Siellä täällä pitkin Fuengirolan rantaa näkee hiekkataitelijoiden käden jälkiä. Näin komeaa  taideteosta en kyllä ole siellä aikaisemmin nähnyt. Taiteilija on ikuistanut maailman jalkapallosankareita, joukossa myös Suomen Litmanen. Kuvaus- ja ihastelupalkkiota varten hän oli laittanut rahalippaan. Tämä taiteilija on kyllä palkkansa ansainnut!

Lähdin lauantaiaamuna kirpputorille. En olisi mokomasta tiennytkään, ellen olisi kuullut asiasta edellisenä lauantaina bussissa. Nimittäin kaikki muut minua lukuun ottamatta jäivät pois Feria - alueella. Kuulin, kuinka suomalaiset puhuivat kirpputorista. Korjasin oman tietämättömyyteni tänä lauantaina. Huh, huh! Kyllä harmitti, että Suomi on niin kaukana. Olisin halunnut ostaa vaikka ja mitä. Olisittepa nähneet ne tyylikkäät huonekalut, lamput, taulut, astiat… Eurolla olisi saanut vaatteita, kenkiä, koruja, kirjoja… Tavaraa oli aivan valtavasti – onhan aluekin valtava -, eivätkä hinnat päätä huimanneet. Jos joutuisin kalustamaan täällä loma-asunnon, menisin kirpputorille, en Ikeaan (joka myöskin löytyy täältä). Oikeasti minua jäi harmittamaan yksi taulu. Näytti vanhalta hollantilaismaalaukselta, joltakin 1600- 1700-luvulta. Ei tietenkään ollut sitä. Pieni poika puristi golf-mailaa kädessään ja keskittyi. Taulun värimaailma oli tumma, kehykset näyttivät vanhoilta. Ihana! – Minä en tarvitse sitä. – Nuori mies kipaisi luokseni ja tarjosi minulle ”special price” eli 100 euroa. Minä hymyilin, en sanonut mitään. Siinä hymyillessäni hinta putosi 65:een euroon.  En ostanut, halusin miettiä. Suunnittelen hakevani sen ensi lauantaina, ja minun ”special price” on 40 euroa.

Joskus busseissa joutuu kuulemaan asioita, joita ei niin välittäisi kuullakaan. Pari päivää sitten takanani oleva nainen selosti isoon ääneen omat sekä asiakkaittensa asiat. Kovasti tuntui rouvalla piisaavan työtä ja harmia. Hän oli ollut hautajaisissakin. Täällä yksin oleskeleva vanhempi naisihminen oli löytynyt kuolleena kotoaan. ”No, miten sitä kukaan osasi mennä katsomaan sieltä?” kysyi vieruskaveri. ”Tyttö oli soittanut eräälle ringin jäsenelle ja kertonut, että äiti ei vastaa puhelimeen. Tämä oli sitten mennyt avaimellaan sisään ja löytänyt naisen kuolleena.” Vieruskaveri päivitteli asiaan kuuluvasti. Minulle jäi kuitenkin mieleeni tuo avainrinki, jota isoääninen rouva vielä selitti. Tuttavaporukka omistaa toistensa avaimet, eli minulla on sinun avaimesi, sinulla hänen jne. Mikäli vara-avainta joskus tarvitaan, se löytyy tietyltä henkilöltä. Avainrinki huolehtii myös kukkien kastelun loman aikana ja muutenkin pitää säännöllisesti yhteyttä jäseniinsä. Onpa hieno systeemi! Nyt voitaisiin helposti ajatella, että tällaista tarvitaan juuri täällä Fuengirolassa, jonne ihmiset tulevat yksinkin oleskelemaan pitkiä aikoja. Mutta samanlaisia rinkejä tarvittaisiin tietysti myös koti-Suomessa, jonka lehdissä turhan usein kerrotaan yksinäisen ihmisen löytyneen kuolleena asunnostaan.

