesti kodin ulkopuolella, vaikka heillä ei olekaan palkkatyötä.

Maailma on moninainen, ja naisen elämän määrää hyvin voimakkaasti se, mihin kulttuuriin hän sattuu syntymään. Miehen kohdalla asia on helpompi. Hän on perheen elättäjä. Halusipa tai ei. Pystyipä hän siihen tai ei. En yritäkään sanoa, että tämä tai tuo tapa toimia on oikein. On varmaa, että on olemassa monta hyvää tapaa hoitaa perhettä. Tämä meidän suomalainen tapamme on hyvä, joskin soisin pikkulasten äideille taloudellisen mahdollisuuden viipyä kotona useamman vuoden lasten kanssa. Al Ainin tapa on erinomainen, mikäli nainen on tyytyväinen, eikä turhaudu kodin seinien sisällä olemiseen. Saksalaisen työäidin osa voi olla hyvä, jos hän sattuu saamaan osaavan ja lapsirakkaan aupairin. Lapset ovat joustavia. Meistäkin tuli ihan kunnollisia ihmisiä, vaikka isä ja äiti olivat töissä molemmat, ja me vietimme päivät apulaisen (lukuisten eri tyttöjen) kanssa. Itse olin äärettömän helpottunut siinä vaiheessa, kun iltalukioon mennyt vanhin tyttäreni otti hoitovastuun pienimmistä minun työpäiväni ajan. Minä maksoin, ja homma luisti.

Tällä kertaa näissä mietteissä: Pirkko

 

Puhalsin saippuakuplia parvekkeella. Assistenttina minulla toimi 2-vuotias lapsenlapsemme, topakka neiti. Ihmettelimme, kuinka paljon hienompia palloja saimme aikaiseksi käyttämällä kaupasta ostettua saippuakuplanestettä. Kotikutoinen astianpesuaine + vesi ei ollut läheskään yhtä tehokasta kupla-ainetta. Pallojen puhaltaminen oli yhtä hauskaa kuin niiden rikkominen.

Ostin Saksan-matkalleni matkalukemiseksi Xinran-nimisen kiinalaisen naistoimittajan kirjoittaman dokumentin "Kiinan kadotetut tyttäret". Parvekkeella tuli nimittäin mieleeni, että jos olisin kiinalainen isoäiti, niin seuranani olisi/ainakin pitäisi olla pieni poikalapsi tai sitten ei lasta ollenkaan. Xinran kirjoittaa kaunistelematta maansa tilanteesta. Mikäli oikein ymmärsin tyttölasten tappaminen heti synnytyksen jälkeen ("pakahduttaminen" on termi, jota kirja käyttää usein) on ennen ollut täysin sallittua, hyväksyttyä ja toivottavaa etenkin maaseudulla. Tosiasia on, että tyttövauvojen surmaaminen on käytäntö yhä tänään, etenkin köyhällä maaseudulla. Syy tällaiseen brutaaliin käyttäytymismalliin on ainakin osaksi perinteissä: vain poikalapset voivat uhrata esi-isille ja lepyttää vainajia, eli ilman poikaa, perhe on todella hankalassa välikädessä suhteessaan vainajiin. Toinen syy on ikivanha maalaki (juontaa juurensa parin tuhannen vuoden taakse), jonka mukaan poikalapsi saa syntyessään palan maata eli selkokielellä sanottuna: lapsi tuo leivän mukanaan. Tyttölapsille ei maata anneta, eli sellaisen syntyminen perheeseen merkitsee katastrofia, ruuan loppumista. Koska tyttölapsi ei todennäköisesti muutenkaan olisi pitkäikäinen ruuan puutteen vuoksi ja aiheuttaa kuitenkin perheelle ylimääräistä huolta, se on tapettava.

Xinran haastatteli ihmisiä maalla ja kaupungeissa. Nämä haastattelut ovatkin kirjan parasta antia. Sattumalta hän oli myös paikalla perheessä, kun talon miniä synnytti. Pitkän päivän päätteeksi kuului lapsen parkaisu, sitten tuli hiljaisuus. Lapsi oli ollut tyttö, ja se oli hukutettu vuoteen vieressä olevaan vesiastiaan. Jos se olisi ollut poika, lapsi olisi saanut ensimmäisen kylpynsä tuossa astiassa. Myöhemmin Xinran näki, kuinka eräästä roska-astiasta pilkotti vauvan jalka.

