"Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaanpunaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto. Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä kanssa" (Tove Jansson: Näkymätön lapsi).

Löysin kirjastosta ihan kuin vahingossa kirjan (aivan totta, olen yrittänyt muistella, mistä se hyppäsi käteeni, mutta minulla ei ole aavistustakaan) nimeltä "Elämää, ei taistelua". Sen alaotsikkona on "hyväksyminen elämänasenteena". Kirjoittaja on ruotsalainen psykologi, psykoterapeutti ja kognitiivisen käyttäytymisterapian työnohjaaja Anna Kåver. Ylläoleva lainaus aloittaa luvun, jossa tarkastellaan hyväksymistä, mikä kirjoittajan mukaan tarkoittaa sovintoa todellisuuden kanssa.

Kirja on hyvin pieni ja ohut, mutta en ole tekstissä päässyt vielä kovin pitkälle, koska sen sanoma ei ole niin helposti sulavaa kuin Carnegien. Mikäli olen tähän mennessä asian oikein ymmärtänyt, ihmiselämän kärsimyksen kokeminen helpottuu, kun osaa hyväksyä vaikeat asiat osana inhimillistä elämää. Tämä ei tarkoita apaattista sivusta seuraamista, vaan sitä, että elämässä tulee vaikeita asioita, jotka lopulta on vain hyväksyttävä. Kaikkihan me näitä olemme kokeneet, toiset ovat niistä selvinneet paremmin, toiset raajarikkoina ja rampoina. Tämä lause kirjassa pysäytti:"Oletko varma, että elämä ilman surua ja huolestumista on "parempaa" tai "onnellisempaa" elämää?" - Luulin tietäväni, enää en ole varma.

Juttelin Al Ainissa olevan tyttäreni kanssa (skype - eläköön tekniikka!) ja kyselin, mitä sille herttaiselle koulun sosiaalityöntekijälle kuului. Tämä arabirouva tuli heti ystävällisesti tervehtimään meitä vierailijoita, ja tyttäreni kertoi, että hän on kaiken kaikkiaan ihana ihminen. Niin, oliko tuo rouva jo saanut vauvan? Olikin tapahtunut aivan kauheita: tämän naisen mies - ei vielä 30 täyttänyt - oli yhtäkkiä kuollut sairauskohtaukseen. Rouva asui nyt vanhempiensa luona kolmen pikkulapsensa kanssa, vauvan laskettu aika on näinä päivinä. Työtoverit tekivät surunvalittelukäynnin ja ihmettelivät sitä, kuinka tyyni, ystävällinen, jopa iloiselta vaikuttava tämä suuren menetyksen kokenut oli. -Kuuluu kulttuuriin, selitti tyttäreni. Tapahtui Allahin tahto, eikä sitä vastaan saa valittaa. Minua säälitti. Ymmärrän hyvin, että tapahtuneeseen on pakko sopeutua ("hyväksyä" kuten Kåver asian ilmaisee), mutta on kauheaa, kun suruaan ei saa näyttää. Eikä tämä ole vain islamilaisen kulttuurin piirre. Eräs miestuttavani kertoi ihastellen, kuinka hänen ystävänsä (mies), hyvin hartaana tunnettu, ei suostunut suremaan poikansa kuolemaa, koska pojalla oli nyt hyvä osa taivaassa. Aivan oikein, samaa kohtalon hyväksymistä on tässäkin kuin Al Ainin arabirouvalla - ja samasta syystä - ,mutta ihmisellä on myös oikeus näyttää se suru ja eronikävä, joka meidät valtaa tällaisten tapahtumien yhteydessä.