Aurinkorannikon ev.lut. kirkolla täällä Fuengirolassa on positiivinen ongelma: tilat ovat käyneet liian pieniksi. Sen saattoi todeta jo tänään jumalanpalveluksessa, sillä seisomapaikat on otettu käyttöön. Varainkeruu on käynnissä uusien tilojen hankkimiseksi. Seurakuntakoti on auki joka päivä lokakuusta alkaen. Päivisin voi käydä kahvilla ja porisuttamassa tuttuja, iltaisin siellä kokoontuu erilaisia ryhmiä, ja sunnuntaisin pidetään jumalanpalveluksia. Nyt joku voi sanoa, että kamalaa, kun ihmiset menee ulkomaille ja kuitenkin pysyttelee suomalaisten seurassa. Jos et ole töissä täällä, jos et ole koululainen tai opiskelija, jos et osaa espanjaa, niin miten tutustut paikallisiin ihmisiin? Kuinka moni teistä on Suomessa tutustunut maahanmuuttajiin? Aivan. Nauretaan vain sille, että suomalaiset viihtyvät omassa seurassaan, ja kauhistellaan sitä, kuinka esimerkiksi Helsingissä (ja kaikkialla maailman suurkaupungeissa) ulkomaalaiset ghettoutuvat omiensa kanssa. Näin se menee. Mitä opimme tästä? Emme tietenkään mitään, ei ihminen niin kovin helposti opi uusia sosiaalisia taitoja. Mutta minulla on nyt suomalaisia tuttavia täällä, ja ensi perjantaina olen töissä seurakuntatalolla. Tulkaapa kahville! Gluteenitonta piirakkaakin on luvassa.

Vähälumista syksyä teille! toivottelee: Pirkko

Luulin jo, ettei Fuengirolan liikennelaitos pysty minua enää mitenkään yllättämään, mutta pystyipäs. Viimeksi esittelin neljä eri odotettavissa olevaa tapahtumaa (a, b, c ja d), jos ja kun tuntee kiinnostusta ajaa linja-autolla täälläpäin maailmaa. Luetteloon on lisättävä vielä kohta e, sillä toissapäivänä auto tuli pysäkille etuajassa, otti meidät kyytiin ja kaasutti vinhaa vauhtia pois! Oli siinä ihmettelemistä silläkin paikallisella miehellä, jonka täytyi pistää juoksuksi ehtiäkseen kyytiin. Ikään kuin vastapainoksi auto ei tullut tänään ollenkaan, joten kävelin keskustaan. Nyt minua ei tällä saralla kummastuta enää mikään.

Ajattelin kertoa paikallisesta pukeutumiskulttuurista. Puhun siis Fuengirolan asukkaista, en esimerkiksi Madridin tai Barcelonan eläjistä. Pukeutumiskoodi on seuraava: päällä täytyy olla jotakin. Tuo jotakin on yleensä pusero (mitä nuorempi henkilö, sen vähemmän kangasta puserossa on), shortsit ja sandaalit. Tämä asu on sovelias kirkkoon, kauppakeskukseen, kouluun, rannalle, mihin vain. Olen omaksunut tämän kulttuurin täysin, ostanut muutaman uuden väljän puseron ja parit sandaalit. Yritin saarnata kuopukselle alkuaikoina hyvästä mausta koulupukeutumisessa, hänellä kun oli niin vähäkankaisia vaatteita päällään, että minua nolotti. Saarna ei tehonnut, sillä tyttö sanoi, että opettajillakin on shortsit. Olen katsellut koulunuorisoa sillä silmällä suomalaisen koulun ohi kävellessäni, ja kai kuopus tällä kertaa oli jokseenkin oikeassa. Tai sanotaanko, että tilanne on fifty-fifty.

Luin paikallisesta suomalaisesta lehdestä kirjoituksen turistien pukeutumisesta. Joku oli nähnyt, kun espanjalainen nainen oli huomauttanut turistiporukalle heidän sopimattomasta asustaan (= asun puutteesta). Tämä joukko oli liikkunut kaupungilla bikineissä ja uimahousuissa. Sama ilmiö ja vielä härskimpi on havaittu tänä kesänä Barcelonassa, jossa turistit ovat liikkuneet kaupungin keskustassa myös ja ainoastaan uima-asuihin sonnustautuneina. Kummallisin tapaus lienee se, kun kaksi italialaisnuorukaista oli parin tunnin ajan juoksennellut ympäriinsä täysin alasti. Kaupungin asukkaat ovat närkästyneitä ja tympääntyneitä - ja syystäkin. Nyt Barcelonassa ollaan laatimassa uusia lakeja, joilla tahdotaan rauhoittaa vakituisten asukkaiden elämä.

