Kirkot ovat jälleen täyttyneet joululaulujen laulajista ja jouluevankeliumin kuulijoista. Oulun tuomiokirkko oli niin täynnä sunnuntaina, että lisätuoleja piti hakea ja penkeissä yritettiin istua tiiviimmin, jotta vielä joku saisi istumapaikan. Kun tämä laulutilaisuus oli loppunut, niin parin tunnin kuluttua kirkko oli jälleen täynnä. Tällä kertaa ihmiset olivat tulleet kuuntelemaan Bachin joulu-oratotiota. Hieno musiikkielämys. Kaikkea tätä väkimäärää katsellessa tulee miettineeksi, että onko sittenkään totta se, että Suomen evankelisluterilaisella kirkolla menee huonosti.

Käväisin kurkistamasta sivustoa eroa.fi. Tämän sivuston kautta on kuulemma aiheutettu kansankirkollemme tuntuvaa tappiota. Sivustolla mainostetaankin, että eroaminen vie vain minuutin. No, sehän kyllä nykyihmiselle passaa. Jos eropäätöstäkin on harkittu vain minuutti, niin se on mielestäni hiukan huono juttu. Tutkailin sivua, jonka pääsanoma tuntui olevan se, että kirkkoon kuuluminen maksaa (siinä oli oikein semmoinen verolaskurikin), ja koska ihminen ei kuitenkaan usko kirkon sanomaan, niin mitäpä tuota turhasta maksaa. Tähän yksinkertaiseen yhtälöön on moni kompastunut. Totuushan on kuitenkin se, että myös sellainen kirkon jäsen, jolla ei ole henkilökohtaista uskoa, käyttää kirkon palveluja. Lapsen kastaminen, rippikoulun (uskokaa pois, mutta tämä on todella suosittu juttu, uskoi tai ei), avioliittoon siunaaminen ja lopulta hautaan siunaaminen, näihin kaikkiin kirkko osallistuu. Halutessaan ihminen saa henkilökohtaista sielunhoitoa, taloudellista neuvontaa, kirkko järjestää kaikille ikäluokille monenlaista toimintaa, eräs hiljaisista toimintamuodoista on kirkon Palveleva Puhelin, jonka kautta monen lähimmäisen hätä ja tuska tulee kuulluksi ja toivon mukaan lievitetyksi. Sivusto eroa.fi ei tarjoa mitään.

Luin Oulun yliopiston dosentin Juha Hiltusen mielenkiintoisen artikkelin, jonka otsikko oli "Kristinusko voimistuu länsimaiden ulkopuolella". Olin aika yllättynyt kirjoituksen viestistä, sillä tiivistettynä se kuuluu näin: "Kristinuskolla menee nykyään paremmin kuin ehkä koskaan historiansa aikana, kun asiaa tarkastellaan globaalista näkökulmasta." Artikkelin mukaan Eurooppa ei ole enää kristinuskon keskiö, vaan nouseva kristikunta kasvaa jo muualla. Hämmästyttävää on, että kristinusko kasvaa nyt nopeammin kuin mikään valtauskonto maailmassa! Mitä ihmettä? Olin aivan ällikällä lyöty artikkelia lukiessani. Tähän saakka olin kyyristellyt täällä pohjoisessa Suomessa ja tarkastellut huolestuneena islamin maahan vyörymistä (ja nyt, arvoisat lukijat, pyydän teitä erottamaan uskonnon henkilöstä, niin teen minäkin). Hiltunen kertoo, että kristinusko käy voittokulkuaan erityisen voimakkaasti Länsi-Afrikassa ja Sahelissa, Venäjä ja entiset Varsovan liiton maat ovat nyt maita, joissa kristinusko kasvaa voimakkaasti (no, jaa, tuskinpa on hätiköity johtopäätös, jos liitetään kommunismin romahdus ja kristinuskon esiinmarssi toisiinsa). Kristinusko kasvaa voimakkaasti myös esimerkiksi Etelä-Koreassa, Japanissa ja Indonesiassa. Arvellaan, että Kiinassa on muutaman vuosikymmenen kuluttua eniten kristittyjä maailmassa. Raamatun mukaan "päivien lopulla" kristinuskon sanoma palaa juurilleen, Israeliin, Palestiinaan, juutalaisten keskuuteen. Ympyrä sulkeutuu.

Saamme nauttia joulun suomasta levähdystauosta. Kukaan ei tule kysymään, kuulutko kirkkoon, uskotko Sanomaan, kuuluko tämän joulun vietto sinulle. Levähtäkäämme kukin omalla tavallamme. Olemme sen ansainneet.

Pirkko

Terve! Aivan, tervehdin lukijoitani tällä sanalla, mutta samalla ilmoitan, että tutkimusten mukaan olen terve. Pitäisipä joskus tutkia tuon sanan etymologiaa. Sisältääkö se todella viestin siitä, että sanoja tuntee olevansa hyvässä kunnossa ja toivoo samaa kumppanilleenkin. Sellainen hämärä muistikuva minulla on historian tunneilta lukiosta, että kuolemaan tuomitut vangit, jotka olivat menossa taistelemaan henkensä kaupalla areenalla villipetojen kanssa muinaisessa Roomassa, tervehtivät keisari Neroa sanoilla:" Salve, Caesar, morituri te salutant." Eli suomennettuna: "Terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua." Eivät mahtaneet olla terveitä nuo orjat taistelujen jälkeen, ja jokainenhan meistä tietää, ettei Nero suinkaan ollut tervejärkinen mies.

Tutkimusta odotellessani selasin jotain terveys- tai fitness-lehteä (aika vapisevin käsin), ja luin artikkelin siitä, kuinka alituinen murehtiminen ja huolehtiminen on epäterveellistä ja turhaa. Tiedetään, tiedetään. Dale Carnegie on jossakin kirjassaan sanonut viisaasti ja ytimekkäästi: "Huolestumistottumus on murrettava, ennen kuin se murtaa teidät." Minusta tuossa piilee aika vinha ajatus, ja varsinkin tykästyin sanaan "huolestumistottumus". Siis todella, meitähän on olemassa tällaisia kuin minä - ja epäilenpä jopa, että suurin osa naissukupuolesta kuluu samaan rotuun - , joilla on juuri tämä huolestumisTOTTUMUS. Olemme sopeuttaneet itsemme siihen, että asioista pitää olla huolissaan koko ajan. Jos yksi asia on kunnossa, niin ainahan löytyy jotain, josta voi olla huolissaan: oma itse, perhe, suku, maailmanrauha, maapallon tulevaisuus, Syyrian tilanne... Minä maksaisin jollekulle, joka ottaisi omakseen tämän minun huolestumistottumukseni. Osaan kyllä ottaa rennosti ulkomaanmatkoilla. Se on ehkä eräs syy siihen, että matkustan niin mielelläni. Tunnen, että koneen kohotessa ilmaan minun huoleni jäävät jonnekin kauas. Carnegie varoittaa viisaasti, että tämä tottumus voi murtaa meidät. Täytyypä lukea jokin Carnegien teos, jos sieltä löytyisi jokin neuvo tällaisen huonon tottumuksen hävittämiseen. Tosin pelkään pahoin, että neuvot ovat jotain siihen tyyliin kuin, että "keskity mukaviin asioihin", "tiedät, että tällaisia asioita tapahtuu harvoin" (lentokoneen putoaminen) jne. Mutta täytyy lukea jokin opus, jotta pääsen jyvälle. Jos saan valaistuksen, kerron siitä teillekin, sillä kaikkihan me haluamme päästä eroon tästä ikävästä tottumuksesta.

Törmäsin eräässä lehdessä sanapariin Proud Age (ylpeä ikä). Artikkelin mukaan Proud Age on voittoa tavoittelematon ja toiminnastaan palkittu liike, joka tarkastelee ikääntymisteemaa voimavaralähtöisesti (häh?). Edelleen sanottiin, että Proud Age julkaisee lehteä, järjestää seminaareja, käynnistää ja ottaa osaa eri projekteihin. Liikkeen perustaja ja koordinaattori on Anna Pylkkänen. Innostuin tietysti hirmuisesti artikkelin luettuani ja googletin liikkeen välittömästi. Innostukseni lässähti alkuunsa, kun huomasin, että Proud Age- liikehdintä tekee työtään vanhushuollon piirissä. Älkää käsittäkö väärin. Vanhaa äitiä hoitaessani olen tullut huomaamaan, kuinka tärkeää vanhustyö on. Tapaan äidin luona usein välittäviä, lämminhenkisiä hoitajia, jotka koskettavat vanhusta ja puhuttelevat häntä hänen arvonsa mukaisesti (vanhus = ihminen, ei holhokki). On ihanaa tavata tällaista ammattitaitoa. Mutta, niin se mutta. Proud Age- liike keskittyy siis vanhuksiin. Minä olen juuri eläkkeelle päässyt rouva, joka haluaisi olla vielä osa tuotteliasta yhteiskuntaa. Jos löydätte jotain minulle, niin lähettäkää viestiä. Kielitaitoa riittää.

Lumisateen keskellä, hyvällä mielellä: Pirkko

Sunnuntai oli hyvin sosiaalinen, jopa supersosiaalinen päivä. Meillä oli ruokavieraita (lohikeitto, leipä ja leikkeleet, hillarahka ja kahvit seitsemän sortin kanssa tarjottuna), ja se tarkoitti sitä, että jo aamulla täytyi alkaa siivoamaan, järjestelemään, pursottamaan, keittämään jne. Kun vieraat saapuivat, puheenaiheet eivät loppuneet, ja viimeisten kuulumisien lisäksi ehdimme muistella menneitä (varsinkin yhteisiä matkoja), pohtia tulevia ja keskustella myös vakavammista aiheista. Vieraamme viihtyivät monta tuntia, niin kuin oli tarkoituskin. Kun ruokailijat olivat lähteneet, talon valtasivat omat lapset. Lohikeitto (jota oli keitetty kahden päivän tarpeeseen), jälkiruoka, kakut ja juustot tekivät kauppansa. Minä sain kestitä kahdet vieraat yhdellä valmistelulla. Al Ainissa työskentelevä tyttäremme tuli jouluksi Suomeen, ja ehdimme vielä kertaamaan viimeisimpiä tapahtumia. Pääasiallisesti juttu kyllä kulki niin, että pöydälle oli levitetty Al Ainin kartta, jonka ääressä käytiin opetuskeskustelua: tuolla kannattaa käydä, liikenneympyröissä on oltava tarkkana, tuolla ja tuolla ovat isot ostoskeskukset jne. Kaksi sisarusta ystävineen lentää ihan näinä päivinä Dubaihin ja sieltä edelleen vuokra-autolla Al Ainiin. Perillä odottaa tyhjänä oleva asunto. Näppärää!

Tunnelma ja tuntemukset olivat täysin vastakkaiset, kun sitten maanantai-iltana istuin yksin  lääkärin odotushuoneessa. Olin niin yksin. Eino Leinon runonsäettä "yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin" on siteerattu niin paljon, että se jo huutaa kuluneisuuttaan, mutta totta on, että Leino on onnistunut kiteyttämään tuntonsa lyhyesti ja selkeästi. Omat tuntonsa ja niin monen muun kulkijan tunnot. Selvisinhän minä siitä käynnistä, enkä olisi varmaan ketään edes huolinut mukaani odotushuoneeseen istuskelemaan. Kuten arvasin, tutkimukset jatkuvat, ja minä pelkään ja jännitän kuten ennenkin. Minkäpä tälle luonnolleen voi. Vaikka tiedän, ettei pelkäämiseni voi muuttaa asiaa suuntaan eikä toiseen, ja että voisin odotella asioiden selviämistä ihan rauhallisesti, niin siltikin jännitän. No, jännitetään sitten.