Tarina pariskunnasta, joka sattui matkustamaan toimittajan kanssa samassa junassa, oli kauhea. Xinran joutui toteamaan, että pariskunta jätti 2-vuotiaan tyttärensä eräälle asemalle. Kun hän tuohtuneena tenttasi vanhempia, vastaus oli selvä: heillä oli ollut neljä tyttöä, jotka kaikki oli jätetty jonnekin. Vaimo oli viimeisillään raskaana, ja mikäli nytkään ei syntyisi poikaa, pariskunnalla olisi vielä kaksi vuotta aikaa yrittää. Mies oli nimittäin luvannut perheelleen palata kotiin kymmenen vuoden kuluttua pojan kanssa. Kiinan yhden lapsen-politiikan vuoksi he eivät olleet kirjoilla missään, vaan kulkivat ympäri maata näin hävittäen synnytysten jäljet.

Eräs hyvin toimeentuleva pariskunta sai tyttölapsen, odotetun ja rakastetun. Arki oli kuitenkin - lapsenhoitajista huolimatta - haasteellista, sillä kumpikin vanhemmista teki pitkää työpäivää. Pariskunta päätyi antamaan muutaman kuukauden ikäisen lapsensa adoptoitavaksi, koska arki oli hankalaa. Mies ja nainen erosivat miehen syyttäessä vaimoaan tunteettomuudesta.

Tämän kirjan sisältö menee yli ymmärryksen. Olen joutunut kovasti pohtimaan millainen, minkä arvoinen, on kulttuuri - vanha, perinteinen, kunnioitettu, ihailtu? - , jossa ihmisellä ei ole ihmisarvoa. Ihmisen henki ei ole sen arvokkaampi kuin eläimen henki, ei edes eläimen hengen arvoinen. Missä vaiheessa kiinalainen ajatusmaailma on noin vinoutunut? Katsokaa Afrikan pakolaisleirien lapsia: heitä on paljon, mutta koskaan en ole kuullut, että Afrikassa tapettaisiin lapsia sen vuoksi, ettei ruokaa riitä. En ymmärrä, en olenkaan. Miten mieleeni tulevatkaan Natsisaksan tuhoamisleirit. Kyllä Kiina on pystynyt samaan. Tosin uhrit eivät ole olleet aikuisia vaan pieniä tyttövauvoja. Luin viime viikolla, ettei Intiakaan ole tässä suhteessa mikään viaton maa. Nykyajan menetelmät takaavat kuitenkin sen, ettei lasta tarvitse synnyttää. Kun ultran kuva ilmoittaa, että tulokas on pieni tyttö, vanhemmat voivat ilmoittaa, että se abortoidaan. Koska se on tyttö.

Eihän siitä mihinkään pääse, että tytöt ja pojat ovat erilaisia. Eikä tarvitse päästäkään. Mutta he eivät ole eriarvoisia. Kun synnytin kolmannen tyttäreni, soitin onnea puhkuen työnantajalleni. Tämän herran kommentti oli: "Tyttö! No, voi, voi! No, onneksi olkoon."

Mitä kuuluu Al Ainiin? Sielläkin päin maailmaa alkaa kouluvuosi olla lopuillaan. Oppilaita koulussa ei ole ollut pariin viikkoon, onhan niin kuumakin. Minä kyselin tyttäreltäni, että kai ne lapset tulevat hakemaan sitten todistukset. No, eivät tule. Ottavat sitten syksyllä, kun koulu taas alkaa... Ja milloin tuolla päin maailmaa koulu alkaa ja päättyy? Sitä ei tiedä kukaan muu kuin sheikki, eikä aina vissiin hänkään. Opettajille oli ilmoitettu keväällä, että lukukausi piteneekin kahdella viikolla ja loppuu... no, joskus. Sanoin vuosi sitten tyttärelleni, että kyllähän se ainakin sata vuotta kestää, ennen kuin Arabeissa alkaa kouluelämä olla mallillaan. Olin varmaankin ihan liian optimistinen. Lisätään arvioon vielä toiset sata vuotta.

