Olin suunnitellut, että kerron tässä kirjoituksessani eräästä ulkomaalaisesta perheestä, johon olen täällä tutustunut. Aiheeni on muuttunut, sillä elämä -   kuolema muutti ajatukseni.

Äiti kuoli muutama päivä sitten. Hän oli kaatunut yöllä, ambulanssi vei hänet sairaalaan, josta seuraavana päivänä tuli siirto kaupunginsairaalan vuodeosastolle. Menin tapaamaan äitiäni heti, kun pääsin. Hänellä oli heikko ja sairas olo. Jälleen kerran hän puhui kuolemasta. Miksi ihminen ei saa kuolla silloin, kun haluaa? Hänellä ei ole enää mitään odotettavaa, elämänhalu on mennyt. Hänellä ei ole kiire kotiin sairaalasta, koska hänelle on ihan sama, missä hän makaa. Äiti oli täysin järjissään, vaikkakin kivulias. Annoin hänen puhua, vastailin ja mietiskelin yhdessä hänen kanssaan ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Mielestäni 93-vuotiaalla vanhuksella on oikeus puhua kuolemastaan ilman, että siinä joku yrittää tekopirteästi pitää yllä hilpeätä "vielä tässä porskutellaan" tunnelmaa. Sanoin, että ihmisen on lopultakin hyvin vaikea tietää, milloin elämän tulee päättyä. Tästä olimme samaa mieltä. Lopulta hän ilmaisi toiveensa, ettei hänen tarvitsisi kuitenkaan viipyä täällä enää kauan. Sanoin, että hänen aikansa ei varmaankaan ole enää pitkä. Keskustelusta jäi hyvä mieli, koska äiti oli selkeästi tietoinen omasta tilastaan, ja pystyimme yhdessä siitä keskustelemaan.

Seuraavana päivänä tilanne oli jo toinen. Hänen mielialansa oli parempi, mutta ymmärrys, muisti ja puhekyky alkoivat olla jo heikot. Mieleni valtasi epäilys, että äidin aika ja voimat alkavat olla lopuillaan. Laitoin lapsille viestejä, että kävisivät mahdollisuuksien mukaan mummoa katsomassa.

Kuolinpäivä, viides sairaalassa olon päivä, oli aurinkoinen ja keväisen lämmin. Lääkäri soitti minulle ja sanoi, että äidin tilanne alkaa olla kriittinen. Lähdimme sairaalaan, mieheni ja minä, ja mieheni haki pakalle myös äidin siskon. Lapsille laitoin viestin, että mummoa saa tulla saattamaan, sieppasin mukaani virsikirjan. Saattelimme äitiäni kahdeksan tunnin ajan. Isosta perheestä oli taaskin paljon iloa, sillä lapseni valloittivat saattohuoneen, virret kaikuivat kauniisti. Äidille juteltiin, ja aluksi hän pystyi puristamaan kättä ymmärtämisen merkiksi. Kun välillä oli hiljaisempaa, sanoin äidilleni, että lisää nuoria on tulossa paikalle, ja sitten laulamme taas. Ihan hiljaa hän huokaisi ymmärtävänsä. Hiljaisen virren kaikuessa äitini hengitys lakkasi. Se oli rauhallinen, kaunis lähtö.

Olen kiitollinen hoitavalle lääkärille, joka jaksoi vastata kysymyksiimme ja olla ystävällinen ja empaattinen. Myös muu paikalla ollut henkilökunta oli todella ystävällistä. Minua liikutti huomatessani, että hoitajienkin silmät täyttyivät kyynelistä heidän tullessaan tekemään tehtäviään huoneeseen.

Nämä päivät ovat olleet hektisiä, sillä olemme järjestäneet asioita kuntoon hautajaisia varten. Emme peru Viron - matkaa, vaan lähdemme ajelemaan sinne lauantai-aamuna. Olen luvannut itselleni, että vasta siellä saan ajatella asioita. Kävelen meren rannalla ja muistelen ja muistelen.