Tein tänään pitkän kävelylenkin pitkin Paseo Maritimoa eli rantakatua. Tämä katu on kokonaisuudessaan kahdeksan kilometriä pitkä, se on päällystetty  kauniisti, ja sitä reunustavat palmut ja kukkalaitteet. Tämän kävelytien toisella puolella on meri rantoineen, toisella puolella autotie, jota puolestaan reunustavat kahvilat, ravintolat ja monenlaiset turistikaupat. Kuvitelkaa auringonpaiste, meri, ihmiset, joilla ei ole kiirettä. Nautin tunnelmasta. Nyt, kun turistikausi on ohi, ja ruuhkat ovat poissa, huomaa, että Fuengirolassa on paljon vanhempia ihmisiä eläkepäiviään viettämässä. Sähköpyörätuoleja näkyy aika usein, ja kun tiet on niin hyvin päällystetty ja hoidettu, niiden käyttö on helppoa. Juuri tänään huomasin myös, että minulla on täällä jo muutamia tuttavia. Kun menin pilates-tunnille, moikkasin kadun toisella puolella kulkevaa rouvaa. Olemme tavanneet ja jutelleet silloin tällöin, lähinnä suomalaisella seurakuntatalolla. Toista rouvaa tervehdin kaupungilla. Hän on minun kantakahvilani omistajatar, puhuu kohtuullisen hyvin englantia. Sitten istahdin vielä tutun opettajan viereen kahvilaan porisemaan niitä näitä. Kuulostaako eläkeläisen elämältä? Sitä se on, parhaimmillaan.

Kaikkea mukavaa teillekin! Pirkko     

Päätin, että tänään vihdoin ja viimein ajaisin Fuengirolan keskustaan ja katselisin ympärilleni kuin ihan oikea turisti. Oli tosi ihana päivä, aurinko paistoi – tietysti -, mutta lämpötila oli tuohon aamuiseen aikaan vain +26 astetta. Siis mitä mainioin kesäsää. Olen tykästynyt ajelemaan linja-autolla, se on niin huoletonta ja halpaakin täällä. Tietysti on suotavaa, ettei ole varsinaista kiirettä. Olenhan kertonut teille, että bussin odottaja saa varautua täällä seuraaviin vaihtoehtoihin: a. bussi ei myöhästy kovin paljon, b. bussi myöhästyy paljon, c. bussi ei tule. Tänään koin vaihtoehdon d, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Meitä oli pysäkillä odottelemassa kuusi henkilöä, minä ainoana ulkomaalaisena. Odottelimme ja odottelimme, en hermostunut. Jonkin ajan kuluttua alkoi kuulua auton torven tööttäystä. Emme kiinnittäneet siihen aluksi mitään huomiota, mutta kun ääni jatkui, rupesimme vilkuilemaan ympärillemme. Meidän bussimme oli muutaman kymmenen metrin päässä ihan toisessa risteyksessä, ja kuljettaja viittoili meille kutsuvasti. Kipitimme autoon, ja minä ainakin pääsin sinne, minne halusinkin. Eli kannattaa varautua myös vaihtoehtoon d = bussi tulee, mutta et tiedä minne. Paluumatka oli yhtä kiinnostava. Kun kuljettaja yritti kääntyä Avenida de Finlandialle, poliisi näytti kieltomerkkiä. Tiellä oli menossa maalaustyö. Kuljettaja käänsi auton ympäri, ja odotin kiinnostuneena, minne matka jatkuisi. Huomasin pian, että saavuimme ohitustietä ihan meidän talomme luo. Kuljettaja pysäytti risteyksessä, ja minä hyppäsin tyytyväisenä ulos. Luulenpa, ettei autossa ollut kovin monta muuta tyytyväistä, sillä sieltä kuului kova mekkala, ja se jäi pitkäksi kotvaksi risteykseen seisomaan. Kaikki eivät varmaan päässeet niin lähelle omaa pysäkkiään kuin minä.