Ostin tälle kesälle uuden toppatakin, sille on käyttöä. Tapaamisiin! Pirkko

Tämä näky kohtasi meitä Feuchtwangenin vanhan kaupungin ydinkeskustassa. Me turistit olimme lähteneet ihastelemaan vanhoja ristikkotaloja ja kauniita istutuksia, mutta hauskimman yllätyksen tarjosi kuitenkin tämä haikaranpesä, joka oli rakennettu kaupungintalon piipun päälle. Meidän piti istuutua läheiselle penkille seuraamaan haikaroiden perhe-elämää, ja sitkeä seuranta tuotti tuloksia: Aluksi seisomaan nousi siipiään räpistellen ilmeisesti asunnon emäntä, ja vähäisen epäröinnin jälkeen myös pienemmät asukkaat näyttäytyivät. Varmuudella havaitsimme kolme lintua, ehkä siellä oli myös neljäs. Kattohaikara ei pesi  täällä meillä, mutta jo Virossa olen nähnyt niiden pesiä, sekä tyhjiä että asuttuja. Viime matkalla oppaan vakiovitsi olikin, että naisten tuli laittaa jalat ristiin, kun ajoimme haikaranpesän ohi. No, me mummoikäiset emme vähästä säikähtäneet.

Ajattelin laittaa vielä muutamia huomioita Saksan- reissustamme. Ehkä niistä on hyötyä sellaisille, jotka suunnittelevat matkaa keski-Eurooppaan. Pohjois-Saksa on mielestäni aika... noh, tylsä. En pysähtyisi Hampuriin tai Lübeckiin, en edes Kölniin. Onhan siellä se tuomiokirkko, joka ruuhka-aikoina muistuttaa lentokenttää (ilman kuulutuksia), mutta muutoin, ei kiitos. Entisestä itä-Saksasta minulla on jonkin verran kokemusta, mutta en kauheasti lämpene sillekään. Koska olen intohimoisen kiinnostunut Lutherista, olen vieraillut pariin otteeseen Wittenbergissä, Erfurtissa ja Wartburgin linnassakin. Täytyy kuitenkin sanoa, että Luther-historiikki on näissä paikoissa kiinnostavinta. Muutama vuosikymmen Venäjän alaisuudessa on onnistunut aika lailla nitistämään ja litistämään maan omaleimaisen ilmeen.

Lempialueeni Saksassa on edelleen Mosel-joen laakso. Se on upeaa seutua! Kun ajaa autolla pitkin jokivartta, voi seurata ihastuttavaa maisemaa tämän kapeahkon joen molemmin puolin: viinivuoret kohoavat molemmilla puolilla, siellä täällä näkyy erilaisia linnoja ja luostarirakennuksia, joihin useimpiin on mahdollista käydä tutustumassa (kuopus tiivisti toissakesäisen ohjelman: linna, luostari, linna, luostari...), ja sokerina pohjalla, alhaalla laaksoissa on ihastuttavia pikkukaupunkeja alkaen Koblenzista päätyen Trieriin. Maisemista kiinnostuneille Moselin laakso on must, historiasta kiinnostuneille samoin. Se, joka on innostunut tutustumaan paikallisiin hautausmaihin, tervemenoa samaten! Rein-joen laakso on myös kaunista seutua, mutta ei mielestäni pärjää Moselin alueelle.

Shoppailija ja museofriikki suunnistaa kaupunkilomalle Berliiniin tai Müncheniin. Jälkimmäisessä on eteläisempi, rennompi tunnelma, edellisestä löytyy jytyä asiaa toisesta maailmansodasta kiinnostuneille. Kaupungeista suosittelen myös Augsburgia, jossa voi sekä shoppailla että halutessaan tutkia historiallisia paikkoja. Niin, ja siitä asumisesta. Me olemme olleet hotelleissa, luostareissa ja Berliinissä isossa osakkeessa. Itse olen nauttinut eniten luostarimajoituksista, koska niissä saa levätä rauhassa kulttuuripainotteisen päivän jälkeen. Osallistun myös mielelläni messuihin luostarien kirkoissa, onhan kielikin niin tuttu.