Minun ei tarvitse enää miettiä aikataulujani, jotta ehtisin käydä äidin luona joka päivä. Voin matkustaa milloin ja minne vaan, kun ei tarvitse huolehtia äidin hyvinvoinnista. Minun ei tarvitse närkästyä veljelleni, joka sotkee äitini kodin, eikä huolehtia, että äidillä on maitoa jääkaapissa. Minun ei tarvitse viedä äitiä vuorohoitoon, eikä huolehtia hänen sairaala- ja lääkärikäynneistään. Minun ei tarvitse... Minä en enää koskaan saa huolehtia äidistä.

Pirkko

Tyttäreni hyvä ystävä lähti kolmeksi kuukaudeksi Nepaliin vapaaehtoistyöhön. Hän työskentelee orpokodissa keskellä Katmandun suurkaupunkia. Olot ovat alkeelliset, kuinkas muutenkaan, sillä Nepali on yksi maailman köyhimpiä maita. Muistaakseni neljännes asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Nuori vapaaehtoinen keräsi tuttavapiiristään tuomisia lapsille. Kaivoin esiin kuopuksen entiset kesämekot ja puserot ja kävin ostamassa useammat kengät. Kuopus salli armollisesti minun tyhjentää lelukaappiansa. Olen saanut terveisiä ja kiitoksia Katmandusta. Nuori vapaaehtoinen antoi lapsille tuliaisia vähän kerrallaan, hyvä ajatus sinällään. Sitten tuli päivä, jolloin ystävämme toi esiin kuopuksen magneettiset rakennussarjat. Laatikoissa on erilaisia osia, joita on helppo liittää toisiinsa, koska niissä on magneettia. Lastenkodissa syntyi miltei kaaos, kun kaikki olisivat tietenkin halunneet leikkiä juuri näillä rakennusleluilla! Kun kuulin tästä, ajattelin, kuinka kuopukseni sai rauhassa rakennella, eikä materiaalista ollut puutetta, olihan hänellä useampikin laatikko magneettipalikoita. Kuulin, ettei lastenkodin lapsilla ole sukkia. Ok, lähetän niitä, ajattelin. Sukat ovat kevyitä, samaan pakettiin saan vaikka kuinka monet ja lisäksi jotain kivaa. Katsoin kuitenkin ensin postin sivuilta lähetyskuluja: 2 :n kg:n paketti Nepaliin maksaa 37 e. En lähetä pakettia. Voi, kuinka tämä on ikävää. Saisin kerättyä tuttavapiiristäni vaikka ja mitä hyvää ja hyödyllistä, mutta eihän minulla ole rahaa lähettää mitään Nepaliin saakka. Ei auta muu kuin elää täällä näiden liikojen tavaroiden kanssa ja säälitellä huonompiosaisia. Nyt joku sanoo, että Suomestakin löytyy puutteenalaisia. Joo, mutta heillä on ainakin sukat jalassaan. Niin, nuori ystävämme osti puikot ja lankoja ja kutoo sukkia siellä kaukana Nepalissa.

En ole kiinnostunut kilpaurheilusta, mutta mihin sitä korvansa laittaa, kun kisatuloksia kuuluu joka paikassa. Aftonbladetissa oli metka juttu. Venäläinen liberaalidemokraatti Vladimir Zhirinovski antoi ohjeita siitä, kuinka venäläispelaajia pitäisi valmentaa tulevia otteluja varten (kyse on tietysti jääkiekosta!). Hänen mielestään Punakoneen kiekkoilijoille pitäisi ennen ottelua näyttää filmiä siitä, kuinka suomalaiset tarkka-ampujat tappavat venäläissotilaita. Aivan. Kai sellaisia otoksia löytyy, ja jos ei löydy, niin tehdään. Viha on tietenkin yksi tapa motivoida ketä tahansa mihin tahansa. Venäläistyylisesti kiekkoilijoita kannattaisi tietysti myös pelotella ja uhkailla. Me täällä läntisemmissä maissa harrastamme enemmän kannustusta ja palkitsemista, mutta jokainen tekee asioita tyylillään, se sallittakoon. Zhirinovski lisäsi lausuntoonsa myös huomautuksen, että "suomalaisilla, toisin kuin meillä, on pääsy dopingiin". Ihan tosi, eräät eivät osaa hävitä.