Kirjoitin viime kerralla Elisabet Rehnistä. Joskus aikaisemmin olen pohtinut ostoskutsuja, siis niitä, kun naiset kokoontuvat kyläilemään ja kahvittelemaan ja tulevat siinä sivussa ostaneeksi vauvanvaatteita, kynttilöitä, luontaistuotteita tai vaikkapa muovikippoja. Ja mitenkäs Rehn sitten liittyy näihin rouvakutsuihin? Liittyypä hyvinkin, sillä  juuri hän on tuonut Tupperware-aatteen Yhdysvalloista Suomeen. Hänellä oli kuulemma autotallissaan oikein muovikippovarasto. Henkilö, joka tämän kertoi totesikin, että Renhän on koulutukseltaan ekonomi, näin hän tunnisti hyvän bisnesidean sen nähdessään.

Valokuvassa on Valamon hiljainen, talvinen kuusikuja. Tuon kujan kulkijalla on mahdollisuus kokea rauhan ilmapiiri. Ehtona on, että malttaa jättää arkielämän hetkeksi taakseen.

Seuraavaan kertaan! Pirkko

Kävin tänään katsomassa äitiäni lähellä sijaitsevassa hoivakodissa. Hän saa viettää siellä kuusi vuorokautta joka kuukausi, mutta en oikein enää tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin. Hoivakotiin lähtö on vaikeaa. Enää en ilmoita asiasta turhan aikaisin, vaan vasta edellisenä päivänä. Sitten saan ottaa vastaan kiellot, syytökset, uhkailut ("Minä alan itkemään."), päivittelyt ja ties mitä. Kun aamuhoitaja oli muistuttanut asiasta, äiti oli kironnut. Kun kuulin tästä, minua itketti ja nauratti. Itketti, kun en lopultakaan tiedä, toiminko oikein vai väärin ja nauratti, kun opettaja-äitini oli kironnut (mitä hän ei yleensä koskaan tee). Lopulta suutuin ja ilmoitin, että nyt mennään, olkoon sitten viimeinen kerta, minä en enää jaksa. Äiti myöntyi, taksissa hän hymyili ja jutteli lempeällä äänellä, perillä hän ilmoitti viihtyvänsä. Selvä juttu - vaan ei selvä. Kävin tänään äitiä katsomassa. Hän suri sitä, kun luuli joutuvansa olemaan hoivakodissa joulun. Se muisti tai muistin puute! Selitin ainakin kymmeneen kertaan, että haen hänet maanantaina. - Voi, kun tämä kaikki on niin hankalaa, ikävää ja outoa. En lopultakaan tiedä, pitäisikö minun sanoa irti hoivapaikka, ja antaa äidin olla kotona istumassa päivästä toiseen pöydän ääressä samaa sanomalehteä lukien. Onko se sittenkin parasta hänelle? Ehkä, älkää minulta kysykö, minähän vain huolehdin ja päätän asioista.

Olen kuullut sanonnan: Nainen on naisen paras ystävä. Siltä tuntui eilen, kun kirjapiirimme kokoontui jouluisissa merkeissä. Yleensä pyrimme aika vaatimattomaan tarjoiluun (ettei tulisi sitä "kilpalaulantaa"), mutta näin joulun aikaan revittelemme kunnolla nyyttikestien merkeissä. Voi sitä suolaisen ja makean ihanaa runsautta! Ja voi sitä hauskan ja väliin henkevänkin keskustelun tuomaa lämpöä ja tunnelmaa! On ihanaa saada tavata ystäviä, joita en varmaan muuten tulisi niin usein tavanneeksi, ja on erityisen tärkeää saada keskustella aiheesta (kirjan tuomat ajatukset) ja aiheen ulkopuolelta. - Tässä yhteydessä onkin sopivaa palata edelliseen kirjoitukseeni, jossa ilmoitin lähteväni kirjastoon Sartrea lainaamaan. Menin filosofisen kirjallisuuden hyllylle ja löysin yhden ainoan Sartren kirjoittaman teoksen. Se oli ohut läpyskä, josta en ymmärtänyt edes sisällysluetteloa. En lainannut. Ehkä minunlaiselleni ihmiselle filosofia uppoaa parhaiten, kun asiantuntija sitä selittää. Eli en tule koskaan kirjoittamaan teosta "Minä ja Sartre".

Luin viime viikolla Kotiliedestä artikkelin Elisabeth Rehnistä. Toimittaja oli tehnyt luettelon Rehnin, 78, kokemista vaikeuksista. Niihin kuuluivat perheyrityksen konkurssi, aviokriisi, kaksi syöpää, lentokoneonnettomuus ja aviopuolison syöpä ja kuolema. Onhan siinä luetteloa yhden naisen kohdalle! Mielenkiintoisinta antia artikkelissa olivat kuitenkin Rehnin kokemukset YK:n toimijana sotaa käyvissä maissa. Monenlaisten kauheuksien kokeminen ei ole tehnyt Rehnistä kyynistä tai kovaa, ja hän joutuukin toteamaan, ettei yksi ihminen voi kantaa kaikkien tuskaa. Vielä 75-vuotiaana (ikä ei siis ole este, kun ihminen on todella pätevä) hän matkusti YK:n ihmisoikeuskomissaarin pyynnöstä sisällissodan keskelle Kongoon. "Meidät tiputettiin viidakkoon helikopterilla. Siellä oli hökkeleitä keskellä ei mitään ja paljon avun tarvitsijoita. Se oli niin toivotonta. Silti ihmiset sanoivat, että kiitos, kun välitätte. Häpesin. Enhän minä pystynyt kuin kuuntelemaan ja vähän halimaan." Siinä on meille kaikille oppimista. Joskus riittää sekin, että vain kuuntelemme ja vähän halimme.

Tuosta valokuvasta pieni selityksen sana. Kuvan potkurit viettivät lepohetkeä Valamon Trapesa-ruokalan seinustalla. Mielestäni lumipeitteiset potkurit välittävät hyvin tunnelmaa talvisesta Valamosta, jonne kiire ei yllä.

Sateen ropinaa kuunnellen: Pirkko 

Olen juuri palannut Valamosta "Rakkauden ja kuoleman filosofia" nimiseltä kurssilta. Tiivistä tietoa tiiviissä ajassa, mielenkiintoisia keskusteluja, loistava asiantuntija, Torsti Lehtinen, vetäjänä. Olin heinäkuussa Valamossa viikon Torstin vetämällä "Ihmisenä elämisen filosofia" kurssilla. Siitä jäi sellainen nälkä, joka ei ilmeisesti sammu muuten kuin kursseihin osallistumalla. Sen olen kyllä tullut huomaamaan, että kurssi silloin ja tällöin on niin kovin vähän, ja asiat unohtuvat pian arjen pyörityksessä. Mitenkähän tuo avoin yliopisto? Täytyy tutkia kevään kurssitarjontaa.

Mikä sitten oli kurssin anti kohdallani? Jo pelkästään se, että sain irrottautua arjesta, nähdä hiljaisen, lumipeitteisen Valamon ja istua  pohdiskelemassa tarvitsematta miettiä kotiasioita, oli suuri anti. Entä tiedollinen puoli? Katselin tuossa muistiinpanojani ja totesin, että huomenna on riennettävä kirjastoon ja lainattava esimerkiksi Sartren teoksia, niin ja tietenkin pitää kaivaa hyllystä esiin se Kierkegaardin elämänkerta, joka on siellä kesästä asti odottanut lukijaansa. Tällainen lyhytkurssi, jonka aikana nimiä ja henkilöitä tulee kuin liukuhihnalta, saattaa jättää jälkeensä aikamoisen sekamelskan, mutta se käynnistää aivoissa valtavan prosessin, jonka antina voi seurata paljon hyviä ja luovia ajatuksia ja tekoja. Ainakin viime kesänä minun kohdallani kävi niin, että kurssilla alkanut pohdinta jatkui kuukausikaupalla, ja näiden pohdintojen tuloksena syntyi jossakin vaiheessa myös tekstiä.

Saimme lauantai-iltana pohdintatehtäviä, joiden synnyttämistä ajatuksista oli tarkoitus keskustella, mutta ajan puutteen vuoksi emme ehtineet niitä käydä läpi. Mielestäni tällainen tehtävänanto (tyypillistä Torstille) toimii, vaikka asioista ei ehdittäisikään keskustella yhdessä. Ensimmäinen tehtävämme oli kysymys: Voiko kuolemaan valmistautua? Toinen tehtävä kysyi: Miten voi kasvaa rakastamaan enemmän? Pohdin näitä asioita itsekseni, ja minusta tuntui, että ensimmäiseen kysymykseen löysinkin omannäköisiäni mielipiteitä. Toinen kysymys oli niin vaikea (minulle), että sen mietiskeleminen on vieläkin kesken. Jos sinulla, tämän teksti lukija, herää ajatuksia ja ehkä vastauksia näihin kysymyksiin, niin ole hyvä ja kirjoita niistä tänne meidän kaikkien yhteiseksi rakennukseksi.

Ja tähän lopuksi muutamia ajatuksia viisaampien kynistä:

Ihminen on ruumiillistunut kaipaus. (A. Schmemann)

Usko on vaarallista, esimerkiksi usko järkeen. (E. Paasilinna)

Syvällisintä tietoa on tieto tietämättömyydestä. (Sokrates)

Sydämeni on rauhaton, kunnes se löytää levon Sinussa.(Augustinus)

Jumala ei luonut ihmistä kuvakseen, vaan ihminen loi jumalat toiveittensa kuvaksi. (L. Feuerbach)

Kaikkia yhdistää kaipaus. (W. Blake)

Näissä(kin) mietteissä: Pirkko
 

Seuraava teksti sisältää vihapuhetta: Minä vihaan tätä pimeyttä! Minä vihaan myös sitä, että tiet ovat niin liukkaita, että on vaikea kulkea kaatumatta! Voi että minä vihaan tätä vuodenaikaa, joka alkaa loka-marraskuussa ja kestää helmikuun puolelle. Sille vuodenajalle ei ole vielä keksitty omaa nimeä, vaikka syytä olisi. Jokin oikein inhottava nimi.

Hyvä on. Pimeys on kamalaa. Tutkijat ovat myöntäneet, että kaamosmasennus on todellisuutta, eikä ainoastaan heikkojen höpinää. Syystä tai toisesta kaikki eivät kuitenkaan kärsi kaamoksesta. En minäkään nuorempana keleistä välittänyt, kun koko ajan oli semmoinen säpinä päällä, ettei aina ollut ihan varma, mikä vuodenaika kulloinkin oli menossa, puhumattakaan kuukaudesta. Mutta nyt välitän. Kammoan sitä pimeyttä, joka laskeutuu maahamme jo lokakuun puolessa välissä. Jos tuuri käy, ulkona on sen verran pakkasta, että aurinko pilkahtaa. Silloin ryntään ulos ja yritän tankata itseeni noita kituliaita säteitä.

Onko se ihan oikeasti normaalia, että päivällä kello kolme (15) on pimeää? Pimeähän tarkoittaa sitä, että on nukkumaan menon aika. Tuntuu, ettei mitään järkevää voi enää ruveta tekemään, kun on jo niin pimeää. Tämä tietenkin korostuu meillä eläkeläisillä, työttömillä ja muilla kotinurkissa luuhavilla. Oikeastaan meiltä varastetaan aikaa monta tuntia joka ikinen päivä, tehokkaita työ/harrastus jne tunteja. Tämä on väärin! En suostu tähän!