Toivottavasti näistä huomioista on iloa ja hyötyä lukijoille. Matkaväsymyksestä ja pyykistä selvittyäni olen jo alkanut suunnitella seuraavaa matkaa saksankielisiin maihin. Ajattelin, että voisimme lentää joko Müncheniin tai Itävaltaan, asua alppihotellissa viikon ja tehdä päiväretkiä ympäristöön. Kuulostaa mukavalta, vai?

Hyvää juhannusta! Pirkko

"Arbeit macht frei" (="Työ tekee vapaaksi") julistaa Dachaun keskitysleirin portissa oleva teksti. Vuonna 1933 perustettu leiri oli naamioitu uudelleenkoulutuspaikaksi, jossa vangit fyysisin ja psyykkisin keinoin saataisiin myötämielisiksi Natsisaksan tukijoiksi. Eihän siellä ketään koulutettu uudelleen vaan rääkättiin, tapettiin, poltettiin ja se, mitä "koulutetusta" jäi jäljelle siroteltiin lähimetsään.

Dachaun kaupunki sijaitsee Münchenin lähellä, ja sinne tuodut vangit olivat juutalaisia, poliittisia vankeja eri maista eli Natsisaksan "vihollisia", Jehovan todistajia, kommunisteja, vastarintaliikkeeseen osallistumisesta syytettyjä katolisia pappeja, homoseksuaaleja ja ns. "epäsosiaalista ainesta" (eli suomalaisittain sanottuna "rantaremmin porukkaa"). Tällä leirillä ei ollut naisia tai lapsia, joskin esillä oli esimerkiksi 16-vuotiaan pojan kirjoittamia runoja. "Äiti, mitä minä olen tehnyt..." Vuodesta 1941 leiri toimi tuhoamisleirinä aina vuoteen 1945 saakka, jolloin Yhdysvaltain armeija vapautti vangit ja ampui vanginvartijat. Saksalaiselle tyylille ominaisesti kaikki vangit oli kortistoitu ja numeroitu (maailmassa kulkee yhä juutalaisia, joiden käsivarressa on keskitysleirillä poltettu numero), ja erään tietolähteen mukaan viimeinen vankinumero tällä leirillä olisi ollut 161 900.

Alue on valtavan laaja, ja hyvin tyhjä, sillä miltei kaikki asuinparakit on purettu. Museo oli sijoitettu monesta parakista koostuvaan tilaan, esillä oli runsaasti valokuvia, paljon tietoa saksaksi ja englanniksi, koko natsikauden historia alkaen Hitlerin vähittäisestä valtaan noususta päättyen leirin vapauttamiseen.  Museon takana oli bunkkeri, jossa sijaitsivat erityisvankien sellit ja kidutuskopit. Siellä oli pidetty mm. miestä, joka oli yrittänyt salamurhata Hitlerin. Valtavan alueen toisessa päässä, lähellä metsää sijaitsi rakennus, jonne vangit vietiin "suihkuun". Todellakin, oven yläpuolella luki "suihku". Vangit riisuivat vaatteensa, ja heille annettiin suihkumyssyt. Tämän jälkeen he menivät "suihkuhuoneeseen". Se oli pieni, pimeä tila, jonka katossa ja seinissä oli aukkoja, joista huoneeseen laskettiin kaasua. Rakennuksen viimeisessä huoneessa sijaitsivat polttouunit. Jokaisen edessä oli paarit, jotka liukuivat kiskoja pitkin ja pudottivat ruumiin uuniin. Tähän teurastamoon mahtui kerrallaan 150 ihmistä.