Tapsin satunnaisen tuttavan, joka vaikutti hyvin masentuneelta. "Elämä on olemassaoloa", hän tiivisti olemisensa. Yritin lohduttaa ja piristää häntä, mutta jotenkin minulle jäi sellainen tunne, ettei hän enää jaksanut muuta. Asia jäi vaivaamaan. Mieleeni tuli eräs lehtijuttu, jossa kerrottiin Chicagon yliopiston tekemästä tutkimuksesta ihmisten kuolemaan vaikuttavista tekijöistä. Yllättävä tutkimustulos oli se, että yksinäisillä on 14%:n todennäköisyys kuolla aiemmin kuin ei-yksinäisillä. Ylipainon osuus varhaiseen kuolemaan on 7%, kun taas köyhyyden merkitys varhaiseen kuolemaan on peräti 19%. Mitä me tästä opimme? Ottakaa lehti kouraan ja katsokaa itsellenne sopivia menopaikkoja, menkää sinne kirjastoon, jumppaan, uimahalliin, kutsukaa ihmisiä kylään, järjestäkää itse jotain, jos lehdestä ei löydy!

Niin, tuo Dubain kuva on nyt sellainen motivaatiokuva. Jaksaa, jaksaa, hyvää on tiedossa!

Terveisin: Pirkko

Pilvet ovat roikkuneet hartioiden tasolla jo yli kaksi viikkoa, mieli laahaa maassa kantapäiden korkeudella. Nyt ei auta muu kuin ajatella tulevia, aurinkoisempia päiviä.

Ihan uteliaisuuttani kävin kuuntelemassa Mitro Repoa, hän kun oli puhumassa Oulun yliopistolla. Mitro Repo on 56-vuotias eurokansanedustaja, joka pääsi SDP:n listoilta suurimmalla äänimäärällä Euroopan parlamenttiin. Kaiken kaikkiaan hän sai viime eurovaaleissa kolmanneksi eniten ääniä. Ja kuka tämä herra oikein on miehiään? Hän on ortodoksinen pappi, Helsingin ortodoksisen seurakunnan pastori, luennoitsija, kouluttaja, kirjailija. Mitro Repo on valittu v. 2005 vuoden puhujaksi, ja v. 2006  hyvän mielen lähettilääksi - tämä ansio mielenterveyspuolelta. Meitä kuulijoita oli vähän toistakymmentä, varsin vähän siis. Olin ajatellut, että nuoriso olisi kiinnostunut politiikasta, mutta ei. Sitten muistelin omaa nuoruuttani ja totesin, että moni muu asia kiinnosti tuossa vaiheessa, mutta politiikka ei. Ja mikä oli tuon luennon/jutustelun anti? Totesin, että Repo ei ole turhaan ansainnut "Vuoden puhuja" nimitystä. Puhetta soljui virtanaan, mukavaa, lämminhenkistä, kilttiä, ei raflaavaa, miellyttävää jutustelua. Politiikka jäi oikeastaan aika kauas miehen puheista, kunnes niistä kahdesta nuoresta miehestä se toinen, joka twiittasi koko ajan, kysyi Turkin mahdollisuudesta päästä EU:n jäseneksi. Repo antoi hyvin varovaisen lausuman, ja kaiken kaikkiaan minulle jäi sellainen mielikuva, että tälle myhäilevälle, ystävälliselle henkilölle asia kuin asia oli ok, kunhan niistä saadaan yhdessä sovittua. Turkin islamilaisuus ei sekään ole pelote, koskapa "eurooppalaisten juuret ovat islamilaisessa kulttuurissa" tai jotain sinne päin. Voisin kutsua Revon kahville, ja taatusti saisin mielenkiintoista kahviseuraa. Antaisinko asiani hänen ajettavakseen? Tuskinpa.