Juttelin yhden suomalaisen tuttavani kanssa espanjalaisesta ”sinne päin” kulttuurista. Hän on asunut täällä jo kymmenisen vuotta ja viihtyy hyvin. Totta on se mitä hän sanoi: espanjalaisia on noin 50 miljoonaa, emme me suomalaiset turistit pysty opettamaan heille uusia tapoja. Emme niin. Siispä sopeudumme, odotamme ja kohautamme hartioitamme, kun asiat eivät menekään ihan jetsulleen. Minun ihana suomalainen asunnonvälittäjäni aikoi käydä tuomassa meille tänne isomman roskakorin, ja totta on, että nykyiseen ei mahdu juuri mitään. No, tuosta lupauksesta on nyt kuusi viikkoa. Välillä tuli jo sähköpostia, että hän tulee ”ensi viikolla”. ”Ensi viikostakin” on kulunut jo kolmisen viikkoa. Hän on ilmeisesti myös oppinut maan tavoille. Ei se mitään. Pitää ottaa roskapussi aina mukaan, kun lähtee ulos.

Uima-allasalueella on ollut hiljaista, sillä koulut alkoivat tällä viikolla. Kesälomavieraat, sekä ulkomaalaiset että espanjalaiset, ovat lähteneet takaisin koteihinsa, ja jäljellä olemme me, jotka asustelemme taloa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Talon espanjalaiset asukkaat ovat kohteliaita meille. He tervehtivät, miehet aukovat ovia, lapsetkin sanovat iloisesti: ”Hola!” Vaaleahiuksinen kuopus on tietysti saanut erityishuomiota talon nuoremmalta miesväeltä, mutta se on sellaista harmitonta kiinnostusta. Olemme sopeutuneet hyvin, ja aika menee nopeasti, vaikka varsinaiset kieli- ja kokkausopinnot eivät vielä olekaan alkaneet. Lähellä on kuntokeskus, jossa voi kortin lunastettuaan jumpata aamusta iltaan. Käymme siellä miltei kaikkina arkipäivinä, minä pilateksessa ja muissa rauhallisemman sortin menoissa, kuopus kohottaa kuntoaan zumbassa ja kaiken maailman kuntopiireissä. On kai turha sanoakaan, että kymmeneltä alkava jumppa alkaa oikeasti noin vartin yli tai niillä main…

Mukavaa menoa teillekin! Pirkko

Onpa ollut ”työntäyteinen” viikko! No, ”työ” on varmaankin väärä sana tässä yhteydessä, mutta sanotaanko, että puuhaa on riittänyt. Yksi tytöistäni on ollut viikon ajan meillä täällä vieraana, ja tämä tyttö on sellainen, jolle pelkkä auringonotto ei riitä. Ei suinkaan, pitää katsella nähtävyyksiä ja tutustua kulttuuriin. Kyllähän se minulle on sopinut, vaikka jossakin vaiheessa löin jo jarruja pohjaan.

Ensimmäiseksi lähdimme tutustumaan Sohailin linnoitukseen, joka on Fuengirolan maamerkki. Linnoitus sijaitsee rantakukkulalla ja on todella komea liehuvine lippuineen. Sinne siis. Menimme alkumatkan bussilla, loppu olikin kiipeämistä ylöspäin 40: n asteen helteessä. Tuossa vaiheessa myönsin hiljaa itselleni, etten ole enää nuori tyttö. Linnan omistajat ovat vaihtuneet aikojen mukana. Ensimmäisinä paikalla olivat foinikialaiset, nyt linnoituksen on jo muutaman vuosikymmenen omistanut Fuengirolan kaupunki, ja entisöintityöt ovat olleet käynnissä kaupanteosta lähtien. Meille linna oli pettymys, sillä ulkokuoren sisällä ei ollut mitään nähtävää. Eipä silti, että olisimme edes kunnolla päässeet sisään, sillä siellä oli alkamassa ”saksalainen Oktoberfest” eli suomalaisittain sanottuna kaljanjuontipippalot. Tosin nyt ei ole Oktober eli lokakuu, mutta täällähän ei olla missään suhteessa niin kovin tarkkoja.