Katselin niiden miesten kuvia, jotka olivat johtaneet Dachaun leiriä. Eräässä tekstissä kerrottiin, kuinka kaikki, myös saksalaiset työtoverit, pelkäsivät tätä erityisen raakaa miestä. Hän tietysti - pelkuri - teki itsemurhan ennen kuin hänet vangittiin. Katselin kuvia niistä nuorista miehistä, jotka olivat kuolleet lääketieteellisten kokeiden uhreina. Leireissähän tehtiin paljon juuri lääketieteellisiä tutkimuksia, koska saatavilla oli paljon ilmaista, inhimillistä koemateriaalia. Katselin kuvia niistä lääkäreistä, joista tuli parantajien sijaan tappajia. Katselin kuvaa siitä 16-vuotiaasta pojasta, joka salaa kirjoitti runoja ja sai jollakin ihmeen keinolla piilotettua paperit vartijoilta. Katselin kuvia, luin tekstejä, enkä jaksanut enää.

Jäljelle jäi kysymys: Miten tämä on ollut mahdollista? Miten ihminen on voinut tehdä tämän toiselle ihmiselle? Olen keskustellut tästä asiasta useamman tuttavani kanssa, ja olemme yrittäneet löytää selitystä. Uskon, ettei tavallinen ihminen voi psyykkisesti kestää tällaista käyttäytymistä, ellei pysty selittämään sitä itselleen jotenkin. Todelliset natsit olivat varmasti niin ideologiansa pauloissa, että hyväksyivät kaiken tappamisen, jotta Saksaan saataisiin puhdas arjalainen rotu. Mutta kaikki eivät olleet niin vakuuttuneita ideologiasta. Sopeutuiko ihminen tappamaan kanssaihmisiä, jotta selviäisi itse hengissä? Olihan myös olemassa niitä vankeja, jotka osallistuivat kidutuksiin. Miten kiduttajat selvisivät koskaan psyykkisesti? Miten kidutetut selvisivät?

 Olimme Augsburgissa katsomassa Fuggerei-nimistä keskiaikaista asuinaluetta, ja mieheni yritti kohteliaasti tarjota eräällä saksalaisherralle paikkaa pommisuojassa. Saksalainen selitti minulle myöhemmin (mieheni ei osaa kieliä, minä tulkkaan), ettei hän koskaan elämässään enää mene pommisuojaan. Hän oli lapsena Berliinissä ollut pommisuojassa päivittäin ja tuntikausia, eikä halua enää niitä asioita kokea uudelleen. "Ja minä toivon, ettei kukaan, koskaan, missään maailmassa joudu kokemaan samaa kuin me." Pieni poika oli saanut syvät traumat. Miten sitten he, jotka viettivät vuosia keskitysleireissä?

Leirin kirjakaupassa oli valtavasti mielenkiintoisia kirjoja. En ostanut yhtään. En jaksa enää yhtään tarinaa, en yhtään kuvaa. Ja vaikka minä voinkin sulkea tämän asian mielestäni sillä verukkeella, että tämä kaikki on ollut ja mennyt, niin jäljelle jää se tosiasia, että näitä samoja asioita, kauheuksia, tapahtuu tälläkin hetkellä tässä maailmassa, jonkun ideologian siunaamana.

Pirkko



 

Grüsse aus Deutschland! Viikon pituinen matka Saksaan, lähinnä Baijeriin on onnellisesti takana. Paljon olemme nähneet - enemmän kuin osasin odottaa - , paljon olemme istuneet kuumassa autossa, sillä kolmen päivän ajan lämpömittari näytti 36 astetta plussaa, paljon olemme keränneet kokemuksia ja elämyksiä ajaessamme pitkin "Romanttista tietä".