Annikki kommentoi edellistä kirjoitustani ja käytti sanaa "suorituskeskeinen". Kiitos sanasta, Annikki, juuri sitä olen haeskellut.  Niinhän me olemme, useimmat meistä, suorituskeskeisiä. Ja siitä meitä on kehuttu ja palkittu. Kävin koulua kaiken kaikkiaan 12 vuotta ja kirjoitin sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden vietin ulkomailla (mutta sitä ei lasketa), sitten opintoja ja työelämää 40 vuotta. Työn ohessa myös opintoja. Eli olen paiskinut hommia kaiken kaikkiaan yli 50 vuotta elämästäni, ja hyvin suorituskeskeisesti. Onko sitten mikään ihme, jos eläkkeelle siirtyminen aiheuttaa jonkinlaisia hepulikohtauksia? Sopeutumisvaihe on edelleen menossa, ja sitä helpottaa nyt huomattavasti se, että olen laittanut asunnonhakuilmoituksia (siitä Espanjan asunnosta) pariin lehteen.

Helmikuuta odotellessa: Pirkko

 

 

 

Sain luettua Carnegien kirjan loppuun. Hyvä opus, arjen psykologiaa, joka tahtoo väliin unohtua. Vanhahtava kieli ja tapa käsitellä joitakin asioita oli hupaisa (eräänkin luvun otsikko oli: "Kuinka perheenemäntä voi välttää väsymystä ja säilyä nuoren näköisenä"). Kirja on mielestäni kuitenkin sen verran ansiokas, että siitä pitäisi saada uusi suomennos ja uusi painos. Olen kysellyt "Miten pääsen huolista kirjaa" antikvariaateista, mutta ei oota siellä vain myydään. Huomasin netistä, että kirjaa on saatavissa saksaksi ja englanniksi, suomeksi ei enää. Harmi.  Tässä vielä huviksi ja hyödyksi erään luvun tiivistelmä.

Seitsemän keinoa kehittää itseemme henkistä asennoitumista, joka tuottaa meille onnellisuutta ja rauhaa. 1. Täyttäkää mielenne rauhan, rohkeuden, terveyden ja toivon ajatuksilla; elämämme on näet sellainen, miksi ajatuksemme sen tekevät. 2. Älkää yrittäkö koskaan kostaa vihollisillenne samalla mitalla. 3. Muistakaa, että ainoa keino saavuttaa onnea on se, ettemme odota kiitollisuutta, vaan annamme antamisen ilosta. 4. Pitäkää lukua niistä asioista, joista voitte olla onnellisia - älkää laskeko vaivojanne (vastuksianne).  5. Älkää jäljitelkö toisia. Meidän tulee löytää itsemme ja olla oma itsemme. 6. Kun kohtalo tarjoaa meille happaman sitruunan, yrittäkäämme tehdä siitä virkistävä juoma. Ja vielä hyväksi lopuksi Abraham Lincolnin mietelmä: "Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla."

Ilimoja pitelee sen verran, että päänuppi kaipaa tsemppausta. Olemme pääsemässä eroon niistä kaameista pimeistä ja liukkaista keleistä, ja välivaiheena näyttävät olevan aurinkoiset pakkaspäivät. Juu, aurinko on ihana, mutta kun ei oikein tarkene vielä hiihtää, eikä paljon muutenkaan ulkoilla (tiedän, tiedän, se on pukeutumiskysymys), mutta onneksi kuntosali on niin lähellä, että sinne kipaisee kymmenessä minuutissa. Olen ollut myös kieltenopettajan sijaisena muutamana päivänä. Enpä ole ennen saanutkaan opettaa yläkoulun oppilaita. Totesinkin rehtorille tänään, että oikean valinnan tein aikoinani, kun valmistuin opettajaksi ala-asteelle. Jos ei ole elämä aina helppoa eläkeläisellä, niin ei ole kyllä murrosikäiselläkään. Huh, huh! Kun ei tiedä, kuka oikein on ja kuka haluaisi olla, ja toveripiiri saattaa painostaa johonkin suuntaan, tai sitten ei ole sitä toveripiiriä, ja hormonit hyrräävät niin, että koulu ei kiinnosta pätkääkään... Voi, lapsiparat! No, onneksi tuokin on vain välivaihe.