Seuraavana päivänä ohjelmassa olivat paikalliset markkinat. Sinne ajelimme tarpeeksi aikaisin, mutta ei tavara olisi loppunut, vaikka olisimme tulleet myöhemminkin. Hoh, hoijaa, sitä tavaran paljoutta. Kaikkea oli kaupan, ihan kaikkea! Ostin kaksi pientä flamenco-asua nuorimmille lapsenlapsilleni, ja tyttäreni lupasi viedä ne Suomeen. Markkinat pidetään joka viikko, ja päätin, että palaan sinne, kunhan lämpötila laskee parilla kymmenellä asteella.

Yhtenä päivänä kävimme Marbellassa. Runsaan tunnin linja-automatka ei maksanut neljää euroa, joten halpaa lystiä se täällä on. Marbella on Fuengirolaa huomattavasti suurempi kaupunki ja jotenkin vauraamman tai laitetumman näköinen. Kaupungin rantakatu on todella tyylikäs, eikä siellä ole autoliikennettä ollenkaan. Mielenkiintoisinta kuitenkin oli kiertää vanhaa kaupunkia, jonka kadut ovat sokkeloisia ja todella kauniita huolella hoidettuine istutuksineen. Kyllähän tämä säätyyppi on ihanteellista kaikenlaisen vihreän kasvattamiseen. Mutta kastella täytyy.

Seuraavaksi ohjelmassa olisi ollut vierailu eläintarhassa, mutta siinä kohtaan sanoin ”ei kiitos”. Ei jaksa. Ok, ohjelma vaihdettiin iltashoppailuun ilmastoidussa kauppakeskuksessa.

Viikon antoisin päivä oli perjantai, jolloin lähdimme järjestetylle matkalle Gibraltariin. Kuopus lähti kouluun, mutta lupasin, että hänenkin vuoronsa tulee. Meillä oli onnea, sillä suomalainen miesoppaamme, Anssi-niminen, ei enää pikkupoika, oli aivan loistava. Menomatkan ajan, eli puolitoista tuntia, hän kertoi Gibraltarin historiasta sen synnystä lähtien (montakohan kymmentä miljoona vuotta siitä on, kysykää Anssilta) Ferdinandin ja Isabellan ja monen muun hallitsijan kautta Francon aikaan ja tähän päivään. Tilanne Gibraltarillahan on siitä erityinen, että tämä maa-alue kuuluu Isolle Britannialle. Asia ei ole ollut koskaan kovin yksinkertainen, sillä Espanja on luonnollisesti aina halunnut tämän maan vesialueineen itselleen, mutta Britannia ei luonnollisestikaan omistusoikeudestaan luovu. Lopulta Francon aikana alueella pidettiin asiasta kansanäänestys sillä tuloksella, että 44 asukasta noin 30 000:sta olisi halunnut liittyä Espanjaan. Oppaan mukaan tänäkin päivänä ihmetellään sitä, keitä nuo 44 saattoivat olla. Gibraltarin virallinen kieli on englanti ja valuutta paikallinen punta. Vaikka punnan virallinen arvo on noin 1,25 euroa, niin totuus on se, että jokaisella ravintolalla ja kaupalla on oma kurssinsa, ja sillä vedetään tietysti kotiin päin. Niinpä meidänkin ravintolalaskussamme oli noin viiden euron ”valuuttakurssilisä”.

Tippukiviluolat ovat hieno nähtävyys. Minua häiritsi pikkuisen se, että luoliin oli laitettu jonkinlainen disco-valaistus, Olihan se komean näköistä, kun luolien seinät olivat punaisen, vihreän ja keltaisen väriset, mutta minä kaipasin luonnonmukaisuutta. Luoliin oli rakennettu myös esiintymislava katsomoineen, ja voin vain kuvitella, kuinka upeita näytöksiä ja konsertteja siellä pidetään.

