Sain luettua Carnegien kirjan loppuun. Hyvä opus, arjen psykologiaa, joka tahtoo väliin unohtua. Vanhahtava kieli ja tapa käsitellä joitakin asioita oli hupaisa (eräänkin luvun otsikko oli: "Kuinka perheenemäntä voi välttää väsymystä ja säilyä nuoren näköisenä"). Kirja on mielestäni kuitenkin sen verran ansiokas, että siitä pitäisi saada uusi suomennos ja uusi painos. Olen kysellyt "Miten pääsen huolista kirjaa" antikvariaateista, mutta ei oota siellä vain myydään. Huomasin netistä, että kirjaa on saatavissa saksaksi ja englanniksi, suomeksi ei enää. Harmi.  Tässä vielä huviksi ja hyödyksi erään luvun tiivistelmä.

Seitsemän keinoa kehittää itseemme henkistä asennoitumista, joka tuottaa meille onnellisuutta ja rauhaa. 1. Täyttäkää mielenne rauhan, rohkeuden, terveyden ja toivon ajatuksilla; elämämme on näet sellainen, miksi ajatuksemme sen tekevät. 2. Älkää yrittäkö koskaan kostaa vihollisillenne samalla mitalla. 3. Muistakaa, että ainoa keino saavuttaa onnea on se, ettemme odota kiitollisuutta, vaan annamme antamisen ilosta. 4. Pitäkää lukua niistä asioista, joista voitte olla onnellisia - älkää laskeko vaivojanne (vastuksianne).  5. Älkää jäljitelkö toisia. Meidän tulee löytää itsemme ja olla oma itsemme. 6. Kun kohtalo tarjoaa meille happaman sitruunan, yrittäkäämme tehdä siitä virkistävä juoma. Ja vielä hyväksi lopuksi Abraham Lincolnin mietelmä: "Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla."

Ilimoja pitelee sen verran, että päänuppi kaipaa tsemppausta. Olemme pääsemässä eroon niistä kaameista pimeistä ja liukkaista keleistä, ja välivaiheena näyttävät olevan aurinkoiset pakkaspäivät. Juu, aurinko on ihana, mutta kun ei oikein tarkene vielä hiihtää, eikä paljon muutenkaan ulkoilla (tiedän, tiedän, se on pukeutumiskysymys), mutta onneksi kuntosali on niin lähellä, että sinne kipaisee kymmenessä minuutissa. Olen ollut myös kieltenopettajan sijaisena muutamana päivänä. Enpä ole ennen saanutkaan opettaa yläkoulun oppilaita. Totesinkin rehtorille tänään, että oikean valinnan tein aikoinani, kun valmistuin opettajaksi ala-asteelle. Jos ei ole elämä aina helppoa eläkeläisellä, niin ei ole kyllä murrosikäiselläkään. Huh, huh! Kun ei tiedä, kuka oikein on ja kuka haluaisi olla, ja toveripiiri saattaa painostaa johonkin suuntaan, tai sitten ei ole sitä toveripiiriä, ja hormonit hyrräävät niin, että koulu ei kiinnosta pätkääkään... Voi, lapsiparat! No, onneksi tuokin on vain välivaihe.

Kävin tänään äidin luona ja pohjustelin jo hyvissä ajoin helmikuista viikkoa hoivakodissa (tammikuussahan äiti ei sinne halunnut mennä). Äiti oli yhtä hymyä: siellähän on mukavaa, on ohjelmaa ja jumppaa ja saa tavata muita ihmisiä, ja ruokaa ja kahvia tyrkytetään vähän väliä. Häh? Olin äimänä. Äitihän oli aikaisemmin kieltäytynyt lähtemästä ("minä alan itkemään") kyseiseen paikkaan. No, hyvä on sitten. Olin tietysti iloinen, kun tuuli puhaltaakin nyt tästä suunnasta, mutta ajattelin kyllä, että  taitaapa  ihmisellä vanhemmiten olla edessä uusi uhma- ja murrosikä. No, ei se haittaa, kunhan sen tietää.

Luin viime viikolla 81-vuotiaasta suomalaisesta vuorikiipeilijästä. Hän harjoittelee rankasti kaiket talvet, jotta olisi kesällä kiipeilykunnossa. Mies kertoi siitä, että lihasvoima ei enää kasva, ja että on täysi työ saada pidettyä itsensä kiipeilykunnossa. No, minä olen parikymmentä vuotta nuorempi, enkä takuuvarmasti pääsisi lähellekään niitä nyppylöitä, joille tuo mies kiipeää. Kiva harrastus! Ei tarvitse hankkia muuta elämää :)

Rantakelejä odotellessa: Pirkko