Kävin tänään äidin luona ja pohjustelin jo hyvissä ajoin helmikuista viikkoa hoivakodissa (tammikuussahan äiti ei sinne halunnut mennä). Äiti oli yhtä hymyä: siellähän on mukavaa, on ohjelmaa ja jumppaa ja saa tavata muita ihmisiä, ja ruokaa ja kahvia tyrkytetään vähän väliä. Häh? Olin äimänä. Äitihän oli aikaisemmin kieltäytynyt lähtemästä ("minä alan itkemään") kyseiseen paikkaan. No, hyvä on sitten. Olin tietysti iloinen, kun tuuli puhaltaakin nyt tästä suunnasta, mutta ajattelin kyllä, että  taitaapa  ihmisellä vanhemmiten olla edessä uusi uhma- ja murrosikä. No, ei se haittaa, kunhan sen tietää.

Luin viime viikolla 81-vuotiaasta suomalaisesta vuorikiipeilijästä. Hän harjoittelee rankasti kaiket talvet, jotta olisi kesällä kiipeilykunnossa. Mies kertoi siitä, että lihasvoima ei enää kasva, ja että on täysi työ saada pidettyä itsensä kiipeilykunnossa. No, minä olen parikymmentä vuotta nuorempi, enkä takuuvarmasti pääsisi lähellekään niitä nyppylöitä, joille tuo mies kiipeää. Kiva harrastus! Ei tarvitse hankkia muuta elämää :)

Rantakelejä odotellessa: Pirkko


 

Viime blogissani kirjoitin, kuinka ihmisarvoa mitataan henkilön tekemän työn ja siitä saadun palkan määrällä. Eräs lukija kommentoi lausumaani kirjoittaen, ettei työ/palkka suinkaan voi määritellä ihmisarvoa. Tällaisesta määritelmästä seuraa myös toteama, ettei vanhuksella tai esim. eläkeläisellä ole ihmisarvoa. Totta. Jokainen meistä on tietysti sitä mieltä, ettei ihmisarvoa voi mitata rahassa - tietenkään. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Minun äitini ollessa nuori rouva erittäin monet äidit olivat kotona hoitamassa useinkin suurta perhettä. Asuimme kerrostalossa, minun äitini oli töissä, mutta monet kavereiden äidit olivat kotona. Ja voi sitä lasten määrää! Nykyään harva äiti jää kotiin pidemmäksi aikaa. Palkkaa tarvitaan elämiseen, ja monesti työ antaa niin suurta tyydytystä elämään, ettei siitä haluta luopua (molemmat syyt pätivät minun kohdallani, kun kiiruhdin pian äitiyslomalta töihin). Yhteiskunta (=ihmiset) ei kuitenkaan arvosta kotiäitiyttä. Tässä kohtaa voi ihan rehellisesti sanoa, että ihmisarvon mittana on työpaikan ja palkan puuttuminen. Samoin on esimerkiksi vammaisten, työttömien ja eläkeläisten kohdalla. Voimme hurskaasti sanoa, ettei ihmisarvo riipu palkkatyöstä, mutta kuitenkin tuolla jossain sisimmässä nakertaa ajatus siitä, ettei se kuitenkaan aivan niin ole. Valitettavasti. Tässä kohtaa nyky-yhteiskunta on ottanut harppauksen taaksepäin. Joskushan vanhukselle annettiin arvoa, hänen sanaansa kuunneltiin ja neuvoa kysyttiin. Jos olet poliitikko tai taiteilija, niin sinulla ja sinun sanallasi on painoarvoa. Onneksemme nykyään alkaa olla monenlaisia seniorijärjestöjä, jotka ajavat vanhempien suomalaisten asioita. Toivottavasti tekstini ei kuullosta valitusvirreltä. Se ei ole siitä, vaan pelkästään toteamusvirsi.