Joissakin lehdissä annetaan neuvoksi sopeutua kaamokseen kääriytymällä peittoon, istahtamalla nojatuoliin ja sytyttämällä kynttilä. Ihana, pehmeä pimeys valtaa olotilan. Hyi, kauheaa! Kieltäydyn tuollaisesta alistumisesta. Olen henkilökohtaisesti huomannut sen, että ainoa tapa selviytyä kaamoksesta on yrittää unohtaa se. Eli aamupäivisin paistattelen kirkasvalon paisteessa, teen kaikkea pakollista, ulkoilen ja urheilen. Kun kello tulee kolme ja ulkona on pimeää kuin keskellä yötä, yritän unohtaa sen. Iltapäiväksi ja illaksi on suunniteltava aktiivista tekemistä. Se voi olla edelleen sitä urheilua, kulttuuritapahtumissa käyntiä, vapaaehtoistyötä, kavereiden kanssa puuhastelua, mitä tahansa, mikä pakottaa pois kotoa. Tämä on osoittautunut minulle ainoaksi mahdollisuudeksi kestää kaamos.

Kaikkein parasta olisi ottaa hatkat ja häipyä vähin äänin aurinkoisiin maisemiin. Tällä hetkellä se ei ole minulle mahdollista, mutta jospa jo vuoden kuluttua saisin kirjoittaa blogia ulkomailla. Saapa nähdä ja toivoa sopii.

Asiasta kolmanteen, eli Pisa-tutkimuksen tuloksiin. Tässähän kävi nyt niin, että Suomi tippui roimasti kärkisijoilta, vaikka onkin vielä "hyvien" maiden joukossa. En tahdo alkaa analysoida tulosta, sen jätän opetusministeri Kiurulle ja muille, jotka luulevat tietävänsä (heidän mielestään opetuksen tulisi olla enemmän oppilaslähtöistä). Jos vähänkin viitsii vilkaista niitä maita, jotka ovat luettelon kärjessä, voi todeta sen yksinkertaisen seikan (Korea, Kiinan kaupunkeja, Singapore jne), että näissä maissa PAKOTETAAN oppilas oppimaan. Vaihtoehtoja ei ole: luet ja itket tai itket ja luet. -  Noh, saahan sitä joskus kärjistää. -  Että se siitä oppilaslähtöisyydestä. Ehkäpä passaisi antaa enemmän pakkotyötä meidänkin kultamussukoillemme, joita ei HUVITA käydä koulua.

Palataan juttuun Valamon -reissun jälkeen! Pirkko

Täytyy myöntää, ettei kyseinen kuva jälleen kerran liity asioihin, joista kirjoitan. Mutta lupaan, että kuvien aihepiiri muuttuu runsaan viikon sisällä (aion nimittäin opetella lataamaan kamerasta kuvia nettiin, tiedän, ettei se ole vaikeaa).

Onpa ollut aika menevä viikko. Viime sunnuntaina, viikko sitten, olimme tuttavamme 50-vuotispäivillä. Olimme saaneet henkilökohtaisen kutsun, ja noudatimme sitä mielellämme. Hannu Takkula, europarlamentaarikko, juhli vanhenemistaan 500:n ystävän ja tuttavan kanssa Madetojan salissa, Oulussa. Olemme Hannun vanhempien kanssa perhetuttuja ja seuranneet miehen poliittista uraa kiinnostuksella. Tilaisuus oli mukava, sillä kyseessä oli konsertti, ja Hannu kertoili elämänsä tapahtumia musiikin edetessä. Esiintyjät olivat Hannun lähiomaisia ja hyviä ystäviä. Konsertti oli tasokas, ja uskon, että Hannun omat laulut herättivät liikutusta ja sympatiaa kuulijoissa. Tottakai kyseessä oli myös jonkinlainen lähtölaukaus kevään vaalien ollessa jo muutaman kuukauden päässä, mutta politikointia en tilaisuudessa havainnut. Hannu on symppis!

Keskiviikkona meidät oli kutsuttu ystäväperheeseen syömään. Meitä oli neljä pariskuntaa, kaikki tuttuja jo vuosikymmenien ajan, joten juttua piisasi. Emäntä hemmotteli meitä porokeitolla, kotitekoisella leivällä ja luumukiisselillä. Tottakai joimme myös kahvit illan mittaan, ja emäntä kantoi pöytään täytekakun, juustoleivän sun vaikka mitä muuta. Kaiken sen porinan ja syönnin jälkeen rupesi oikein nukuttamaan. Kotimatkalla oli autossa aika hiljaista, kun sulattelimme kyläreissun monipuolista antia. Innostuin itsekin kutsumaan ruokavieraita, joita odottelemme kotiimme parin viikon kuluttua. On ihanaa saada nauttia vieraanvaraisuudesta, mutta on myöskin mukava saada toimia emäntänä!

Lauantaina juhlimme mieheni isän 85-vuotispäivää. Väkeä oli koolla noin 130 henkeä, josta huomattava osa lapsia ja nuoria. Mieheni siskot olivat valmistaneet lähes kahden tunnin historiallisen katsauksen, jonka jälkeen jokainen oli valmis ruokailemaan. Syönnin, joululaulujen ja joulupukin käynnin jälkeen nautimme vielä iltakahvit. Viiden tunnin juhliminen aiheutti sellaisen ähkyn, että illalla oli vielä pakko lähteä lenkille.

Tänään, sunnuntaina, olin piispan adventtivastaanotolla (tällä kertaa yksin, sillä mieheni teki oharit). Tämä oli kolmas kerta, jolloin olin piispalassa tässä juhlassa. Tarjoamiset olivat jälleen kerran upeat, puheenvuorot mielenkiintoisia ja musiikkiohjelma korkeatasoista. Tapasin paljon tuttuja, joita en ollut vuosiin nähnyt. Juttu luisti mukavasti.

Kaiken tämän ohjelman ohella olen tehnyt tavanomaiset huushollihommat, osallistunut seurakuntaneuvoston kokoukseen, käynyt hepreantunnilla, pitänyt kolme oppituntia kristillisellä koululla, huolehtinut äidistä päivittäin, ja iloinnut tyttäreni ja hänen viiden lapsensa (kaikki eivät olleet mukana) viikonloppukyläilystä mummolassa. Vilkaisin juuri ensi viikon kalenteria, joka vaikutti huomattavan paljon rauhallisemmalta. Perjantaina lähden sitten viikonloppukurssille Valamoon. Nautin luostarin rauhasta ja siitä, että minä saan olla kurssilla opiskelijana, saan olla oppimassa, en opettamassa.

Adventin tunnelmissa: Pirkko

Satuin kuulemaan radiosta osan Vappu Taipaleen (ikää yli 70, lääketieteen ja kirurgian tohtori) haastattelusta. Taipale on eläkkeelle jäätyään tehnyt merkittävää työtä vanhustenhuollon parissa. Haastattelija pyysi häntä kommentoimaan uusimman vanhustutkimuksen tuloksia (en nyt muista, mikä ihmeen tutkimus se jälleen kerran oli). Ihmiset elävät pitempään kuin ennen, vanhusten osa väestöstä kasvaa. Tätä kauhistuttavaa seikkaa Taipale kommentoi sanomalla, että juuri tähänhän me olemme pyrkineet. Sekä terveyden- että sairaudenhoidossa pyritään siihen, että ihminen pystyisi elämään entistä pidempään, entistä parempikuntoisena. Tämähän on ihan totta! Ja nyt se, mihin on pyritty, onkin muka osoittautumassa suureksi virheeksi. Hei, kuka nelikymppinen luopuu terveydenhoidosta tai parantavasta lääketieteellisestä toimenpiteestä, jotta saisimme vanhusten lukumäärän tulevaisuudessa pienemmäksi! Pieni syntyvyys vääristää myös väestön ikärakennetta. Taipale pohtikin sitä, miten lasten tekeminen (ja jopa useamman) saataisiin haluttavaksi. Vai onko tyytyminen siihen, että nykynuoret haluavat tehdä kaikkea "kivaa", ennenkuin sitovat itsensä perhe-elämään (oma ajatukseni)?

Toisaalta Taipale painotti sitä seikkaa, että eläkeläiset ovat suuri, keskimääräisesti ottaen hyvin toimeentuleva, ihmisryhmä. - Tämä seikkahan on ulkomailla huomattu jo ajat sitten, meillä vielä ihmetellään. -
Seniorit käyvät näyttelyissä, teattereissa, konserteissa jne, eli he ovat suuri kulttuurin käyttäjäryhmä. Ja jos itseänikin ajattelen, minun matkailuharrastukseni on muuttunut tavallisista pakettimatkoista (perhe mukana) räätälöityihin erikoismatkoihin, joihin minulla ei olisi aikaisemmin ollut varaa. Taipale sanoikin, että seniorit kuluttavat tutkimusten mukaan rahaa yhtä paljon kuin kaksikymppiset. Aika hyvin meiltä, mutta tietenkin paremminkin voisi olla. Niin, ja tuosta raha-asiasta vielä sen verran, että seniorit lahjoittavat puhdasta rahaa sekä lapsilleen että lapsenlapsilleen. Eli raha kiertää, vaikka mummo ei kiertäisikään.

Lopuksi Vappu Taipale painotti sitä, että vanhusten kotona oloon tulisi panostaa siten, että palveluja täytyisi saada enemmän suoraan kotiin. Huonompikuntoisella eläjällä tulisi olla mahdollisuus saada ostoksensa, kirjansa, kampaajansa jne kotiinsa. Tässä yhteydessä täytyy kiitellä sitä, että eräs kampaaja, jolla on liike keskustassa, on suostunut tulemaan äidin luokse kotiin. Ihanaa! Olenkin hänelle sanonut, että tällaiselle "kotikampaajalle" olisi tilausta enemmänkin.

Neurologi Markku T. Hyyppä on pannut tutkimustuloksia kirjoihin ja kansiin, ja teoksen nimi on "Kulttuuri pidentää ikää". Monien eri tutkimusten summa on se fakta, että kulttuuria harrastava ihminen elää muita pidempään. Hyyppä on kyllä käyttänyt kulttuuri-sanaa niin laveasti, että se sisältää kaiken mahdollisen yhdessäolon muodot (maalaustaiteen, musiikin, kirjallisuuden ja esim. teatterin lisäksi kulttuuria ovat hänen mukaansa petankin peluu, saunominen, puutarhatyöt jne). Eli yhteisöllisyys, toisten ihmisten pariin hakeutuminen, lisää elinikää.

Al Ainiin kuuluu kummia. Viime viikolla siellä satoi kaksi päivää. Siis satoi. Siis kaksi päivää. Luokkaretki peruttiin, lapset päästettiin koulusta aikaisemmin (opettajia ei tietenkään), ilmassa oli suuren katastrofin tuntua. Kun kyselin tyttäreltäni, että mitä kamalaa siis oikeasti tapahtui, niin ei mitään. Vettä oli kyllä tullut sisään monen lapsen kotiin, sillä eihän taloja ole tuolla päin maailmaa rakennettu vesitiiviiksi. Nyt on jälleen rauha maassa, oppilaat ja opettajat odottavat pitkän loman alkua. Sitä ennen opettajilla on itsenäisyyspäivän vastaanotto Abu Dhabissa.

Ensimmäistä adventtia odotellen: Pirkko
 

Olen parin viime päivän ajan joutunut miettimään itsekkyyttä. Onko itsekkyys sallittua? Onko olemassa tervettä itsekkyyttä? Pitkän harkinnan jälkeen annoin ystävälleni neuvon, jonka sisältö oli se, että hän laittaisi tällä kertaa omat tarpeensa syrjään, keskittyisi omaan perheeseensä, olisi epäitsekäs. Ymmärsin häntä, kun hän sanoi koko aikuisen elämänsä keskittyneensä lähimmäisiinsä, kuunnelleensa heidän tarpeitaan jättäen syrjään omat mielitekonsa. Näinhän se usein menee, varsinkin naisten elämässä. Sanoin olevani jo yli kuusikymppinen ja yhä odottavani sitä aikaa ja hetkeä, jolloin voin toimia vain omien mieltymysteni ja halujeni mukaan.