Lähdin hakemaan äitiä vuorohoidosta. Istahdin tällä kertaa taksin takapenkille, jotta kuljettajan ei tarvitsisi pakkoseurustella minun kanssani. Tämä kuljettaja olikin puheliaampaa sorttia ja kertoi (kun oli kuullut määränpääni), että oli nähnyt televisio-ohjelman, jossa joku fysioterapeutti oli mennyt vanhainkotiin kuntouttamaan asukkaita. Nämä oli kuitenkin laitettu sänkyihin jo kolmen maissa iltapäivällä! En haluaisi uskoa tuota juttua, mutta kai se on totta. Jälleen olemme saman ihmeen ääressä: iso osa kansasta on työttömänä, ja toinen osa - sairaat, vanhukset, kuntoutujat, lapset jne - on hoitoa vailla. Onko niin mahdottoman vaikeaa yhdistää nämä asiat järkevällä, myönteisellä tavalla? Tuo puhelias kuljettaja kertoi myös Paltamon kokeilusta. Siellä oli vuosien 2009-2013 aikana toimittu sillä tavoin, että työttömyyskorvauksia sai vain vastiketta (=työn tekeminen) vastaan. Kunnan työttömyys oli laskenut 17 %:sta neljään prosenttiin. Työkokeiluun osallistuivat kunnan 16-64 vuotiaat työttömät. Kokeiluun upposi rahaa 13,8 miljoonaa euroa, joista takaisin saatiin 60%.  Täystyöllisyyskokeilu loppui vasta vuoden 2013 lopussa, joten perusteellisia tuloksia odotellaan vielä. Minusta tuntuu kuitenkin, että Paltamossa ollaan oikeilla jäljillä.

Tiesitkö, että kaupoissa myytävinä olevat koivuvastat/vihdat (siis ne kuivat sellaiset) tuodaan Venäjältä? Maahantuojan mukaan Suomessa ei ole sellaista valmistajaa, joka kykenisi tuotannossa "riittäviin volyymeihin". Tä? Tuo lausuma kannattaa varmasti lukea seuraavasti: Venäjältä saa halvemmalla. Tuli mieleeni se hieno illallinen, jota olin nauttimassa 300:n muun henkilön kanssa eräässä kuopiolaisessa ravintolassa. Tarjolla oli "riistaillallinen", joka tarkoitti paistettua sorsaa nätisti aseteltuna lautaselle (kastiketta ja pikkuräpellyksiä ympärillä). Mietin, että paljon on pitänyt sorsametsällä rampata, jotta on saanut eväät näin suurelle porukalle. Joku kysäisikin "riistan" alkuperää. Tarjoilija meni vaikean näköiseksi. "Tarhattua sorsaa lähimaista" kuului vastaus. Jaa, Viron tai Venäjän pojat kasvattavat sorsaa oikein urakalla. Se siitä riistasta.

Aurinkoa odotellessa: Pirkko

Pian on Ystävänpäivä, ja sen vuoksi kuvassa komeilee Oulun taidemuseossa näytteillä oleva Sydän-teos. Valitettavasti en muista tekijää (ei liene yllätys).

Iltasanomisen verkkosivulla oli uutinen:" Suomalaisilla on yksi ongelma". Kysymyksessä oli University of Southern Californiassa  - siis yhdysvaltalainen yliopisto - työskentelevän professorin Ira Kalbin antama haastattelu. Hän on ollut Suomessa useaan otteeseen ja amerikkalaiselle lehdelle antamassaan haastattelussa hän kehuu suomalaista infrastruktuuria, fiksua nuorisoa ja hyviä tuotteita. Professori pahoittelee vain sitä, että suomalaisten ujous ja vaatimattomuus on esteenä menestymiselle maailmassa. Ok. Mitä tekee suomalainen iltapäivälehti? No, kirjoittaa otsikon: " Suomalaisilla on yksi ongelma". Täytyy sanoa, että toimittaja onnistui nollaamaan ja mollaamaan amerikkalaisen professorin sanoman. Todellisuudessa otsikon olisi pitänyt kuulua:" Amerikkalaisprofessori kehuu Suomea maailmalla". Jess, te teitte sen taas, toimittajat.