Kaikkein hauskin nähtävyys Gibraltarilla ovat tietysti Euroopan ainoat luonnossa elävät apinat. Ilmeisesti niitä on toistasataa vuotta sitten kulkeutunut alueelle brittisotilaiden mukana, ja kanta on jäänyt pysyväksi. Gibraltarilla elääkin uskomus, että niin kauan kuin apinat siellä viihtyvät, alue pysyy brittien hallussa. Kun Winston Churchill kuuli, että apinoita oli jäljellä enää 20, hän määräsi, että niiden hoitoon täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Niinpä apinoita otettiin sairaalaankin hoidettaviksi. Nykyisin näitä veitikoita on jo noin 350 yksilöä, jotka elävät kuudessa laumassa. Niitä ruokitaan päivittäin, jotta ne eivät ravinnon puutteessa tulisi kaupunkiin ihmisiä häiritsemään ja paikkoja sotkemaan. Meidän kohtaamamme apinat olivat kesyjä mutta arvaamattomia. Meitä varoitettiin, että eläimet saattavat purra, ja vaikka tarkoitus oli ottaa niiden kanssa yhteiskuvia, varovaisuus vei voiton.

Paluumatkalla Anssi kertoi tämän päivän Espanjasta. Hänellä olikin omakohtaista kokemusta, sillä hänen vaimonsa on espanjalainen ja pariskunnalla on kaksi aikuista lasta. Kyllähän täkäläisen yhteiskunnan suuret ongelmat aika paljoltikin johtuvat korruptiosta, harmaasta taloudesta ja yleisestä välinpitämättömyydestä sääntöjä ja määräyksiä kohtaan.

Nyt en kuitenkaan halua valittaa aikataulujutuista, sillä vaikka olemme jo viikon eläneet syyskuuta, uima-allas on täydessä käytössä (piti mennä kiinni elokuun lopussa). Todennäköisesti uin siinä vielä jouluaattona!

Terveisin: Pirkko

Kuopus ottaa löysin rantein koulupäivän jälkeen. Tämän kuvan nähtyään yksi isosiskoista huomautti, ettei hänen lukioaikanaan kyllä ollut tuommoista. Ei voi mitään. Niin ne ajat muuttuvat.

Kun olin asunut kuukauden täällä, totesin, etten pärjää ilman musiikkia. Meillä on tietysti televisio, mutta jokaiselta kanavalta tulee espanjankielisiä ohjelmia, yhdeltä kanavalta jotain amerikkalaisia lastenelokuvia. Televisiosta ei siis ollut apua tähän tuskaan. Ei auttanut kuin hypätä bussiin ja ajaa Miramariin, joka on paikallinen suuri ostoskeskus. Hyvää englantia puhuva nuori mies myi minulle mielellään cd-soittimella varustetun radion. Tuska loppui siihen, kun kotiin palattuani hain klassisen kanavan ja rupesin kotipuuhiin. Joku entisistä vuokralaisista on jättänyt tänne espanjan cd-kurssin, ja kun olen oikein reippaalla tuulella, kokkaan ja opiskentelen kieltä.