Jatkan Carnegien kirjan ("Miten pääsen turhista huolista") lukemista. Koska kirja on vanha, sen teksti on yksinkertaista, kieli hauskan vanhahtavaa ("probleemi"), eikä toistaiseksi vastaan ole tullut yhtään prosenttilukua, vaikka tekijä perustaa tekstinsä vahvalle tutkimuspohjalle. Laitanpa tähän joitakin viisauksia. Yksi niistä on oman mielialan, tunnetilan hallitseminen. Psykologi William James sanoi: "Toiminta näyttää seuraavan tunnetta, mutta todellisuudessa toiminta ja tunne käyvät yhdessä, ja säätelemällä toimintaa, joka on välittömimmin tahdon hallittavissa, voimme välillisesti säädellä tunnetta, joka ei ole siten tahdosta riippuva." Eli suomennettuna: jos mielesi valtaa murhe, voit laittaa sen sivuun käyttäytymällä iloisesti. On fyysisesti mahdotonta jäädä synkäksi ja masentuneeksi, jos näyttää ulkonaisesti hyvän mielen ilmauksia. Kokeilkaa. Tuntuu typerältä, mutta kirjoittajan mukaan toimii. Marcus Aurelius sanoi: "Elämämme on sitä, miksi ajatukset sen tekevät."

Vanha tuttu konsti: toiminta, fyysinen tekeminen, auttaa masennuksen hälventämisessä (tämähän ei ole uutinen, mutta hyvää kertausta). Carnegie kirjoittaa:" Tehkää työtä uutterasti. Huolenalaisen ihmisen täytyy uppoutua toimintaan, jottei hän menehdy epätoivoon." Tähän täytyy liittää myös George Bernard Shawin sanat:" Onnettomuuden tunne johtuu siitä, että ihmisellä on kylliksi aikaa aprikoida, onko hän onnellinen vai ei." Carnegie jatkaa vielä:" Älkää siis vaivatko itseänne sellaisilla ajatuksilla (onnellinen/onneton). Sylkäiskää kouraanne ja käykää työhön. Verenne alkaa kiertää vilkkaammin, mielenne alkaa tikittää kuin kello, ja tämä elinvoiman paisuminen ruumiissanne karkottaa pian huolen mielestänne. Ryhtykää työhön. Tehkää sitä jatkuvasti ja uutterasti. Se on maailman halvinta ja samalla kaikkein parhaimpiin kuuluvaa lääkettä." Nämä neuvot eivät ehkä ihan käy yksiin nykyaikaisen slow- ajattelun aikana. Minä jatkan kuitenkin innokkaasti Carnegien kirjan lukemista.

P.s. Kuopus sai koulupaikan Espanjasta. Nyt täytyy alkaa haeskella asuntoa. Niitä näyttää olevan tarjolla vaikka kuinka, mutta kun me tarvitsisimme halvan ja hyvän :)

Kirkasvaloa saatavissa ulkona! Terveisin: Pirkko  

Oikeastaan on aika säälittävää, että kun aurinko pikkuisenkaan pilkahtaa taivaalla, minun katseeni kääntyy heti siihen päin, ja suupielet leviävät hymyyn ihan itsestään. Huh, mikä voima auringolla, valolla on! Ja millaisia vaikutuksia sen puuttuminen aiheuttaa. Minä olen aurinkoriippuvainen, myönnän sen, mutta minunlaisiani on paljon (ja meistä matkatoimistot hyötyvät). Jospa, jospa, ensi kesänä unelmamme (= kuopuksen ja minun) toteutuu, ja pääsemme muuttamaan puoleksi vuodeksi aurinkoon! Tänään asia on nytkähtänyt eteenpäin, ja odottelemme kärsivällisesti erästä dokumenttia. Sitten rupean hakemaan asuntoa Espanjan auringon alta. Upeaa!