Siitä on jo aikamoisen monta vuotta aikaa, kun sain puhelinsoiton saksalaiselta opettajaystävältäni. "Onnea, onnea!" hän huusi innoissaan. Olin hämmentynyt. Hetken ajan luulin, että hän onnittelee minua Suomen itsenäisyyspäivän johdosta (sattui nimittäin olemaan joulukuun kuudes), mutta hän selitti, että Pisa-tutkimuksesta hän onnittelee. Kun Suomi pärjäsi niin loistavasti!!! Yritin kaivella muistiani. Ai, niin, nyt muistin. Lehdessä oli pieni juttu, jossa kerrottiin, etteivät suomalaiset olleet yltäneet ihan huipulle jossakin tutkimuksen osa-alueessa (lukemisen ymmärtäminen?). Ei siitä lehtijutusta jäänyt minulle ollenkaan sellaista käsitystä, että tässä jotenkin olisi muka pärjätty, ehei. No, myöhemmin sekin totuus selvisi, ja jouduin Saksassa kouluvierailuillani usein vastaamaan kysymykseen: Miten teitte sen? Mutta että ne ensimmäiset hyvät uutiset piti kuulla Saksasta. Hoh, hoijaa, tätä pessimistien luvattua maata.

Vein äidin vuorohoitojaksolle paikalliseen hoivakotiin. Ei se helppoa ollut. Vaikka olin jo parin viikon ajan pohjustanut asiaa, ei äiti lähdön koittaessa ollut enää ollenkaan innostunut. Äidin kunto on kovasti huonontunut, jalat eivät tahdo oikein toimia, ruokahalu on hukassa, ja lähtöä valmistellessamme hän nukahti hetkeksi sohvalle, noin vain, kesken kaiken. Perillä kuitenkin oli vastassa ystävällinen henkilökunta, ja eräs puhelias mummo ruokapöydässä muisti äidin heti entiseltä hoitojaksolta. Tämä mummo  - 96 vuotta - onkin siitä terävämmästä päästä. Hän kertoi kirjoittaneensa useamman runokirjan, joista viimeisin oli juuri ilmestynyt. "Ja lisää on tulossa", hän mainitsi. Kunhan menen äitiäni katsomaan, pistäydyn tämän mummon huoneessa, sillä hänellä oli kuulemma muutama kirja mukanaan. - Kun olin "antamassa raporttia" vastaanottavalle hoitajalle, mieheni porisutti vanhuksia. Jokaiselle hänellä oli muutama ystävällinen sana sanottavana, toisten kanssa juttu luisti pitempäänkin. Ehdotinkin hänelle, että hän voisi vapaaehtoistyönä käydä jututtamassa ihmisiä. Onhan päiväkodeissakin jo tällaisia mummoja ja vaareja, jotka touhuavat lasten kanssa, miksipä ei siis vanhainkodeissa. Kaikilla vanhuksilla ei ole omaisia, jotka kävisivät tervehtimässä.

Olen vuokrannut asunnon Fuengirolasta! Siihen ei kauan mennyt, olen tällainen salamatoimija. Nyt ihastelemme asunnon kuvia netistä, ja minä - supisuomalainen pessimisti - terästäydyn kohtaamaan kaikki eteen tulevat ongelmat.

Leppeää talven jatkoa! Pirkko

Terveisiä Torniosta! Olin lauantaina  - jälleen kerran - katselemassa lapsuusmaisemia. Joskus sanon, että menen hautausmaalle tuttuja tapaamaan, ja sekin pitää paikkansa. Kävin viemässä kynttilän sukuhaudalle ja samalla käväisin entisen kotitaloni eteisessä (kerrostalo, jonka ylimmässä kerroksessa asuin lähes 20 ensimmäistä elinvuottani). Tekisi niin mieleni mennä joskus soittamaan entisen kotini ovikelloa. Pääsisinpä katsomaan lapsuuskotiani! Mutta enhän minä kehtaa häiritä outoja ihmisiä. Kävelin ympäri kaupunkia ja ihmettelin jälleen kerran, kuinka paikkojen etäisyydet ovat kutistuneet. Käväisin uudessa ostoskeskuksessa (jonka rakennuttaminen hävitti pienet kaupat) ja  innostuin menemään Ikeaan, sehän on ihan siinä vieressä. Sellaista kotiseutumatkailua minä harrastan.

