"Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaanpunaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto. Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä kanssa" (Tove Jansson: Näkymätön lapsi).

Löysin kirjastosta ihan kuin vahingossa kirjan (aivan totta, olen yrittänyt muistella, mistä se hyppäsi käteeni, mutta minulla ei ole aavistustakaan) nimeltä "Elämää, ei taistelua". Sen alaotsikkona on "hyväksyminen elämänasenteena". Kirjoittaja on ruotsalainen psykologi, psykoterapeutti ja kognitiivisen käyttäytymisterapian työnohjaaja Anna Kåver. Ylläoleva lainaus aloittaa luvun, jossa tarkastellaan hyväksymistä, mikä kirjoittajan mukaan tarkoittaa sovintoa todellisuuden kanssa.

Kirja on hyvin pieni ja ohut, mutta en ole tekstissä päässyt vielä kovin pitkälle, koska sen sanoma ei ole niin helposti sulavaa kuin Carnegien. Mikäli olen tähän mennessä asian oikein ymmärtänyt, ihmiselämän kärsimyksen kokeminen helpottuu, kun osaa hyväksyä vaikeat asiat osana inhimillistä elämää. Tämä ei tarkoita apaattista sivusta seuraamista, vaan sitä, että elämässä tulee vaikeita asioita, jotka lopulta on vain hyväksyttävä. Kaikkihan me näitä olemme kokeneet, toiset ovat niistä selvinneet paremmin, toiset raajarikkoina ja rampoina. Tämä lause kirjassa pysäytti:"Oletko varma, että elämä ilman surua ja huolestumista on "parempaa" tai "onnellisempaa" elämää?" - Luulin tietäväni, enää en ole varma.

Juttelin Al Ainissa olevan tyttäreni kanssa (skype - eläköön tekniikka!) ja kyselin, mitä sille herttaiselle koulun sosiaalityöntekijälle kuului. Tämä arabirouva tuli heti ystävällisesti tervehtimään meitä vierailijoita, ja tyttäreni kertoi, että hän on kaiken kaikkiaan ihana ihminen. Niin, oliko tuo rouva jo saanut vauvan? Olikin tapahtunut aivan kauheita: tämän naisen mies - ei vielä 30 täyttänyt - oli yhtäkkiä kuollut sairauskohtaukseen. Rouva asui nyt vanhempiensa luona kolmen pikkulapsensa kanssa, vauvan laskettu aika on näinä päivinä. Työtoverit tekivät surunvalittelukäynnin ja ihmettelivät sitä, kuinka tyyni, ystävällinen, jopa iloiselta vaikuttava tämä suuren menetyksen kokenut oli. -Kuuluu kulttuuriin, selitti tyttäreni. Tapahtui Allahin tahto, eikä sitä vastaan saa valittaa. Minua säälitti. Ymmärrän hyvin, että tapahtuneeseen on pakko sopeutua ("hyväksyä" kuten Kåver asian ilmaisee), mutta on kauheaa, kun suruaan ei saa näyttää. Eikä tämä ole vain islamilaisen kulttuurin piirre. Eräs miestuttavani kertoi ihastellen, kuinka hänen ystävänsä (mies), hyvin hartaana tunnettu, ei suostunut suremaan poikansa kuolemaa, koska pojalla oli nyt hyvä osa taivaassa. Aivan oikein, samaa kohtalon hyväksymistä on tässäkin kuin Al Ainin arabirouvalla - ja samasta syystä - ,mutta ihmisellä on myös oikeus näyttää se suru ja eronikävä, joka meidät valtaa tällaisten tapahtumien yhteydessä.

Annikki kommentoi edellistä kirjoitustani ja käytti sanaa "suorituskeskeinen". Kiitos sanasta, Annikki, juuri sitä olen haeskellut.  Niinhän me olemme, useimmat meistä, suorituskeskeisiä. Ja siitä meitä on kehuttu ja palkittu. Kävin koulua kaiken kaikkiaan 12 vuotta ja kirjoitin sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden vietin ulkomailla (mutta sitä ei lasketa), sitten opintoja ja työelämää 40 vuotta. Työn ohessa myös opintoja. Eli olen paiskinut hommia kaiken kaikkiaan yli 50 vuotta elämästäni, ja hyvin suorituskeskeisesti. Onko sitten mikään ihme, jos eläkkeelle siirtyminen aiheuttaa jonkinlaisia hepulikohtauksia? Sopeutumisvaihe on edelleen menossa, ja sitä helpottaa nyt huomattavasti se, että olen laittanut asunnonhakuilmoituksia (siitä Espanjan asunnosta) pariin lehteen.

Helmikuuta odotellessa: Pirkko