Tuttavapariskunta oli meillä sunnuntaikahvilla. Me kaikki neljä kahvipöydän ympärille olleet olemme suurin piirtein saman ikäisiä, mutta meidän elämäntilanteemme poikkeavat aika lailla toisistaan. Minä olen ainoa eläkeläinen. Minun mieheni on ollut eläkkeellä yli 15 vuotta, mutta tekee ansiotyötä päivittäin, joskus (mielestäni) liikaakin. Tuttavapariskunnan rouva on työelämässä, eikä suunnittele ollenkaan pois jäämistä. "Niin kauan kuin terveyttä riittää", on hänen mottonsa. Hänen miehensä oli suunnitellut jäävänsä eläkkeelle 65-vuotiaana, mutta olosuhteiden muutosten vuoksi hän joutuukin jäämään pois töistä pari vuotta suunniteltua aikaisemmin. Tämä tuntui olevan kova pala. Puhuimme ja pohdimme asiaa yhdessä. Jauhoimme oikeastaan samoja asioita: Jos seniori on halukas ja kyvykäs töihin, hänellä tulisi olla se mahdollisuus. Vaikka aika kuluisikin mukavasti puuhastellessa, olemme tottuneet tekemään töitä, ja työstä saa palkkaa. Meidän ihmisarvomme on riippuvainen tästä yhtälöstä. Emmehän me viisasten kiveä löytäneet - ei kai sitä ole löytänyt kukaan muukaan. Sanoinkin ystävällemme, että hänen tulisi perustaa Oulun Seniorityöntekijöiden  Välitystoimisto = OSV. Lupasin tulla heti listoille tekemään kaikenlaista keikkatyötä. Niin, kyllähän se niin on, että en ehkä kovin heppoisin perustein enää haluaisi sitoutua vakinaiseen työsuhteeseen. Vaan kukapa tietää?

Sain viestin, jossa pohdiskeltiin vanhusten kotona/hoitolaitoksessa asumista. Totuushan on tietysti se, että me kaikki haluaisimme asua kotona kuolemaamme saakka. Tämä ei useinkaan ole mahdollista. Tunnen muutaman perheen, joiden vanha lähiomainen asuu samassa omakotitalon pihapiirissä omassa talossaan. Tämähän on aivan ihanteellinen olotila: itsenäinen, mutta kuitenkin avustettu ja valvottu asuminen. Tyttäremme sanoikin täällä käydessään, että meidän tulisi miettiä, kenen lapsen luona haluamme sitten vanhana asua. Talonrakennuspuuhiin pitäisi käydä jo piakkoin. No, ehkä siirrän sen asian pohtimista tuonnemmaksi. Suomalainen vanhus viettää kuitenkin viimeiset elinvuotensa yleensä laitoksissa. Lähiomaiset eivät pysty, eivätkä jaksa ottaa vanhusta hoidettavakseen. Ymmärrän asian täysin. Meistä hiukan nuoremmista tuntuu, että elämää on vielä elettävänä, emmekä sen vuoksi halua sitoa itseämme kokonaan vanhukseen. Tämä on tilanne, jossa ihminen joutuu monen kysymyksen eteen, ja todennäköisesti saa kantaa huonoa omaatuntoa tekipä niin tai näin. Huomasin jälleen lehdessä ilmoituksen, joissa haettiin "sijaisperheitä" vanhuksille. Ajatus on aivan erinomainen: perhe ottaa luokseen vanhuksen ja hoitaa häntä palkkaa vastaan. Vanhus saa viettää päivänsä kodissa, vaikka se ei oma koti olisikaan. Mutta. Niin, mutta. Minä olen aikaa myöten tullut niin epäluuloiseksi, etten varmaankaan antaisi äitiäni "sijaisperheeseen". Kuka valvoo, että vanhuksella lopultakin on hyvät oltavat? Heikko, muistamaton ihminen on aika lailla toisten armoilla. Pelkään, että vanhuksilla aletaan tehdä bisnestä. Todennäköisesti pelkoni on aivan turha, mutta en kuitenkaan usko, että tämä sijoitusperhe-ajatus on pelkästään hyvä ja onnistunut. Toivon, että olen totaalisesti väärässä, ja että sijoitusperheet tulevat olemaan ratkaisu ikääntyvien hoidossa.