Satuin kuulemaan radion ajankohtaislähetyksen, jossa Suomen Ateistiyhdistyksen edustaja (Erkki Hartikainen?), Suomen Islamilaisen neuvoston edustaja sekä kirkkohallituksesta kasvatus- ja perheasioiden yksikön johtaja Pekka Asikainen keskustelivat suunnitelmasta muuttaa tunnustuksellinen uskonnonopetus yleispäteväksi, jokaiselle sopivaksi etiikka/uskontotieteeksi. Oli aika mielenkiintoista huomata, ettei kukaan keskustelijoista ollut innostunut yhteisen oppiaineen ajatuksesta. Ymmärrän hyvin, että luterilainen kansankirkkomme ja islamilainen yhteisö haluavat pitää kiinni tunnustuksellisesta opetuksesta, vaikka se tunnustuksellisuus koulun uskontotunneilla on nykyisin kyllä aika väljä käsite. Joka tapauksessa. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, ettei Ateistiyhdistyskään  innostunut ajatuksesta. Onkohan kyse siitä, että kaikille sopivan etiikka/uskontotiedon mukana saattaisi opiskelijoiden korviin kuitenkin tulla jotain muutakin kuin uskontotietoa - siis uskoa? Mene ja tiedä. Toivon vain, että näiden asiantuntijoiden ajatukset tulisivat myös päättäjien tietoisuuteen. Onhan valitettavan usein niin, etteivät päättäjät kuitenkaan ole tarpeeksi perillä asioista. Minä en ikinä menisi toimikuntaan, jossa päätettäisiin teiden rakentamisesta ja kunnossapidosta tai esimerkiksi kiinteistöjen rakennuttamisesta yhteisillä varoilla. Eipä silti, en kyllä taitaisi lähteä ihan mihinkään toimikuntaan, tai ehkä kuitenkin johonkin opetusalan hommaan - ehkä.

Olin tänään kampaajalla. Eihän siinä mitään erikoista sinällään ole, mutta minun kampaajani täyttää ihan pian 80 vuotta ja pyörittää edelleen kotikampaamoa. Hänen miehensä kuoli yllättäen viime vuonna, mutta rouva jatkaa töitään asuen samassa talossa kuin ennenkin. "Mitä minä tekisin kaiket päivät, jos minulla ei olisi töitä?" hän sanoi. "Nyt minä tapaan ihmisiä joka päivä, viikonloput tuntuvat niin hiljaisilta, varsinkin, jos lapset eivät käy, mutta silloin minä siivoan", kampaajani selitti. Sen olen huomannut, että rouvan tahti on hiukan hidastunut viime vuosina, sillä istuin permanenttia ottamassa 2,5 tuntia. Huh, huh! Täytyy sanoa, että tämän rouvan työn hinta-laatu-suhde on erinomainen. Käyn hänen luonaan vastakin, ellei sitten permanentinottoaika veny neljään tuntiin.

Ruotsalaistutkimuksen mukaan kirjastokortin omistavat henkilöt elävät pitempään kuin kortittomat. Hus, hus, kaikki kirjastoon!

Leppoisia talvipäiviä toivottelee Pirkko, joka hakee kiihkeästi asuntoa Fuengirolasta!

Tänään on kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun jäin eläkkeelle. En viitsisi kirjoittaa tähän fraasia  "kylläpä aika rientää", mutta totta se on kumminkin. Vuodet ja viikot ovat menneet nopeasti, vaikka päivät ovat joskus tuntuneet pitkiltä. Alan sopeutua eläkeläisen elämään, vaikka en oikein vieläkään jaksa hyväksyä sitä tosiasiaa, että terve ihminen ei ole ansiotyössä. Olen hyödyllinen monella tapaa (äitini viruisi jossakin laitoksessa ilman minun päivittäistä hoitoani), tiedän sen, ja ehkäpä joskus opin nauttimaan täysin siemauksin myös joutilaisuudesta (en ihan heti).

