Viime blogissani kirjoitin, kuinka ihmisarvoa mitataan henkilön tekemän työn ja siitä saadun palkan määrällä. Eräs lukija kommentoi lausumaani kirjoittaen, ettei työ/palkka suinkaan voi määritellä ihmisarvoa. Tällaisesta määritelmästä seuraa myös toteama, ettei vanhuksella tai esim. eläkeläisellä ole ihmisarvoa. Totta. Jokainen meistä on tietysti sitä mieltä, ettei ihmisarvoa voi mitata rahassa - tietenkään. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Minun äitini ollessa nuori rouva erittäin monet äidit olivat kotona hoitamassa useinkin suurta perhettä. Asuimme kerrostalossa, minun äitini oli töissä, mutta monet kavereiden äidit olivat kotona. Ja voi sitä lasten määrää! Nykyään harva äiti jää kotiin pidemmäksi aikaa. Palkkaa tarvitaan elämiseen, ja monesti työ antaa niin suurta tyydytystä elämään, ettei siitä haluta luopua (molemmat syyt pätivät minun kohdallani, kun kiiruhdin pian äitiyslomalta töihin). Yhteiskunta (=ihmiset) ei kuitenkaan arvosta kotiäitiyttä. Tässä kohtaa voi ihan rehellisesti sanoa, että ihmisarvon mittana on työpaikan ja palkan puuttuminen. Samoin on esimerkiksi vammaisten, työttömien ja eläkeläisten kohdalla. Voimme hurskaasti sanoa, ettei ihmisarvo riipu palkkatyöstä, mutta kuitenkin tuolla jossain sisimmässä nakertaa ajatus siitä, ettei se kuitenkaan aivan niin ole. Valitettavasti. Tässä kohtaa nyky-yhteiskunta on ottanut harppauksen taaksepäin. Joskushan vanhukselle annettiin arvoa, hänen sanaansa kuunneltiin ja neuvoa kysyttiin. Jos olet poliitikko tai taiteilija, niin sinulla ja sinun sanallasi on painoarvoa. Onneksemme nykyään alkaa olla monenlaisia seniorijärjestöjä, jotka ajavat vanhempien suomalaisten asioita. Toivottavasti tekstini ei kuullosta valitusvirreltä. Se ei ole siitä, vaan pelkästään toteamusvirsi.

Jatkan Carnegien kirjan ("Miten pääsen turhista huolista") lukemista. Koska kirja on vanha, sen teksti on yksinkertaista, kieli hauskan vanhahtavaa ("probleemi"), eikä toistaiseksi vastaan ole tullut yhtään prosenttilukua, vaikka tekijä perustaa tekstinsä vahvalle tutkimuspohjalle. Laitanpa tähän joitakin viisauksia. Yksi niistä on oman mielialan, tunnetilan hallitseminen. Psykologi William James sanoi: "Toiminta näyttää seuraavan tunnetta, mutta todellisuudessa toiminta ja tunne käyvät yhdessä, ja säätelemällä toimintaa, joka on välittömimmin tahdon hallittavissa, voimme välillisesti säädellä tunnetta, joka ei ole siten tahdosta riippuva." Eli suomennettuna: jos mielesi valtaa murhe, voit laittaa sen sivuun käyttäytymällä iloisesti. On fyysisesti mahdotonta jäädä synkäksi ja masentuneeksi, jos näyttää ulkonaisesti hyvän mielen ilmauksia. Kokeilkaa. Tuntuu typerältä, mutta kirjoittajan mukaan toimii. Marcus Aurelius sanoi: "Elämämme on sitä, miksi ajatukset sen tekevät."

Vanha tuttu konsti: toiminta, fyysinen tekeminen, auttaa masennuksen hälventämisessä (tämähän ei ole uutinen, mutta hyvää kertausta). Carnegie kirjoittaa:" Tehkää työtä uutterasti. Huolenalaisen ihmisen täytyy uppoutua toimintaan, jottei hän menehdy epätoivoon." Tähän täytyy liittää myös George Bernard Shawin sanat:" Onnettomuuden tunne johtuu siitä, että ihmisellä on kylliksi aikaa aprikoida, onko hän onnellinen vai ei." Carnegie jatkaa vielä:" Älkää siis vaivatko itseänne sellaisilla ajatuksilla (onnellinen/onneton). Sylkäiskää kouraanne ja käykää työhön. Verenne alkaa kiertää vilkkaammin, mielenne alkaa tikittää kuin kello, ja tämä elinvoiman paisuminen ruumiissanne karkottaa pian huolen mielestänne. Ryhtykää työhön. Tehkää sitä jatkuvasti ja uutterasti. Se on maailman halvinta ja samalla kaikkein parhaimpiin kuuluvaa lääkettä." Nämä neuvot eivät ehkä ihan käy yksiin nykyaikaisen slow- ajattelun aikana. Minä jatkan kuitenkin innokkaasti Carnegien kirjan lukemista.

P.s. Kuopus sai koulupaikan Espanjasta. Nyt täytyy alkaa haeskella asuntoa. Niitä näyttää olevan tarjolla vaikka kuinka, mutta kun me tarvitsisimme halvan ja hyvän :)

Kirkasvaloa saatavissa ulkona! Terveisin: Pirkko