Poljin kuntopyörällä kuntosalilla ja katselin jotain kokkiohjelmaa. Siinä kisasivat suomalaiset lapset (näyttivät olevan 9-13-ikäisiä), sabluuna on tietenkin tuotu ulkomailta. On hienoa, että ruoanlaitto on muodissa. Hyvä juttu, että jo lapset kiinnostuvat keittämään ja paistamaan, ovat tietoisia ruoka-aineista, niiden terveysvaikutuksista jne. Yksi asia pisti kuitenkin silmääni: ruokalajeihin oli usein lisätty alkoholia. "Hernekeitto valkoviinillä", "Vasikanrinta punaviinikastikkeella", "Rommikakku", jotain tähän suuntaan niiden ruokien nimet menivät. Ok, ruokien maustamiseen on käytetty erilaisia alkoholijuomia kautta aikojen, se on mielestäni sinällään vain makukysymys. On kuitenkin hyvin outoa, että alaikäiset ovat tietoisia erilaisten alkoholijuomien makuvivahteista ja käyttävät niitä tottuneesti keitoksissaan. Meinaan vain, että eikö se lakikin kiellä näiden lapsukaisten kallistelemasta pulloja siellä ohjelmassa? Kai niitä seoksia pitää maistaakin, lirauttaa vähän lisää, jos tulos ei ollut tarpeeksi ärhäkkä. Huhuu, ohjelman suunnittelijat, kysäiskääpä lakimieheltä, saako alaikäinen käyttää alkoholia telkkariohjelmassa!

Painiskelen edelleen "Miten pääsen eroon turhista huolista" opuksen kanssa. Ensi kerralla kerron teille valittuja viisauksia.

Päivä pitenee! Pirkko

Vuodenvaihteessa uutisoitiin ja puhuttiin paljon eläkeiän nostamisesta, sopivaksi iäksi ehdotettiin jopa 67 vuotta. Tämä korkea luku heitettiin ilmaan ehkä siksi, että siitä voi hyvin antaa periksi vaikkapa pari vuotta. On totta, että ihmiset elävät yhä terveempinä yhä vanhemmiksi, ja yhtälailla on totta se, että me  eläkeläiset aiheutamme aikamoisen menoerän valtion budjettiin. Turha kai tässä yhteydessä on jälleen korostaa, että koko työssäoloni ajan olen maksanut veroja valtiolle, ja jos nyt eläkeläisenä teen töitä, valtio ottaa tienesteistäni lähes puolet. Yritän tässä olla tuntematta itseäni pelkäksi menoeräksi, yritän jotenkin ansaita olemassaoloni.

Siitä on pian kolme vuotta, kun jäin eläkkeelle 60-vuotiaana. Olisinko pystynyt olemaan töissä vielä vaikkapa kolme vuotta. Ihan varmasti! Olisin  osannut ja pystynyt tekemään opettajantöitä nämä kolme vuotta - ja olen osittain tehnytkin. Olisihan minulla ollut mahdollisuus jatkaa töitä, kukaan ei patistanut pois. Tuntui vain siltä, että nyt pitää lähteä, kun kerran lupa on. Oliko se hyvä ratkaisu - en ole varma. Ikärajoista puhutaan ehkä liikaa. Eläkeiässä oleva voi olla fyysisesti loistavassa kunnossa tai mahdollisesti sairauksien väsyttämä. Hän voi jalat lähtökuopissa odottaa, että pääsisi jo tekemään kaikkea sitä mukavaa, mihin ei ole aikaisemmin ollut aikaa. Mahdollista on myös, että häntä pelottaa ajatus työn jättämisestä, sellaisen työn, josta kovasti pitää. Minulta on useampikin henkilö kysynyt neuvoa: jäänkö eläkkeelle vai pysynkö töissä? Jos ihminen ei ole oikeasti innokas jättämään työpaikkaansa, olen sanonut: älä jää eläkkeelle. Mielestäni tulisi kehittää erilaisia eläkesysteemeitä. Osa-aikaeläkkeitähän on jo joillakin aloilla, mutta uskon, että pystymme keksimään muutakin. Terveille ja halukkaille senioreille tulisi olla vaihtoehtoja.