Neljä päivää sitten tuli postissa kirje, jota olin odottanut jo muutaman viikon. Toisaalta huokaisin aina helpotuksesta, kun huomasin, ettei minulle ollut kirjettä, toisaalta olin ärtynyt yksityisen lääkäriaseman hitaudesta. Juu, kyllä minulla on se: keliakia. Juuri niin kuin lääkäri oli minulle iloisesi todennut, vaikka lopullisia tutkimuksia ei ollut tehty. ”Joo, on sulla se.” Oikeassa olit, poika. Tilanne perheessämme on nyt 7- 4, keliaakikot vastaan normit. Olenkin tässä miettinyt, että millainen on teoreettinen mahdollisuus sellaiselle asialle, että kaksi ”tervettä” menee naimisiin, molemmissa todetaan myöhemmällä iällä keliakia, ja niinpä myös yhdeksästä lapsesta viidellä on sama sairaus. Keliakia on autoimmuunisairaus, joka aiheuttaa sen, että ohutsuolessa oleva nukka häviää, josta taas seuraa ongelma poikineen. Taudinkuvaan liittyy monenlaisia liitännäissairauksia alkaen kilpirauhasen vajaatoiminnasta, erilaisista vatsaongelmista aina masennukseen ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Ilman verikokeita ja lopulta tähystystä on mahdoton tehdä diagnoosia. Keliaakikon elämä tarkoittaa siis luopumista elintarvikkeista, jotka sisältävät ruista, vehnää, ohraa ja tavallista kauraa.  No, minulle tämä ei ole ongelma, sillä olen kahden vuoden ajan keittänyt, paistanut ja leiponut gluteenitonta ruokaa miehelleni. Nou hätä. Paitsi pikkuisen hätä täällä Espanjassa, kun kielipuolena yritän tavata purkkien ja pakkausten kyljestä, josko niissä mahdollisesti lukisi ”sin glutein” eli ”ilman gluteenia”. Yksi tyttäristäni kertoi, että diagnoosin saatuaan hänellä tuli kerran itku ruisleipähyllyn ääressä. Minä en ruisleipää kaipaa, mutta varmasti tulee olemaan haikea olo, kun seuraavan kerran Saksassa matkustellessani joudun kulkemaan lukemattomien leipomoiden OHI ja joudun tyytymään vain haistelemaan ja ikkunan läpi katsomaan kaikkia niitä ihania leipiä ja kakkuja, joita on tarjolla. Ei kannata mennä sisälle. Siitä tulisi vain paha mieli. Perheeni kokemusten perusteella suosittelen jokaiselle verikokeessa käyntiä. Lupaan raportoida asiasta lisää puolen vuoden kuluttua. Onko elämäni muuttunut mitenkään? Tämän ”ruisleipätytön” terveydentilassa tapahtui sellainen muutos, että ikänsä anemiasta kärsinyt tyttö ilmoittaa nykyisin hemoglobiiniarvokseen 140. Ja tämä on gluteenittoman ruokavalion aikaansaama muutos.

Myönnän, että harrastin salakuuntelua. Tai oikeastaanhan se ei ole salakuuntelua, jos kuulee juttuja, koska ihmiset puhuvat niin isolla äänellä. Jouduin odottamaan bussia ja istuskelin kahvilassa limsaa hörppien. Kahvilan etuosassa vietti aikaansa kaksi miestä, viisikymppinen, roteva kaveri ja häntä vanhempi hintelä mies. Miehet eivät tunteneet toisiaan, koska tämä nuorempi rupesi jututtamaan toista, joka oli rauhallisempaa sorttia ja vastaili hitaasti ja harvakseltaan. Kun ”mistä olet kotoisin” jutut oli käyty läpi, keskustelu muuttuikin mielenkiintoiseksi. Roteva kaveri rupesi kertomaan omasta burnoutistaan, josta hän oli nyt toipumassa parin vuoden jälkeen. Aikansa kuunneltuaan vanhempi sanoi: ”Sama juttu.” Oli hänen vuoronsa kertoa omasta loppuun palamisestaan. Miehet ihmettelivät yhteen ääneen sitä, kuinka elämä voi muuttua pelkäksi suorittamiseksi, ja kuinka siitä suorittamisesta ei enää seuraa mitään hyvän olon tunnetta. Näin jälkeenpäin tuli mieleeni kerrallinen opettajainkokous, jossa rehtori antoi hyvää palautetta opettajakunnalle sen tekemästä työstä. Sitten hän jatkoi: ”Mitä voisimme tehdä vielä paremmin?” Hyvä ei riitä. Miksi ei?

Tälle viikolle on annettu hellevaroitus. Ja minä kun luulin, että kelit alkaisivat vähitellen viiletä. Hoh, hoijaa, kun on ihanaa olla sisällä ilmastoidussa asunnossa auringon paahtaessa ulkona!

Yhtä kivaa menoa teillekin! Käykää verikokeessa! Pirkko