Näinä päivinä lehtien otsikoissa on ollut naishenkilö, joka on onnistunut haalimaan itselleen palkkaa ja omaisuutta enemmän kuin tavallinen suomalainen ikinä kehtaisi edes kuvitellakaan. Kun hän nyt tuntuu olevan pakollisen eroamisen edessä, hän linjalleen uskollisena pyytää käsittämättömän suuruista erorahaa. Me tavikset olemme kauhuissamme moisen röyhkeyden edessä (kateellisiakin?). Eikö tämän naisen itsekkyydellä ole enää mitään rajaa? Satuin kuulemaan osan radio-ohjelmasta, jossa käsiteltiin juuri kyseistä tapausta. Miespuolinen toimittaja tuumasi, että tällä naisella on miehiset otteet. Eihän se ole tyhmä, joka vaatii, vaan se, joka suostuu antamaan.

Muistaakseni parisen vuotta sitten lehtien (ainakin naistenlehtien) haastatteluissa elämästään kertoi naiskirjailija, joka vihdoin ja viimein - lähempänä 70 ikävuotta - oli löytänyt elämänsä rakkauden. Hän ei mistään hinnasta halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, jonka elämä hänelle antoi lahjaksi. Hintana oli avioero sairaasta, yli 80-vuotiaasta edellisestä aviomiehestä. Keskustelin asiasta muutamien tuttavieni kannsa. Toiset olivat vilpittömän iloisia siitä, että nainen oli näin myöhäisellä iällä löytänyt "sen oikean". Toiset olivat pidättyvämpiä. Jälleen se itsekkyys-kysymys. Olenko niin itsekäs, että otan vastaan tämän rakkauden ja jätän sairaan vanhuksen vanhenemaan yksin? Uskonpa, että suuri (suurin?) osa naisista olisi pysynyt entisen miehensä luona. En edes uskalla esittää kysymystä siitä, mitä miehet olisivat tehneet vastaavanlaisessa tilanteessa.

Missä sitten kulkee terveen itsekkyyden ja uhrautumisen raja? On selvää, että meillä kaikilla pitäisi olla mahdollisuus edes joskus tehdä sitä, mikä tuottaa mielihyvää itselle. Kysymyksessä voi olla matkustelu, lenkkeily, lukeminen, hyvin syöminen, rauhassa oleminen tai juhliminen... On tervettä itsekkyyttä, että tavalla tai toisella pyrkii luomaan itselleen tilaisuuden näihin - ihan vain itselle tarkoitettuihin -  asioihin. Kun taas elämä menee niin, että siinä on tilaa vain omille asioille (olitpa sitten perheellinen tai et), kannattaa havahtua. Jääkö minulta joku henkilö tai jokin asia huomaamatta/huomioimatta? Eipä tarvitse kovin kauas ympärilleen vilkaista, kun voi todeta, että yksi sun toinenkin henkilö saisi tehdä ryhtiliikkeen elämässään. -  Ei aina vain minä, vaan joskus myös sinä. Ei aina vain minä, vaan joskus myös me - yhdessä.

Tällaisin viikonloppumiettein: Pirkko

Olin kuuntelemassa luentoa, jonka aiheena oli "Miksi Vanhassa Testamentissa soditaan niin paljon?" Todella mielenkiintoinen esitys, jonka piti Kiimingin kirkkoherra Pauli Niemelä, muistaakseni kaksinkertainen tohtori. Pauli on tutkinut paljon juuri Vanhaa Testamenttia, kirjoittanut aiheesta kolme paksua kirjaakin, ja kaiken lisäksi hän osaa vanhaa hepreaa. Kävin ihan mielenkiinnosta Paulin Raamatun heprean luennoilla yliopistossa ja suoritin tentinkin kiitettävästi. Kaikkeen sitä eläkeläinen alkaa.

Mutta siihen Raamatun sotaisuuteen. Mikäli oikein ymmärsin, VT:n kertomukset on typistetty esitys huomattavasti pidemmältä aikakaudelta kuin joskus on ajateltu. Tähän typistettyyn versioon on sitten mahdutettu hirveän paljon sotaretkien ja valloitusten kuvauksia (miesten kirjoittama kirja - oma huomautus). Ymmärsittekö? Eli jos minä tiivistäisin elämäni ja luettelisin lähinnä lapset (siitäkin tulisi pitkä lista), niin minun elämästäni jäisi sellainen käsitys, että lapsia se vaan on tehnyt. Siis selvisi. Tärkeä asia tässä sotimisessa oli, että sodat olivat Jumalan sotia: Hän ohjasi ja hallitsi niitä. Erityisesti jäi mieleen eräs kertomus, jossa varustauduttiin jälleen sotaan. Israelilaiset olivat lähdössä vihollista vastaan 10 000:n miehen kanssa (oliko se näin, Pauli?). Jumala ei hyväksynyt niin suurta joukkoa, koska kunnia voitosta olisi mennyt taistelijoille, eikä Jumalalle. Lopulta sotilaita jäi jäljelle 300, ja taistelu voitettiin.

Minä olen sen ikäpolven lapsia, etten onnekseni ole koskaan joutunut kokemaan sotaa. Minun ukkini kyllä mietiskeli aikoinaan, ettei minunkaan sukupolveni selviäisi sotimatta, ja koko lapsuuteni ajan kuuntelin sydän sykkyrällä ennustuksia kolmannesta maailmansodasta.

Isäni lähti sotaan nuorena vapaaehtoisena, suoraan Rauman seminaarin penkiltä. Kun nämä poikaset sitten - viiden sotavuoden jälkeen - kotiutettiin, he saivat opettajanpaperinsa alta aikayksikön erivapaudella. Ja syytä olikin. - Isäni ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Tiesin, että hänellä oli kehossaan sirpaleita ja ikuinen ihottuma jalassaan, mutta ei niitä päivitelty. Isä ei todellakaan koskaan puhunut sodasta, hän eli tyytyväisenä tätä päivää. Olinkin aika yllättynyt tavatessani kerran isäni ikäisen miehen, joka aloitti sotatarinansa heti, kun sai tuolin alleen. Aluksi en edes ymmärtänyt, mistä hän puhui, kunnes tajusin: siinä käytiin sotaa.

Äitini oli lotta-hommissa kotirintamalla. Hän olisi mielinyt taistelurintamalle, mutta hänen vanhempansa - maalaistalon isäntä ja emäntä - eivät tyttöä päästäneet. Kaksi poikaa sota oli jo talosta tappanut. Äidin kotitilalla oli venäläisiä sotavankeja töissä. Äiti on muistellut, kuinka hänen häissään nämä miehet olivat istuneet muun juhlaväen kanssa ruokapöydän ääressä. Se vain oli miehiä ihmetyttänyt, kun häissä ei ollut votkaa. Kun rauha palasi maahan, miehet kotiutettiin. He itkivät katkerasti joutuessaan jättämään tilan. Taisi poikia Siperia odottaa.

Luin juuri Osama bin Ladenin elämänkerran, joka perustuu hänen ensimmäisen vaimonsa (vaimoja oli yhteensä neljä) ja poikansa kertomuksiin. Huh, huh, rankkaa oli kerronta. Osam itse sai ymmärrykseni siinä, että hän oli nähnyt omaa isäänsä vain muutaman kerran elämässään (yllätyin, kuinka yleisiä avioerot olivat arabi-piireissä). Siihen se ymmärrys sitten loppuikin. Ankarien islamin säännösten mukaan vaimot oleskelivat enimmäkseen sisätiloissa, kuten myös tyttölapset. Osama oli kylmä ja julma isä, hakkasi poikiaan, olipa siihen aihetta tai ei. Kaikki tapahtui islamin nimissä. Myös se, että perhe ei saanut käyttää sähköliettä tai ilmastointia, eivätkä lapset saaneet leikkiä leluilla. Rahan puutteesta ei ollut kysymys, sillä sheikki itse ajeli uusimilla maastureilla (ja varmasti ilmastoiduilla).

Tähän aiheeseen on vaikea keksiä fiksua loppulausetta. Tuskin sitä on olemassakaan. Täytyy vain jälleen kerran muistuttaa itseään siitä, että talven pimeydestä ja kylmyydestä huolimatta meillä on turvallinen maa. Noh, tuo rupesi jo kuullostamaan itsenäisyyspuheelta, mutta olkoon.

Lunta odotellessa: Pirkko

Taloustyöt ovat sivistäviä - jos radio on auki. Kuulin eilen ohjelman, jossa kerrottiin Vanhustyön keskusliiton alaisuuteen kuuluvan Eloisa ikä-ohjelmaan liittyvästä haastattelututkimuksesta. Tutkimustuloksista ilmeni ensiksikin se, että "vanhuksen" ikäraja on siirtynyt kauemmas. Ennen määriteltiin 65-vuotias vanhukseksi, nykyisin rajana pidetään 72 vuotta (kysäiskääpä tuon ikäisiltä, ovatko he omasta mielestään vanhuksia!).

Ohjelman aikana tuli moneen kertaan esille työn arvostus. Koska elämme työorientoituneessa yhteiskunnassa, ihmisen arvo mitataan usein sillä, mitä työtä hän tekee. Jos olet työtön tai eläkkeellä, arvostuksesi laskee alamäkeä huristen. Keskusteluissa otettiin esille se seikka, että erittäin monet seniorit (hyväksyttävä nimitys) tekevät ilmaista hoitotyötä huolehtimalla lähiomaisistaan ja naapureistaan. Mikäli tälle työlle alettaisiin laskea hintaa, se olisi huimaava. No, tietysti tuntuu, että jokaisen on hoivattava omat vanhempansa ja muu suku, mutta ei se aina ole niin yksinkertaista. Yhteiskunta säästää siis ihan ehtaa rahaa, kun me - eläkeläiset - huolehdimme toisistamme. Senioreiden joukosta nousi myös voimallisesti esiin ajatus siitä, että vapaaehtoistyötä voisi/pitäisi tehdä enemmän. Olenkin jo aikaisemmin heittänyt ilmaan idean siitä, että eläkkeelle jääville olisi järjestettävä kursseja (tai vaikkapa pari illanistujaista), joissa tuotaisiin esille monenmoiset mahdollisuudet löytää uusia harrastuksia ja vapaaehtoistöitä (idean saa kopioida, olen muistaakseni lukenut sen joskus saksankielisiltä nettisivuilta).

Ohjelmasta jäi erityisesti mieleeni se, mitä puhuttiin yksinäisyydestä. Se ei nimittäin ole vanhojen etuoikeus. Tutkimustulosten mukaan yksinäisten joukko on yhtä suuri niin vanhojen kuin nuortenkin keskuudessa. - Tuota on vaikea kommentoida mitenkään.

Olin kuuntelemassa erään psykoterapeutin luentoa. Ensiksi hän puhui siitä, kuinka valheellinen ja vääristynyt on käytössämme oleva elämänkaaren kuva: siis kaari, joka alkaa alhaalta, käväisee huippukohdassaan ja laskeutuu taas alas. Hän kertoi, ettei ihmiselämää ja ihmisen kehitystä mitenkään voi kuvailla tällä tavoin. Etenemme ja kehitymme rosoisesti, asteittain, joskus tulee takapakkia, mutta kehitys ei lakkaa. Luennoitsija mainitsi myös, kuinka Japanissa ei 40-vuotiasta pidetä vielä läheskään aikuisena, siis jo kehittyneenä persoonana. Muistelin luennon aikana, kuinka afrikkalaiset kuvaavat ihmiselämää: se on jatkuvasti nouseva jana ja päättyy ylös!

Juttelin naapurin rouvan kanssa. Hän kertoi, että hänen (yli 70-vuotias) miehensä oli jälleen työmatkalla ulkomailla. Kyselin, oliko mies aina ollut yhtä iloinen, ulospäinsuuntautunut ja tehokas persoona. Voi, ei! Tämä nainen oli mennyt naimisiin ujon pojan kanssa, joka ei ollut liikoja kuluttanut koulun penkkiä. Nyt - monen monta vuosikymmentä myöhemmin - hän totesi olevansa naimisissa kiireisen tohtorismiehen kanssa. Kyllä japanilaiset taitavat olla oikeassa!