Katselin Virossa saksalaista RTL-kanavaa. Sen ohjelmisto on aika lailla viihteellinen, mutta tuli sieltä asiaakin (Schumacherin loukkaantuminen oli suuri uutinen, ja siitä oli erikoislähetyksiä jne). Huomioni kiinnittyi kanavalla pyörivään mainokseen. Se oli osoitettu nuorille, ja sen sanoma oli: jokaiselle löytyy koulutus- tai työharjoittelupaikka. Nuoria kannustettiin (patistettiin) ottamaan yhteyttä. Tässä mainoksessa painotettiin sitä, kuinka työharjoittelupaikkojen avulla voi saada  ammatin, ei ainoastaan kirjoja lukemalla. Olipa hyvä mainos! - Radiossa kerrottiin juuri, että nuorisotyöttömyys EU-maissa on keskimäärin lähes 25%. Aivan hirveä luku, miltei neljännes nuorista on työttömänä! Hei, nyt en tunnekaan itseäni niin suureksi menoeräksi, taitavat nuorten työttömyyskorvaukset pian päihittää eläkkeet. Miten on mahdollista, että USA:ssa nuorisotyöttömyys on samaan aikaan noin 8%? Kuka osaa selittää?

Lainasin kirjastosta Dale Carnegien kirjan "Miten pääsen turhista huolista". Kirja on ensimmäisen kerran ilmestynyt jo vuonna 1948. Hyvin on opus kestänyt aikaa, kun siitä otetaan jatkuvasti - ja monella kielellä - uusia painoksia. Minun lainaamani kirja on 30 vuotta vanha, ja se on käännös 60 vuotta vanhasta painoksesta. Kieli on siis vanhahtavaa, mutta sanoma on pysynyt selkeänä. Olen lukenut vasta ensimmäisen luvun, mutta tiedän jo nyt, että Carnagiellä on painavaa sanottavaa. Minuun tekivät mm. vaikutuksen Thomas Carlylen sanat:" Tärkein tehtävämme ei ole nähdä mitä on hämäränä etäällä, vaan tehdä se, mikä on selvästi käsillä." Saman sisältöisiä ajatuksia löytyy oikeastaan kaikista kulttuureista, myös Raamatussa kehotetaan olemaan huolettomia kuin taivaan linnut. Saapa nähdä, koenko valaistuskokemuksen kirjaa lukiessani? Pystynkö muuttamaan käytöstäni?

Näissä toiveissa: Pirkko

Joulun pyhät alkavat olla ohi ja hyvä niin. Jotenkin - kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta - joulu on minulle töisevää aikaa. Leipominen, ruoanlaitto, siivoaminen, vieraiden virta, seurusteleminen, lahjojen ostaminen, korttien lähettäminen... On se kumma, kun hyvän asian voi pilata niin monella tavalla. Pyhien jälkeen lähdin mieheni kanssa Pärnun tuttuun Tervis-kylpylään. Ihanaa lepoa! Aivot olivat totaalisessa off line-tilassa. Söin ja hoidatin itseäni, en tehnyt mitään, siis en suorittanut mitään. Sen verran piti antaa aivoille virikkeitä, että kävimme Pärnun ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksessa. Emme ole koskaan aiemmin päässeet kirkkoon sisään, mutta kun näin valon kajastavan ikkunoista, suunnistimme heti kirkkoon. Viehättävä paikka, ihmiset pääasiassa vanhempia kansalaisia, kuoro lauloi uskollisesti osansa. Virohan on virallisesti uskonnoton valtio, ja nyt uuden itsenäisyyden aikana - jota on kestänyt parikymmentä vuotta - kirkot ovat tavallaan joutuneet aloittamaan alusta seurakunnallisen toimintansa. Pärnussa toimii luterilainen, ortodoksinen ja katolinen kirkko, vapaammista suunnista puhumattakaan. Paljon on tarvittu uskoa ja tahtoa, jotta kirkollinen elämä on saatu toipumaan.