Lainaan Anna Kåverin tekstiä kirjasta "Elämää, ei taistelua": "Vain sinä itse voit ratkaista, mikä on juuri sinun elämäsi tarkoitus. Jos sinun on vaikeaa löytää olemassaolollesi laajempaa tarkoitusta, auttaa ehkä, jos kutistat aikaperspektiivin sellaiseksi, että siihen sisältyy vain kulloinkin elettävä hetki. Ehkä elämäsi tarkoitus on juuri se, mitä teet, kun peset astioita, autat lastasi läksyjen teossa, seisot sateessa odottamassa bussia tai istut kahvilla ystäväsi kanssa. Kaikista näistä hetkistä ja pienistä arkisista puuhista muodostuu ehkä yhdessä jotain arvokasta ja merkityksellistä, ei vain nyt vaan pidemmälläkin aikavälillä. Sen hyväksyminen, että olemme olemassa ja että aikamme väistämättä täyttyy pienistä ja näennäisen vaatimattomista puuhista ja tapahtumista, auttaa meitä kohtaamaan elämän niin hyvässä kuin pahassa."

Tapasin entisen työkaverini uima-altaan matalammassa päässä. Olemme tunteneet toisemme jo hirmuisen kauan, opiskeluajoista lähtien, ja viimeiset vuosikymmenet työskentelimme samassa koulussa. Hän jäi eläkkeelle viime keväänä, halusi tehdä muutaman ylimääräisen vuoden ja mikäpäs siinä. Kyselimme toisiltamme tuntemuksiamme. Hän - entinen YK-sotilas, toimen mies - liikuttui ja sanoi, että lapset ovat nyt tulleet entistä tärkeämmäksi hänen elämässään (meillä molemmilla sattuu olemaan  lukioikäiset kuopukset). "Ennen sitä vain oli töissä, eikä paljon muuta jaksanut," hän mietti. Totesimme molemmat, että lapset antavat paljon sisältöä eläkepäiviin, varsinkin nämä erittäin hyvin hoidetut kuopukset. Huomasimme myös, että roolimme ruoanlaittajina ja autonkuljettajina oli tärkeä.

Perhe ja ystävät, elämämme tukipilarit. Meillä oli tammikuinen lukupiiri viime viikolla. Sain jälleen tavata ystäviäni, työtovereita monen vuosikymmenen ajalta. Tunnelma kokoontumisissamme on niin lämmin ja kotoinen, kenenkään ei tarvitse olla olevinaan jotakin muuta kuin oma itsensä. Mehän tunnemme toisemme. Luettava kirja oli tällä kertaa jokin Alice Munron novellikokoelmista. En oikeastaan koskaan lue novelleja - ja samaa totesi moni muukin - mutta Munron tarinat ovat loistavasti kirjoitettuja, viihdyttäviä ja ajatuksia antavia. Hän on Nobelinsa ansainnut. Olen joutunut kirjapiirimme ansiosta "pakkolukemaan" hyvin paljon sellaisia kirjoja, joita en olisi muuten koskaan lukenut (en harrasta suomalaisia naiskirjailijoita), ja nyt olen siitä tyytyväinen. Olen myös "luetuttanut" kanssasisarillani lempikirjailijani Amos Ozin ja Philip Rothin teoksia. Juutalainen melankolisuus näyttää tehoavan minuun (vaikka Roth vähätteleekin jossakin haastattelussa juutalaistaustaansa). Ihanat naiset ja ihanat kirjat tuovat elämääni iloa ja joskus aivan hervotonta nauruakin.

Kovat pakkaset suututtivat minua; eihän ulos voinut millään mennä. Silloin muistin lähes 90-vuotiaan tätini sanat: "Kun minä katson ikkunasta ulos ja huomaan, että sää on huono, niin ajattelen, että onpa hyvä, kun ei tarvitse mennä tuonne." Tädillä on asenne kohdallaan.

Tapaamisiin! Pirkko