Tämän blogin kuvat käyvät aina vain tylsemmiksi, mutta koettakaa kestää. Eiköhän tässä taas pian päästä reissuun ja uusia kuvia ottamaan.

Kirkasvalon paisteessa: Pirkko

 

Kävin eilen Oulun taidemuseon juhlanäyttelyssä. Ajelen usein pyörälläni museon ohi, eivätkä suuret mainokset ole voineet jäädä huomaamatta. Siispä sinne. Lähinnä lähdin katsomaan Reidar Särestöniemen maalauksia, joista minulla ei oikein ollut mitään käsitystä, vain se, että taiteilija on yksi pohjoisemman Suomen kuuluisimpia.

 Aloitin yläkerrasta, jossa oli juhlavuoden kunniaksi esillä museon omia teoksia monen vuosikymmenen ajalta. Olin myyty. Maalauksia katsellessani tuli tunne, että olen jossain Keski-Euroopan taidemuseossa: niin tasokasta taidetta. Uppouduin von Wrightin Oulu-maalaukseen ja pystyin näkemään itseni kävelemässä tuon vanhan Oulun kapeilla kaduilla. Ihanaa, eheyttävää (kummallinen sana, mutta siltä minusta tuntui).

Vilho Lammen maalaukset herättivät mukavia ajatuskulkuja. Ukkini oli Limingan kansanopiston rehtori samaan aikaan, kun Lampi eli tuotteliainta kauttaan Limingassa. Ikuisessa rahanpuutteessa oleva taiteilija koputteli usein rehtorin ovelle ja yritti kaupitella maalauksiaan, mutta ukkini - intohimoinen raittiusmies - ei lämmennyt Lammen teoksille. Hän osti pari akvarellia, mutta öljyväreillä maalatut taulut eivät ukkiani miellyttäneet (ja taiteilijan raha menisi kuitenkin viinaan!). Saatoin hyvin ymmärtää ukkini penseyden: maalauksissa on jännittävä, hyvin moderni piirre, ja myös värien käyttö on jotain muuta kuin ihan perinteistä. Voi, ukki, jos olisit tiennyt, minkä rahasammon menetit torjuessasi Lammen maalaukset!

Taidemuseon yläkerrassa oli myös hyvin hauskoja installaatioita ja naivistisia maalauksia. Tunnen erityistä sympatiaa naivismia kohtaan ja kävin viime kesänä myös Iittalassa. Naivismi näyttää helpolta ja lapselliselta, ja siksi se varmasti minuun kolahtaakin. Tekisi niin kovasti mieleni ottaa itsekin sivellin käteen ja alkaa maalata lapsekkaita, arkisia tapahtumia. Mutta kun en osaa. Itku! Tuttavapiirissäni on useampi mies, joka on aloittanut maalausharrastuksen jäätyään eläkkeelle. Ymmärrän heitä. Heillä on halu kertoa itsestään ja jättää jälkeensä jotakin konkreettista.

Mutta sitten alakertaan ja Reidarin, Kittilän taiteilijan, pariin. On niin vaikea sanoittaa asioita, joita koin Särestöniemen maalauksia katsellessani. No, olin häkeltynyt, ihastunut ja kunnioittava. Katsoin myös taiteilijasta kertovan filmin. Reidarin murre tuntui niin kotoisalta, olenhan itsekin alkujaan Pohjoisen asukki (taiteilija kutsui itseään "maalariksi" - herkullista). Olen ymmärtänyt aina, ettei maalaaminen ole helppoa. En ole koskaan aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka vaikeaa ja perinpohjaista pohjatyötä se vaatii. Särestöniemi osoitti luonnossa olevaa jäkälää, kiinnitti katsojan huomiota sen muotoon ja väriin, ja lopulta näytti, miten tämä pieni yksityiskohta löytyi jostakin hänen maalauksestaan. Taiteilija ("maalari") kertoi myös, että kymmenestä taulusta lopulta vain yksi kelpaa hänelle, vaikka kaikki ne ovat vaatineet samanlaiset synnytystuskat. Välillä ruudussa näkyi, kuinka Särestöniemi kaatoi valmiilta näyttävän maalauksen päälle mustaa maalia. Vaivoin sain pidätettyä huudahdukseni. Onneksi taiteilija alkoi varovaisesti kaapia mustaa maalia pois maalauksen päältä, jostakin kohtaa enemmän, jostakin vähemmän. Kunnioitukseni, Reidar, olit nero!

Aion uusia museokäyntini tällä viikolla. En ollut muistanutkaan, kuinka hyvä taide rauhoittaa, tasapainottaa. Taiteen katselu, hyvän musiikin kuuntelu, mieli kaipaa asioita, joita ei itse pysty tuottamaan. Varmaankin sen vuoksi sisustan myös kotini kauniilla tavaroilla. Eläkeläinen viettää (ainakin tässä ilmanalassa) kohtuullisen paljon aikaa omassa kodissaan, joten sen pitää olla kaunis. Jotta mielikin kaunistuisi.

Tapaamisiin! Pirkko

Paikallislehden tekstaripalstalla oleva viesti alkoi näin:" Meitä on paljon, jotka olemme kaksin yksin. Enimmäkseen ehkä naisia, joiden puolisot ovat ahkerasti menossa..." Kirjoituksen jatko-osassa nainen heitti ilmaan ajatuksen siitä, että paikkakunnalle voitaisiin perustaa kerho, jossa avioliitossaan yksinäiset voisivat kohdata toisensa. Tämä viesti kolahti, sillä mieheni oli juuri lähtenyt pohjoiseen jollekin vuokramökille nauttimaan yksin hiihtämisestä ja oleilusta. Mikäpä oli lähtiessä, kun kotiin jäi vaimo, joka varmasti huolehtisi lapset ja vanhukset. Niinpä niin. Kyllähän minäkin aina joskus lähden, mutta se vaatii pitkällistä suunnittelua. Kuka hoitaa mummon? Kuka huolehtii lukiolaisen tarpeet(ruoka/juoma/seurustelu/myötätunto/ojentaminen/pakottaminen jne)? Entäpä pyykinpesu, siivous, ruoka?

Ystäväni sanoi kerran, että hänellä ja hänen miehellään oli "ihan tavallinen avioliitto". Voisiko asian sen paremmin ilmaista? Niin meilläkin, mutta meillä - kuten varmasti monessa muussakin perheessä - mies on minua tasa-arvoisempi. Onko se minun syyni? Ehkä. Vai onko se miehen syy? Ei aavistustakaan.

Eräs puolituttu kertoi appivanhemmistaan. Hän oli aina ihaillut vanhan pariskunnan vakaata, onnellista liittoa. Vanhukset kävelivät aina käsi kädessä ollessaan asioillaan kaupungilla. Sitten he jäivät yhdessä auton alle ja kuolivat. Ja yhä vain käsi kädessä. En tiennyt olisiko pitänyt ihastua vai kauhistua, kun kuuntelin tätä juttua. Ihailen ja kadehdin tuollaista parisuhdetta, mutta jotenkin vanhusten kohtalo karmaisi.

Paasasin juuri aikuisen tyttäreni kanssa puhelimessa siitä, kuinka helppo miesten on vain ottaa ja lähteä, se perheen huolehtimisgeeni kun näyttää aika monelta puuttuvan. Tyttäreni myönsi näin olevan, mutta lisäsi siihen, että hän kyllä pääsee menemään työmatkoilleen kaikessa rauhassa, mutta menojen pitää olla tiedossa etukäteen. Tyttäreni sanoi myös, että asiat kyllä hoituvat hänen poissaolonsa aikana, mutta ne hoituvat eri tavalla, ja siihen on tyytyminen.

Olen jo yhtä sähköpostia lähempänä oman lähtemisen-unelmani toteutumista. Jos kuopus saa koulupaikan, se tietää valtavasti kaikenlaisten asioiden selvittelemistä, eikä pienin juttu ole asunnon hankkiminen. Mitä sanoo mieheni? Hän on hyvin myötämielinen suunnitelmalle ja aikoo käydä luonamme lomalla.

Auringosta unelmoiden: Pirkko

Olen pohtinut elämänmuutosta. Olen pohtinut sitä jo muutaman vuoden, siis sen jälkeen, kun jäin pois vakituisesta työelämästä. Työ ei enää sido, vaikka minulla muutama säännöllinen viikkotunti saksanopetusta onkin, ei rahan, vaan mielenvirkeyden ja ammattitaidon vuoksi (ettei se menisi hukkaan). Olen aina halunnut matkustaa. Nuoruuden vaihto-oppilasvuosi oli ihana, ja siitä vuodesta on vielä jäljellä muutamia vankkoja ystävyyssuhteita, joita päivitän puhelimella ja Saksan-matkoillani. Vaikka matkustelen kohtuullisen paljon, haaveeni on asua ulkomailla pidempi ajanjakso. Jossakin lämpimässä paikassa, jossa aurinkoa ei talvisaikaan tarvitse katsoa valokuvista.

Tiedän, että elän sitku-elämää eli odotan sopivaa tilaisuutta toteuttaa haaveeni. Sitä ei koskaan tule, ei sopivaa tilaisuutta. Minulla on iso perhe, ja nuorimman lapseni sain jo lähellä keski-ikää. Perheen ja viran hoitaminen on tehokkaasti pitänyt minut erossa haaveestani. Koskaan ei ole sopiva aika. Paitsi ehkä nyt... Erittäin hyvin hoidettu kuopuksemme, joka on ensimmäisellä luokalla lukiossa, on jo aikoja sitten ilmoittanut viettävänsä välivuoden joko aupairina tai mahdollisesti jonkin järjestön vaihto-oppilaana. Kohdemaa olisi  Italia. Olemme syksyn surffailleet netissä, lähetelleet sähköposteja ja soitelleet, mutta huonolta näyttää. Jos meillä olisi laittaa vaikkapa 5000 euroa likoon, niin asia olisi helpompi.

Koska minulla on suhteita Saksaan, ja tyttö opiskelee kyseistä kieltä, ehdotin sisäoppilaitosta Saksassa. Nuori innostui, mutta taas tuli tämä rahaongelma eteen. - Tiesittekö, että kuukausi sisäoppilaitoksessa saattaa parhaimmillaan/pahimmillaan maksaa miltei 2000 euroa? - Minulla on taas omat epäilykseni siitä, kuinka hyödyllinen ja hyvä aupair-vuosi olisi kuopukselle (ainakin elämän realiteetit tulisi ryminällä koettua). Haaveena oli siis: nuori lähtee kotoa, ja näin minulla on myös vapaus lähteä.

Rappasin auton ikkunoita eilen parkkipaikalla. Paikalle saapuivat mukavat naapurit, olivat juuri viettäneet viisi viikkoa Espanjassa. He kertoivat paikkaunnasta, useista suomalaisista tuttavista, vireästä toiminnasta, koulusta... Kun tulin kotiin, googletin Aurinkorannan koulun sivut. Koulumaksu oli siedettävissä rajoissa... Olisiko se tämä! Ajattelin, ettei nuori halua äitiään mukaan vaihtarivuoteen, mutta hän sanoikin:" Voi, äiti, lähtään!"

Haaveeni voi toteutua. Puoli vuotta (tai kauemmin) ulkomailla, seurana oma teinini, mies jäisi kotiin. Tämä on niin lähellä unelmaani kuin vain voin kuvitella.

Entä äidin hoito? Poden jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että ajattelen jättäväni hänet tänne moneksi kuukaudeksi. Entä jos sairastun? Onko meillä rahaa maksaa kahta vuokraa? Entä, jos, mutta... Tässä iässä en voi enää jäädä sitku-vaiheeseen. Nyt on elettävä.