Lensimme Müncheniin, josta ajelimme vuokra-autolla meille ennestään tuntemattomaan Ettal-nimiseen kaupunkiin. Täytyy sanoa, että matkan tässä vaiheessa ainakin minä koin yhden reissumme mahtavimmista elämyksistä: Alpit! Vaikka olen matkustellut Saksassa useaan otteeseen, asunutkin vuoden ajan, Baijerin osavaltio eteläisessä Saksassa ei ollut ennestään tuttu. Ne Alpit! Upeaa! Ettalin kaupunki Alppien lähellä, tunnelmallinen Klosterhotel Ludwig der Bayer, hieno alku lomamatkalle. Vietimme Ettalissa kolme yötä, kävimme Neuschwansteinin linnassa (tiedättehän: Walt Disney käytti juuri tätä romanttista linnaa mallinaan kuvittaessaan prinsessa Ruususen tarinaa),Münchenissä shoppailemassa, ja lopulta matkasimme Romanttista tietä pitkin Feuchtwangeniin. Välillä viivyimme muutaman tunnin Rothenburgin kaupungissa nähtävyyksiä katsellen. Matkan tässä vaiheessa kuopus oli jo aika kyllästynyt kirkkoihin, linnoihin ja kaikenlaisiin vanhoihin rakennuksiin. Jäätelöön ja vaatekauppoihin hän ei kyllästynyt missään vaiheessa.

Kävimme nukkumassa Bad Mergentheim-nimisessä kaupungissa, jossa oli hieno kylpyläalue, puhumattakaan tyypillisestä kaupungin keskuksesta kauniine vanhoine rakennuksineen ja kävelykatuineen. Bad Mergentheimista ajoimme takaisin etelää kohti mittarin näyttäessä ulkona jo huippuhellettä. Eihän se mitään, mutta vuokra-autossamme ei ollut ilmastointia. En ollut osannut sitä erikseen vaatia, koska oletin ilman muuta, että kaikissa uusissa autoissa sellainen on. Nyt en enää oleta. Augsburgissa majailimme kaksi päivää minulle jo entuudestaan tutussa luostarissa, Haus St. Benediktissä. Tämä luostari sijaitsee rauhallisella, puiden ympäröimällä paikalla ihan kaupungin keskustan tuntumassa. Ihana, rauhallinen maailma. Luostarissa oli aiemmin sisäoppilaitos, nyt tilat on vuokrattu kaupungille lasten iltapäivähoitoa ja päiväkotia varten. Isä Otmar kertoi, että luostariin ei ole pitkään aikaan tullut uusia munkkeja: "Me olemme onnellisia täällä, mutta nykyajan ihmiset eivät halua elää yksinkertaista elämää sääntöjen mukaan." Ehdimme jutella monenlaisia asioita tämän munkin kanssa, jonka tunsin jo edelliseltä käynniltäni. Haus St. Benedikt oli ehdottomasti asuinpaikkana paras, siellä viihtyisin vaikka kuinka kauan. Oli myös rauhoittavaa osallistua messuihin, joita oli päivän aikana useita.

Edellisillä Saksan-matkoillani olen liikkunut paljon Mosel-joen ja Reinin laaksoissa ja pikkukaupungeissa. Romanttisen tien maisemat poikkesivat näistä aika lailla, sillä viinivuorten ja veden sijaan maisemaan kuuluivat laajat viljelysmaat, lehmät, lampaat ja hevoset. Täytyy sanoa, että Moselin laakso on minun mielestäni luonnoltaan kauniimpaa seutua kuin viljelyalueet. Paitsi ne Alpit. Luulenpa, että kunhan toivun matkan rasituksista (tottakai tuollainen matka on rasittava: paljon autossa istumista, kaikesta huolehtimista, harhailemista...), alan suunnitella seuraavaa Saksan reissua nimenomaan Alppien alueelle. Tiesittekö, että Baijerissa ihmiset ovat jo aika lailla "etelämaalaisempia" kuin muualla Saksassa? Kuinka usein meitäkin puhuteltiin, kysyttiin mistä tulemme, kun tuollaista kieltä puhumme, ihasteltiin kielitaitoa ja juteltiin muuten mukavia. Ja kuinka kauniita ne talot olivat Baijerin alueella! Kuin korurasioita. Kyllä, kyllä, sinne tahdon takaisin.

Yksi matkamme käyntikohteista tarvitsee ihan oman sivun. Käynti Dachaun keskitysleirissä oli niin raskas kokemus, että sitä on vaikea ohittaa pelkällä maininnalla. Palaan tähän aiheeseen parin päivän kuluttua.

Lukemisiin! Pirkko