Tänään on kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun jäin eläkkeelle. En viitsisi kirjoittaa tähän fraasia  "kylläpä aika rientää", mutta totta se on kumminkin. Vuodet ja viikot ovat menneet nopeasti, vaikka päivät ovat joskus tuntuneet pitkiltä. Alan sopeutua eläkeläisen elämään, vaikka en oikein vieläkään jaksa hyväksyä sitä tosiasiaa, että terve ihminen ei ole ansiotyössä. Olen hyödyllinen monella tapaa (äitini viruisi jossakin laitoksessa ilman minun päivittäistä hoitoani), tiedän sen, ja ehkäpä joskus opin nauttimaan täysin siemauksin myös joutilaisuudesta (en ihan heti).

Lainaan Anna Kåverin tekstiä kirjasta "Elämää, ei taistelua": "Vain sinä itse voit ratkaista, mikä on juuri sinun elämäsi tarkoitus. Jos sinun on vaikeaa löytää olemassaolollesi laajempaa tarkoitusta, auttaa ehkä, jos kutistat aikaperspektiivin sellaiseksi, että siihen sisältyy vain kulloinkin elettävä hetki. Ehkä elämäsi tarkoitus on juuri se, mitä teet, kun peset astioita, autat lastasi läksyjen teossa, seisot sateessa odottamassa bussia tai istut kahvilla ystäväsi kanssa. Kaikista näistä hetkistä ja pienistä arkisista puuhista muodostuu ehkä yhdessä jotain arvokasta ja merkityksellistä, ei vain nyt vaan pidemmälläkin aikavälillä. Sen hyväksyminen, että olemme olemassa ja että aikamme väistämättä täyttyy pienistä ja näennäisen vaatimattomista puuhista ja tapahtumista, auttaa meitä kohtaamaan elämän niin hyvässä kuin pahassa."

Tapasin entisen työkaverini uima-altaan matalammassa päässä. Olemme tunteneet toisemme jo hirmuisen kauan, opiskeluajoista lähtien, ja viimeiset vuosikymmenet työskentelimme samassa koulussa. Hän jäi eläkkeelle viime keväänä, halusi tehdä muutaman ylimääräisen vuoden ja mikäpäs siinä. Kyselimme toisiltamme tuntemuksiamme. Hän - entinen YK-sotilas, toimen mies - liikuttui ja sanoi, että lapset ovat nyt tulleet entistä tärkeämmäksi hänen elämässään (meillä molemmilla sattuu olemaan  lukioikäiset kuopukset). "Ennen sitä vain oli töissä, eikä paljon muuta jaksanut," hän mietti. Totesimme molemmat, että lapset antavat paljon sisältöä eläkepäiviin, varsinkin nämä erittäin hyvin hoidetut kuopukset. Huomasimme myös, että roolimme ruoanlaittajina ja autonkuljettajina oli tärkeä.

Perhe ja ystävät, elämämme tukipilarit. Meillä oli tammikuinen lukupiiri viime viikolla. Sain jälleen tavata ystäviäni, työtovereita monen vuosikymmenen ajalta. Tunnelma kokoontumisissamme on niin lämmin ja kotoinen, kenenkään ei tarvitse olla olevinaan jotakin muuta kuin oma itsensä. Mehän tunnemme toisemme. Luettava kirja oli tällä kertaa jokin Alice Munron novellikokoelmista. En oikeastaan koskaan lue novelleja - ja samaa totesi moni muukin - mutta Munron tarinat ovat loistavasti kirjoitettuja, viihdyttäviä ja ajatuksia antavia. Hän on Nobelinsa ansainnut. Olen joutunut kirjapiirimme ansiosta "pakkolukemaan" hyvin paljon sellaisia kirjoja, joita en olisi muuten koskaan lukenut (en harrasta suomalaisia naiskirjailijoita), ja nyt olen siitä tyytyväinen. Olen myös "luetuttanut" kanssasisarillani lempikirjailijani Amos Ozin ja Philip Rothin teoksia. Juutalainen melankolisuus näyttää tehoavan minuun (vaikka Roth vähätteleekin jossakin haastattelussa juutalaistaustaansa). Ihanat naiset ja ihanat kirjat tuovat elämääni iloa ja joskus aivan hervotonta nauruakin.

Kovat pakkaset suututtivat minua; eihän ulos voinut millään mennä. Silloin muistin lähes 90-vuotiaan tätini sanat: "Kun minä katson ikkunasta ulos ja huomaan, että sää on huono, niin ajattelen, että onpa hyvä, kun ei tarvitse mennä tuonne." Tädillä on asenne kohdallaan.

Tapaamisiin! Pirkko