71_vuotias taidekeraamikko Anu Pentik sanoi erään lehden haastattelussa: "Olen ollut kupin korvassa kiinni yli 40 vuotta. Vihdoin ehdin ja uskallan tehdä myös omaa taidetta." Iloitsen Anu Pentikin ja kaikkien niiden puolesta, jotka pääsevät toteuttamaan omia haaveitaan -  vaikkapa vasta eläkeiässä.

Kirkasvalon paisteessa: Pirkko

Minulla on 93-vuotias äiti. Hän oli aika kopsakassa kunnossa, kunnes muutama vuosi sitten sairastui vakavasti, ja rankkojen hoitojen seurauksena sekä psyykkinen että fyysinen kunto romahti. Äiti pystyy kuitenkin vielä asumaan kotona, koska sairaseläkkeellä oleva veljeni asuu samassa huoneistossa. Veljestä on seuraa iltaisin ja öisin, mutta hän ei millään tavoin pysty äitiä ja hänen asioitaan hoitamaan. Ainoaa siskoani ei kiinnosta. Minä siis olen joka paikan höylä, hoidan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat sairaalakäynneistä vaatteiden ostoon. Kaupungin kotipalvelu auttaa kiitettävästi (tietysti maksua vastaan) arjen pyörittämisessä. En ole omaishoitaja.

Äitini sai vuorohoitopaikan mukavasta palvelutalosta tästä läheltä, kuusi päivää kuukaudessa täyshoitoa ja lomaa (näin yritin asiaa äidilleni mainostaa). No, viime sunnuntaina lähdin siis viemään äitiäni ensimmäiselle hoivajaksolle. "Minä en lähde mihinkään", hän ilmoitti. Voi, myrkky ja hoh, hoijaa. Kiristelin itsekseni hampaitani, mutta yritin tyynesti selittää asian edut: vaihtelua elämään, uusien ihmisten tapaamista, jumppaa (!), ties mitä. Kun olin saanut taksiin pyörätuolissa olevan äitini, hänen rollaattorinsa ja matkalaukkunsa, olin jo aika hikinen. Äiti alkoi hymyillä. Kun hän lopulta jäi hoivakotiin kahvikupposen ja täytekakun ääreen, hän vaikutti jo sangen tyytyväiseltä oloonsa.

Eilen menin äitiä tapaamaan. Kun kyselin, millaista elo oli ollut, vastaus kuului:" Tämmöistä möllöttämistä. Milloin täältä pääsee pois?"  - Tässä kohdassa pitää jo ankarasti miettiä ihmisen itsemääräämisoikeutta ja sitä, milloin ihminen ei enää ymmärrä, mikä hänelle itselleen on parasta. Jos toimisin äidin tämän hetkisen tahdon mukaan, raahautuisin hänen ja tavaroiden kanssa takaisin kotiin. Siellä äitini saisi istua sohvan reunalla päivästä toiseen, pienenä poikkeuksena kaupungin hoitajien huoltokäynnit ja minun päivittäinen vierailuni. Kumpi on parempi? Aina kotona, vai joskus hoivakodissa, jossa on mahdollisuus saada virikkeitä ja seuraa? Kuka määrää sen, mikä äidilleni on parasta? Tällä hetkellä minä. Olen pohtinut tätä asiaa - itsemääräämisoikeutta tai sen oikeuden puutetta - puoleen ja toiseen. Olen päätynyt siihen, että tässä tilanteessa minä olen se, joka osaa parhaiten arvioida äitini tarpeet. En tiedä, olenko oikeassa.

Kun lähden matkoille, yritän järjestää asiat niin, että joko mieheni tai joku lapsistani käy mummoa katsomassa. Ilmoitan myös kaupungin hoivapalveluun poissaolostani. Tästä huolimatta olen joutunut useaan otteeseen hoitamaan äitini asioita ulkomailta. Viime kuussa viimeksi sai puhelun, kun olin saapunut juuri ulkomailta Suomeen. Äitini piti kuulemma kiireesti viedä sairaalan päivystykseen. Voitte uskoa, että tilanne vaati mittavan määrän puhelinsoittoja. Kun odottelin illalla junaa, sain vielä puhelun:"Äitinne on valmis kotiutettavaksi. Tuletteko hakemaan?" Loppujen lopuksi, jälleen monen puhelun jälkeen, äidilleni löytyi sairaalapaikka.

Olen moittinut itseäni siitä, että joskus olen kauhean väsynyt tähän "yksinhuoltajuuteen". Olen ajatellut myös niin, ettei tilanteeni ole ainoastaan pakko, vaan se on myös mahdollisuus. Minulla on mahdollisuus osoittaa hoivaa ja huolenpitoa henkilölle, joka on minua hoivannut jopa vuosikymmeniä. Tiedän myös, että moni, joka on menettänyt äitinsä varhain, haluaisi huolehtia äidistään.

Kuitenkin, kun istuun autoon, junaan tai lentokoneeseen, joka vie minut kauas pois, tunnen, kuinka vähä vähältä lihakseni alkavat rentoutua. Istun ihan hiljaa, en jaksa edes lukea. Olen. Minua ei jännitä, olo ei ole kireä, sillä tiedän, että jonkin aikaa saan olla poissa velvollisuuksieni parista.

Kirjoittamisiin! Pirkko

 

Totta se on: jossakin huojuvat palmut tuulessa sinisen taivaan alla lämpimän veden ääressä. Mutta ei täällä.

Ajattelin tänään raapaista hieman asenteita. Tähän aiheeseen minut innosti tämänaamuinen sanomalehtiartikkeli, jossa kerrottiin Naisasialiitto Unionin projektista, jonka opetus- ja kulttuuriministeriö on rahoittanut. Projekti toteutettiin siten, että kuvattiin kolmen päiväkodin arkea ja tarkasteltiin kasvattajien asenteita tasa-arvoisen kohtelun näkökulmasta. Tiivistelmänä tuloksista voidaan kertoa seuraavaa: Tyttöjä käytettiin usein apulaisina tai pitämään seuraa pienemmille lapsille. Pojat saivat harvoin apulaisen roolin. Toimintatuokioissa pojat saivat kasvattajilta huomiota jopa kaksinkertaisen määrän tyttöihin verrattuna. No, tuon jälkimmäisen minä tulkitsen kyllä siten, että poikia joudutaan ohjaamaan ja neuvomaan/komentamaan huomattavasti tyttöjä enemmän, kun kyseessä on liikkumiseen, leikkimiseen ja pelaamiseen liittyvä tekeminen.

Kun tuloksia tarkasteltiin, päiväkodin ohjaajat aikoivat kiinnittää enemmän huomiota lasten tasa-arvoiseen kohteluun, myös siten, että hiljaisemmatkin lapset saavat enemmän huomiota osakseen.

Kyllä, kyllä, kyllä ja mutta. Olen itse joutunut juuri samojen asioiden eteen useamman vuosikymmenen aikana. Muistan erityisesti luokan, joka vaati herpaantumatonta läsnäoloani koko ajan. Pojat valittivat, että lellin tyttöjä. Kielsin jyrkästi, sillä jouduin jatkuvasti katsomaan poikien tempauksia sormieni läpi (eihän siitäkään tolkkua tule, jos oppitunnilla ei ehdi muuta tehdä kuin asetella vilkkaita poikia), ja toisaalta tunnustin, että huomasin korjaavani paljon pienempiä rikkeitä tyttöjen kohdalla. Tämän asian kerroin myös vanhempainillassa.

Vaikka kuinka inhottaa sanoa tämä, niin pojat ovat poikia. Voimme tarkastella asioita tasa-arvon näkökulmasta ja laittaa pikkupojan huolehtimaan toisesta (sekunti - ja he tappelevat keskenään) tai heittää tytöille jalkapallon ja pojille hyppynarun, mutta totuus on se, että pojat hakeutuvat kuitenkin pallon pariin ja tytöt sinne hyppynaru-osastolle. Tottakai poikkeuksiakin on.

Parasta olisi, että maailmanrauhasta neuvottelisivat naiset. Kuten olemme huomanneet, niin muutaman sadan (tuhannen) vuoden aikana maailma ei ole rauhoittunut. Jos yksi sota loppuu, niin toisaalla puhkeaa kriisi. Ei siinä auta Ahtisaarikaan, kun mieshormooneilla varustetut äijät yrittävät päästä sopuun. Voitaisiin edes yrittää kerran, mitä naiset saisivat aikaan rauhankonferenssissa. Uskoisin: rauhan. Ja sehän olisi sotateollisuuden loppu.

Radiossa haastateltiin eilen palkittua psykologia. Keskustelun aiheena oli vanhojen ihmisten onnellisuus. Haastattelija kyseli hyvin mairean oloisesti psykologilta (en muista nimeä, googlettakaa), että mitkä asiat tuottavat vanhuksille onnen ja hyvänolon tunteita. Minulla rupesi jo vähän keittämään: Mitä olentoja vanhukset ovat, eivät siis ihmisiä? Eiköhän vanhus ilahdu samoista asioista kuin nuoremmatkin? Onneksi psykologilla oli juuri samankaltaiset tuntemukset kuin minulla. Hän sanoi, ettei nyt pidä kysellä asioita, jotka saavat vanhuksen tyytyväiseksi, vaan kysymys pitää muotoilla siten, että miten ihminen ylipäätänsä voi kokea olonsa tasapainoiseksi - jopa onnelliseksi. Ja kyllähän me - ihmiset - sen tiedämme: hyvä terveys, tarpeeksi sosiaalisia suhteita, se, että kokee itsensä merkitykselliseksi. Nämä nyt olivat minun vastauksiani, laittakaa te niitä lisää, olemmehan yksilöitä. Jäi vain jurppimaan tuo haastattelijan asenne: vanhus ei ole ihminen, koska on vanhus.

Ihmetellään taas huomenna! Pirkko

Tutun näköistä puuhaa tuo luisteleminen, mutta pakkaskelejä saa ilmeisesti vielä odotella jonkin aikaa. Tämä kuva on otettu eräässä Dubain ostoskeskuksessa. Toki Al Ainistakin löytyi luistinrata, joka oli rakennettu kauppakeskukseen. Rahalla saa vaikka mitä: lunta, jäätä ja vettä sinne, missä sitä ei muuten olisi. Ja mikäpä siinä.

Kuulin tänä päivänä radiosta, että yli 50-vuotiaat joutuvat aina vain useammin työttömiksi. Haastattelussa arveli eräs potkujen saaja (hän oli palvellut samaa työnantajaa yli 30 vuotta), että pääsyynä työpaikan menettämiseen oli hänen ikänsä. - Hei, eikö sen pitänytkään mennä niin, että työuria pidennetään? Eikö se ollutkin niin, että työntekijät olivat menossa barrikaadeille, koska eläkeikiä korotetaan? No, nyt ne samat työntekijät saavat ilmeisesti lähteä protestimarssille sen vuoksi, että heiltä loppuu työt (ja Thaimaasta tuodaan halvempia ja nuorempia työntekijöitä tilalle?). Kyllä minä en nyt oikein ymmärrä: siis pitääkö pelätä, että eläkikiä korotetaan, vai kannattaako olla huolissaan siitä, että saa potkut juuri kun on pääsemässä eläkkeelle? Päättäkää jo, hyvät herrat ja rouvat poliitikot! Pitäähän ihmisillä olla oikeus tietää, mitä pitää pelätä. Minä saan istua tyynesti ja pelkäämättä koneeni ääressä (=yksi hyvä puoli eläkkeellä olossa).