Vaikka Viro kamppailee talousvaikeuksien kanssa, niin ilmiselvästi siellä tahdotaan panostaa kulttuuriin. Valitettavasti tällä kertaa kaikki konsertit Pärnun konserttitalossa oli loppuunmyyty, mutta Modernin taiteen museo oli avoinna vuoden ensimmäisenä päivänä! Keväällä tuossa museossa oli Anu Raudin upea tekstiilitaiteen näyttely, syksymmällä esillä oli Salvador Dalia, ja näin vuodenvaihteessa näytteillä oli tavallisten kansalaisten erilaisia kokoelmia. Suuri määrä nalleja, valokuvia vanhasta Virosta, lehmänkelloja, lapasia jne oli laitettu esille. Minua kiinnosti erityisesti erilaisten aapisten kokoelma. En edes tunnistanut kaikkia kieliä ja murteita, jotka olivat aapisten kirjoituskielinä. Mielestäni tuo idea sinällään - esittää monenlaisia kokoelmia - oli hauska. Sopisi vaikka Oulun taidemuseoon. Minä voisin antaa näytteille kukkopillikokoelmani, joka oli välillä jo pakattu laatikkoihin ja viety kellariin. Toisaalta minulta löytyisi hieno kokoelma vanhoja ja uudempiakin suomalaisia aapiskirjoja. Idea on vapaasti käytettävissä.

Sain kestitä myös saksalaisia vieraita joulun aikaan. Tyttäreni oli au -pairina tässä perheessä, ja minä vierailin hänen ja perheen luona silloin aikoinaan. Nyt perhe tuli Suomeen katsomaan joulupukkia ja lunta. Niin, se lumi. Sitä ei ollut. No, löytyihän sitä sitten hiihtokeskuksesta ja Rovaniemeltä Joulupukin maasta, joka oli vierailun ykköskohde. Niin, mutta se kyläily. Lupasin laittaa suomalaista jouluruokaa, ja voitte uskoa, että olin laittanut kystä kyllä. Mikä oli ehdoton gurmeen huippu suomalaisessa jouluruokapöydässä? Savustettu hirvenliha? Kylmäsavulohi? Lanttulaatikko? Karjalanpiirakat? Leipäjuusto ja hillat? Joulutortut? Ette ikinä arvaa, enkä olisi minäkään arvannut. Sehän oli: RUSKEA KASTIKE! Mitä tämä on, herkullista? ihmetteli saksalaisrouva. Lapset eivät syöneet muuta kuin perunoita ja kastiketta. Kerroin rouvalle vähätellen, että sehän on ruskeaa kastiketta, ihan tavallinen juttu vain. Ihan perusaineet, tosin nykyään teen kastikkeen juoksevasta pullorasvasta, koska silloin se ei paakkuunnu. -  Minulle on tulossa kesällä vieraita Saksasta. Taidanpa tarjota ruskeaa kastiketta.

Vieraat tykästyivät muuhunkin kuin ruskeaan kastikkeeseen. Oulunsalon lentokentän palvelu oli ollut erinomaista ja nopeaa, hotellissa oli edullinen perhetarjous, pizzat olivat paljon suurempia ja juomat edullisempia kuin Saksassa. Kyllä meillä osataan!

Pyhien jälkeinen tapahtumien puute näkyi paikallisen Kaleva - lehden otsikossa: "Saunoja ei palanut tänä jouluna". Siis mitä? Jotakin EI tapahtunut, ja se on uutinen. Tiedän, että heinäkuu on vaikeaa aikaa uutisten kirjoittajille. Kaikki paikat ovat kiinni, ihmiset ovat piiloutuneet kesämökeilleen, ainoastaan se yksi leijona saattaa hiippailla jossakin. Ehdotankin, että toimittajat - sitten kesähelteellä -  yksinkertaisesti uutisoivat asioista, joita ei ole tapahtunut (vrt. kyseinen Kalevan juttu). Tässä muutama ehdotus: "Finnairin kone ei tipahtanut", "Vesuvius ei purkautunut", "Linja-auto ei suistunut ojaan, eikä 20 turistia kuollut". Hei, tämä on helppoa! Maailma on täynnä asioita, joita ei ole tapahtunut.

Mukava palata arkeen! Pirkko