Paksut meikit kuuluvat Arabiemiraateissa juhla-asuun. Tyttäreni kertoi, että paikallisilla naisilla oli todella vahva meikki, ja kaiken tämän alla oli erittäin valkeaksi puuteroitu iho. Vaaleus on valttia siellä päin maailmaa. Myös minä huomasin tämän tutkailtuani hiukan tarkemmin niitä ihovoidepurnukoita, joita olin Al Ainissa ostanut itselleni. Ihmettelin hiukan, kun voide kirveli iholla, mutta enhän minä pienistä hätkähdä. Kerran luin purkin nimen tarkemmin, ja kas vain, siinähän seisoi selvällä englannin kielellä:Fair and lovely (= vaalea ja ihastuttava). Ja ihan totta, purnukkaa somisti kuva naisesta, jonka kasvot olivat joka kuvassa hieman edellistä vaaleammat. Jo alkoi minullakin sytyttää. No, olihan minulla onneksi toisenlaistakin voidetta hankittuna. Sen purkin kyljessä paistoi nimi :Fairness Cream (= vaalennusvoide). Ei ole ihme, että rusketus häipyi kasvoilta pikavauhtia. Nämä voiteet olen alentanut jalkarasvoiksi. Minulla on pian vaaleat ja ihastuttavat jalkapohjat.

Nuorimmalla tyttärelläni on hyvä ystävä, joka on ulkomaalaista syntyperää. Olen aina ihastellut tämän tytön hiuksia, jotka ovat mustat, paksut ja luonnonkiharat. Ja mitä tämä neitokainen tekee: värjää hiuksensa punertaviksi ja suoristaa ne suoristusraudalla, koska ei pidä niistä sellaisenaan!

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Niinhän se on. Meidän omat, ylikriittiset silmämme huomaavat kaikki kauneusvirheet tai niiden alut, joko todelliset tai kuvitellut. Ja sitten me, ah, niin kärsimme niistä ja yritämme piilotella niitä (tai poistaa ne). Varsinkin naiset. Kun taas tuo katsoja, joka katsoo meitä toisenlaisilla silmillä, saattaa hyvinkin ajatella, että tuo henkilö on kivan näköinen, viehättävä, hyvin säilynyt, sopusuhtainen. Kauneusbisneksessä pyörivät isot rahat. Olenhan minäkin kantanut nyt korteni kekoon ja ostanut vaalennusvoidetta. Oikeastaan tarvitsisin sitä ruskettavaa... Haluaisinpa tavata sen naisihmisen, joka sanoisi minulle: Olen tyytyväinen ulkonäkööni. Minä kelpaan itselleni tällaisenaan. -  Tähän päivään mennessä en ole sellaista aikuista naista kohdannut.

Näitä mietiskellen: Pirkko

Jos matkustat Dubaihin ja olet uimatuulella, niin suuntaa kulkusi Al Mamzar Parkiin. Kuvassa vaatimaton sisääntuloalue, jonka toisella puolella on neljä erillistä uimarantaa. Alueelta löytyy vielä lisämaksusta uima-allas-alue. Sisäänpääsymaksut euron luokkaa.

Tänään on siis Isänpäivä. Kävin viemässä kynttilät isäni haudalle ja muistelin samalla häntä. Olenkin joskus sanonut, että minulla oli maailman paras isä. Olin oikea isän tyttö, nuorempi sisareni oli taas puolestaan enemmän äidin huomion kohteena. Isä kannusti ja kehui aina. Muistan, kuinka hän käveli vierelläni, kun pikkutyttönä osallistuin hiihtokilpailuihin. Olin luultavasti viimeinen, mutta ei sillä ollut väilä meille kummallekaan. Kerran askartelin isälleni joululahjaksi valokuvakotelon (hän harrasti innokkaasti valokuvausta ja kaitafilmausta). Isä sanoi, että se oli ehdottomasti hänen paras joululahjansa. Tiesin tietysti, ettei asia suinkaan ollut näin, mutta ihanalta isän sanat tuntuivat.

Mietin lapsena paljon oikeaa ja väärää, syntiä ja ei-syntiä, vaikka perheeni ei ollutkaan mitenkään erityisesti uskonnollinen. Kerran, koulupäivän aikana, minulle tuli mieleen jokin asia (muistaakseni se, että olin leikkinyt poikien kanssa!), ja se alkoi tuntua pahalta. Pyysin opettajalta lupaa mennä vessaan, ja juoksin nopeasti isän luokan ovelle. Koputin, ja isä avasi. Kerroin hänelle käytävässä murheeni, hän hymyili ja kuittasi asian sanomalla "höpö, höpö". Minä juoksin takaisin omaan luokkaani olo keventyneenä.

Isäni oli myös maailman paras ukki. Tämän voivat lapseni todistaa. Isän hautajaisissa tyttäreni piti liikuttavan puheen ja kertoi kaikista niistä leikeistä, kalastuskilpailuista mökillä ja retkistä, joita ukki oli heille järjestänyt. Ukki oli paikalla, hän kuunteli ja luki, ja lapset saivat opettaa hänelle tietokoneen käyttöä (ukki ei oppinut).

Myös minulla oli ihana ukki, isäni isä. Ukki oli seminaarin rehtori,  ja hänen luvallaan saimme leikkiä koulupäivän jälkeen seminaarin liikuntasalissa. Ukin kanssa laittelin keväällä veneen mökkikuntoon, ja hänen kanssaan teimme mökkireissuja. Ukin ja hänen Eila-vaimonsa kanssa kävimme kävelyillä, leivoin joskus ukille.

Minulla on hallussani Pirkko-tätini, isäni siskon, päiväkirjat. Olenkin kertonut joskus aikaisemmissa blogeissani siitä, kuinka Pirkko sairastui 15-vuotiaana keuhkotautiin ja kuoli kotonaan 16-vuotiaana (koko tarinan olen kertonut kirjassani "No heipudei", joka koostuu Pirkon ja hänen isänsä päiväkirjamerkinnöistä). Pirkko oli ukille, isälleen erityisen tärkeä, ja Pirkko oli selvästikin isän tyttö. Päiväkirjassaan hän kertoo, kuinka Viljo-isä vie sairaan, heikon lapsensa ulkoilemaan viltteihin käärittynä, potkurilla pukaten. Pirkon jalat eivät kanna enää, mutta kova halu on nähdä ulkomaailmaa.

Ukkini päiväkirjat kertovat siitä kauheasta tuskasta, jonka lapsen menettäminen hänessä aiheuttaa. Olen lukenut niitä useaan otteeeseen, ja aina tuska tuntuu yhtä konkreettiselta.

Työssäni opettajana olen saanut kohdata monenlaisia isiä. Olen kiitollinen siitä, että minun isäni oli kannustaja ja tuki elämässäni pitkälle aikuisuuteen. Olen kiitollinen myös siitä, että minulla oli ukki, joka jätti minulle vahvan henkisen perinnön. Ainoastaan kadun sitä, etten aikoinani osannut kysellä ja keskustella hänen kanssaan enemmän hänen elämästään. Ehkä olin liian nuori sellaiseen.

Nyt on ruvettava laittamaan kakkuja pöytään. Pian tulee vieraita, ja hiljainen koti täyttyy äänistä.

Tavataan huomenna! Pirkko 

Senioriopettajat-lehdessä numero 5 oli artikkeli "Suomi jäi kärkimaista vanhusvertailussa". Global Age Watch-indeksin mukaiset mittaukset eivät olleet kovin mairittelevia Suomelle, sillä maamme pääsi sijalle 15, kun kaiken kaikkiaan mukana tutkimuksessa oli 91 maata. Ei siis niin huonosti, mutta paremminkin olisi voinut mennä. Tutkimuksessa kiinnitettiin huomiota yli 60-vuotiaiden toimeentuloon, terveyteen, koulutukseen ja työllistymiseen (!)sekä elinympäristön ikäystävällisyyteen. Kaikki Pohjoismaat sijoittuivat 20:n parhaan joukkoon, ja ykköstilan vei Ruotsi. No, ei ehkä kauhean suuri yllätys tuokaan. Minua kiinnosti erityisesti seuraava huomio: Koulutuksen ja työllisyyden osa-alueissa Suomi ei sijoittunut edes 20:n parhaan maan joukkoon. Ikääntyvien työllisyys on Suomessa harvinaisempaa kuin muissa Pohjoismaissa. Olisipa mielenkiintoista tietää, miten seniorit näkyvät esimerkiksi Ruotsin työelämässä. Tämähän on minun lempiajatukseni: työtä niille senioreille, joilla siihen on halu! Työ ei yleensä ole ainoastaan tekemistä, vaan myös jossakin sosiaalisessa ympäristössä elämistä. Ja muistelen kuulleeni jonkun sanovan, että ihminen on sosiaalinen eläin. Linkolat ovat sitten asia erikseen.
Edelleen tuohon tutkimukseen palatakseni, niin hyvän arvosanan ikäystävällisyydestä (huh, hei, mikä uusi sana!)saivat esimerkiksi Ruotsi, Norja, Saksa, Alankomaat, Sveitsi, Islanti, Itävalta ja Englanti. En tiedä, miten Suomi sijoittui tuolla osa-alueella,kovin korkealla sen listasijoitus ei ainakaan ole ollut. Suomalaiset asiantuntijat suhtautuvat kuulemma tutkimustuloksiin "varauksella". Heidän mielestään tietolähteiden vertailu on vaikeaa. Niin tai näin, raportin tulokset ovat kuitenkin suuntaa-antavia, eli Aira Samulineja tarvitaan paljon lisää, jotta seniorit pääsevät viettämään omannäköistään elämää.
Ihastelin eilen skypessä tyttäreni garderoobia. Hän oli juuri tullut paikallisista häistä, ja näytti juhla-asunsa: pitkät hihat, helma lattiaan asti ja ihanan paljon blink-blinkkiä kauniin sinisellä pohjalla. Voi, voi, kuinka upeaa! Kehumisistani innostuneena hän kantoi kameran eteen kanduuran (siis paikallinen naisten asu, tosi säädyllinen, ei näy kurvit, eikä paljon muutakaan)toisensa jälkeen. Voi sitä värien riemua ja paljettien säihkettä! Kyllä vaate voi olla kaunis, vaikka malli olisikin yksinkertainen. Sitä vain harmittelimme, ettei noille upeille asuille juuri Suomessa ole sitten joskus käyttöä. "Näin se on", minä valistin. "Täällä sanotaan, että mustasta ei väri parane." Eihän musta ole edes oikea väri, mikä lienee musta (!) aukko, joka imee itseensä kaikki värit (jotenkin näin se selitettiin fysiikan tunneilla tai sitten ei). Nyt kun pikkujoulutkin alkavat, niin eiköhän kauppojen tangot ole täynnä näitä "pikkumustia". Häh, mikä sana: pikkumusta! Mikä sitten on iso musta?
Niin, vielä sananen niistä häistä Al Ainissa. Vihittäviä pareja oli ollut viisi. Suomalaiset menivät juhliin aika myöhään illalla, mutta silloin vasta saapui ensimmäinen parikin. Tällä kertaa myös miehet olivat juhlissa mukana. Tilaisuus oli kuulemma lähinnä syöntiä: upea arabialainen noutopöytä, jossa suolaiset ja makeat olivat suloisesti sekaisin. Vieraat söivät ja juttelivat, välillä tuli sisään hääpari, miehet esittivät jotain tanssia, ja sitten taas vaihteeksi syötiin. Minä sain sellaisen kuvan sikäläisistä häämenoista, ettei vihittävä pariskunta niinkään ole pääosassa, vaan yleisö juhlii omia aikojaan, pari käväisee vihillä. Meillähän häissä koko seremonia ohjelmineen keskittyy hääpariin. No, tapoja on monenlaisia, ja olisi kiva päästä joskus tutustumaan arabialaiseen noutopöytään.
Tapaamisiin! Pirkko

Al Ainin poliisi on myöntänyt tyttärellemme kansainvälisen ajokortin, ja tyttö oli heti vuokrannut auton. Kuukausivuokra vakuutuksineen on 600 e, ja polttoaine maksaa vajaat 50 snt/litra. Yritin varoitella tyttöäni, ettei hän sentään Dubaihin asti lähtisi ajelemaan, suurkaupungin vilinään, mutta varoitukset menivät hukkaan, sillä hän oli jo käynyt siellä. Hyviä ajo-ohjeita hän sai suomalaisystäviltään, joilla oli jo vuosien ajokokemus maassa. Fakta on, ettei poliisi saa pysäyttää naiskuljettajaa ilman pätevää syytä (ajokortin tarkastaminen ei ole pätevä syy), mutta jos nyt kuitenkin sattuu töpeksimään liikenteessä, ja poliisi tulee paikalle, niin silloin kannattaa alkaa itkeä. Poliisi on kuulemma aika kauhuissaan itkevän, ulkomaalaisen naisen kanssa ja yrittää hoitaa homman pois alta mahdollisimman nopeasti. Konstia on kuulemma kokeiltu useat kerrat, ja aina onnistuu! Eräs taksinkuljettaja oli maininnut, että ylinopeutta saa ajaa 20 lukemaa sallitun nopeuden yli. Että näin viisaita neuvoja kokeneet antoivat.

Itseäni huvitti takseissa se, että ne oli varustettu kaikenmoisilla teknisillä härpäkkeillä. Kun asiakas astui autoon sisään, naisääni pyysi kiinnittämään turvavyöt ja tarkistamaan, että myös kuljettajan vyö on kiinni. Jos kuljettaja kiihdytti liikaa ajokkiaan, sama ääni ilmoitti englanniksi:" Ole hyvä, ja hiljennä vauhtia. Ajat ylinopeutta." Kuljettajan valokuva ja nimi olivat selvästi esillä. Niin, taksin lähtömaksu oli 3,50 dirhamia eli noin 80 snt.

Olkoonpa tuo sitten liikennekulttuurista Al Ainissa. -  Ajattelin eilen illalla sitä, kuinka monella eri tavalla  - varsinkin naisihminen - voi ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Minulla oli nimittäin eilen Perfect Home-kutsut. Niin että mitkä? Siis kotikutsut, jossa esittelijä myi Perfect Home- sisustustuotteita ja astioita. Olin kutsunut suunnilleen kaikki kännykkäni puhelinluettelossa olevat tuttavani, sillä tiesin, että vain pieni murto-osa olisi sillä tuulella, että haluaisi tulla ostoskutsuille. Olin myös siivonnut talon ja valmistanut monenlaista syötävää. Väkeä paikalla oli mukavasti, ja ihmiset viihtyivät, siilä viimeinen vieras lähti vasta kun kutsujen alkamisesta oli kulunut kolmisen tuntia. Mikä oli illan saldo? Myyjä sai tavaraansa myytyä kohtuullisesti, naiset saivat hankittua kaunista kotiin tai joululahjoja, minä sain puhuttua mieheni ympäri, ja meillä on nyt kaunis pöytälamppu olohuoneessa.

Rahan liikkuminen ei kuitenkaan ollut pääasia emännälle eikä vieraille, vaan pääasia oli ihmisten liikkuminen. Oli mukavaa kahvitella ja jutella ummet ja lammet, ja ainahan naisista on kiinnostavaa katsella kauniita tavaroita. Ehkä miehiltä puuttuu jotakin, kun heillä ei ole ostoskutsuja? Tähän voisi kai joku mies vastata.

 Ensi viikolla minä lähden vieraaksi kutsuille. Odotan illalta tuttujen tapaamista, hyvää syötävää - ja mahdollisesti joululahjojen ostamista. Hymyileekö joku hiukan alentuvasti? Hymyile vaan, mutta minä tiedän, että minulla on hauska ilta tiedossa tuttujen parissa. Ja sinä, vinosti hymyilijä, katsele vain yksin telkkariasi. No, olkoon, jos ilmoittaudut, kutsun sinut seuraaviin naistenkemuihin. Saa sinne miehetkin tulla.

Eilen kuulin, että Aira Samulin (muistattehan: 85 v.) on ostanut Helsingistä itselleen uuden osakkeen ja sisustaa innolla. Hyvä, Aira! Katselkoot toiset esitteitä hoivakodeista.

Kirkasvalosta nautiskellen: Pirkko

Silmiini sattui tietoa, joka liittyy edellisen postauksen asiaan eli ulkomaalaisten työllistymiseen.  OECD-tutkimuksen mukaan maahanmuuttajat tuovat Suomelle enemmän rahaa kuin nostavat tukina. Työikäisistä maahanmuuttajista joka viides on työtön, kun taas vastaava luku kantasuomalaisten kohdalla on joka kymmenes. Ulkomaalaistaustaiset saavat pienempää palkkaa lähes kaikilla aloilla (tiedot Kodin kuvalehdestä numero 22).

Muistan, kuinka nuorena naisena olin sitä mieltä, että kaikki ulkomaalaiset olivat ihania (siis varsinkin miehet), viisaita ja kaiken kaikkiaan ihmeellisiä. Asuinpaikkakunnallani ei juuri ulkomaalaisia näkynyt, joten kesti jonkin aikaa, ennenkuin sain konkreettista tietoa näiden ulkomaanelävien ihanuudesta.

Asuin Saksassa vuoden, ja aikuisikäni ole matkustellut ulkomailla useamman kerran vuodessa viettäen aikaa sekä kursseilla että lomaillen. Ehkäpä vuosikymmenien karttuminen on myös kyynistänyt minua, mutta nykyään olen sitä mieltä, etteivät ulkomaalaiset suinkaan ole niin ihania. Siis ihan oikeasti: ihmisiähän ne vain ovat, niillä on eri synnyinmaa ja äidinkieli kuin minulla, mutta ei se tee niistä erityisen ihania. Nyt tiedän, että ulkomaalaisten joukossa on aivan ihania tyyppejä ja myös niitä, jotka kierrän kaukaa, ja kaikkea siltä väliltä. Ihan niinkuin meissä suomalaisissakin.

Täytyy myöntää, että ehkä olen - kokemusten karttuessa - tullut jopa hiukan epäluuloiseksi vierasmaalaisia kohdatessani. Mikäli kohtaaminen on jotenkin ammatillinen, asia on helpompi, mutta turistitilanteissa olen varovaisempi kuin joskus aikaisemmin. Ehkä olen myös hieman vaativampi ulkomaalaisia kuin suomalaisia kohtaan. Vierasmaalaisen on todistettava olevansa tosi hyvä tyyppi, ennenkuin pystyn luottamaan häneen. Kamalaa tämä tämmöinen, mutta niin se vain on.

Minulla on kuitenkin ollut todella tuuria, sillä lukuisista reissuistani huolimatta en jaksa muistaa sellaista kertaa, jolloin olisin joutunut petoksen tai jonkin muun rikoksen kohteeksi. Moukan tuuri vai epäluuloisen ja varovaisen matkalaisen onnea?

Vaihto-oppilasvuosiltani (siitä vuodesta on yli 40 vuotta) minulle on jäänyt hyviä ystäviä ja tuttavia. Matkustamme perheeni kanssa Saksaan joka vuosi, ja meitä odottaa aina ilmainen asunto lähellä Moselin-laaksoa. On ollut hienoa saada pysyä näiden mukavien ihmisten mukana heidän elämässään niin monen vuosikymmenen ajan.  - Jouluna saamme vastavuoroisesti vieraita Saksasta. Tyttäreni entinen aupair-perhe tuo lapsensa tutustumaan joulupukkiin, ja olen iloinen saadessani tarjota perheelle kunnollisen jouluaterian.

Tänään oli mahtava lenkkeilyilma: pienen pakkasen tuntua mutta kuivaa. Käveleminen tuntui mahtavalta, mutta takaraivossa asui pieni ahdistus pimenevien päivien vuoksi. Miksi ihmeessä me suomalaiset olemme tulleet asumaan tällaiseen maahan, jossa puolet vuodesta on pimeää päivin ja öin, ja osa vuodesta niin kylmää, että on vaikeuksia mennä ulos (ja ne lämmityskustannukset!). Mieleeni tuli kuva siitä, kuinka kantasuomalaiset joskus ammoin kömpivät keväällä esiin mökeistään laihtuneina, kalpeina ja heikkoina pitkän talven jälkeen. Ja edessä oli lyhyt kesä. Samaa ihmetystä asuinpaikan valinnasta voi harjoittaa vaikkapa Arabiemiraateissa. Mitä ihmeen järkeä on tehdä kotinsa hiekka-aavikolle, jossa jokainen vesipisara - sekä kasteluun ja juomiseen tarkoitettu - on hankittava jostakin kaukaa. Ja mitä järkeä on asua maassa, jossa aurinko paahtaa suurimman osan vuodesta niin, että ihmisten on pakko pysyä sisällä päiväsaikaan (ja ne ilmastointikustannukset!)? Ja Emiraateissakin on asuttu jo tuhansia vuosia (kävin museossa).

Edelleen kaamosmasennusta odotellen: Pirkko

 

Tutkimustulosten mukaan tavaraoiden ostelu eli shoppaaminen tuottaa mielihyvää. Useimmat naiset ovat samaa mieltä, vaikka eivät olisi lukeneet yhtään tutkimusta. Voitte vain arvata, kuinka suurta mielihyvää tuottaa shoppaaminen mammuttimaisissa ostoskeskuksissa, joissa hintataso on alhainen!

Tähän shoppailuun liittyy käyntini ompelijalla. Olin ostanut useammat housut, jotka piti lyhennyttää. En omista ompelukonetta, joten suuntasin tuntemani venäläisen ompelijan luokse. Jätin housut hänelle, mutta ne eivät olleetkaan ihan valmiit niitä hakiessani, joten päädyin istuskelemaan tuolille hänen vielä korjatessaan lahkeita. Tämä ompelijatar on sitä puheliaampaa sorttia, joten puolen tunnin oleskelu sujui rattoisasti.

Juttelimme ensiksi näkymästä, joka avautuu suoraan hänen silmiensä eteen: siellä on kävelykatu, jota ympäröi molemmin puolin liikehuoneistot. "Aina, kun paikalle saapuu poliisiauto, niin Stockmannilta talutetaan siihen varas." Varkaiden joukossa on yhtä lailla miehiä ja naisia, nykyisin useammin nuorempaa väkeä. Ompelijatar kertoi myös, että moni vakituinen kuljeskelija on tullut hänelle tutuksi. Eräskin istuu aikansa penkillä, syö eväitä ja siirtyy sitten pullon seuraan.

Sitten siirryimme totisempiin aiheisiin. Tämä nainen on asunut Suomessa yli 20 vuotta. Hän puhuu sujuvasti suomea, vaikka ei ole käynyt kursseja (oli kuulemma aluksi ollut yhdellä kurssilla, mutta koska ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, jätti sen kesken). Hänellä ei ole kaksoiskansalaisuutta, koska hänen oli pitänyt luopua Venäjän kansalaisuudesta saadakseen Suomen kansalaisuuden. Tämän vuoksi hän ei saa Venäjältä minkäänlaista eläkettä, vaikka ehti sielläkin olla töissä toistakymmentä vuotta. Ompelija korosti, että hän oli koko Suomessa olonsa ajan tehnyt töitä ja elättänyt perheensä, eikä ollut saanut avustuksia.

Ja nyt tulikin se pointti, mikä häntä hieman kirveli. Hänen tuttavapiirissään on runsaasti ulkomaalaisia. Hän kertoi, kuinka eräät tietyn maan kansalaiset (en nyt viitsi mainita tarkemmin, ettei kukaan pahoittaisi mieltään) elävät huomattavasti laveammin kuin hän, vaikka eivät ole töissä. Hän tiesi eurolleen näiden perheiden saamat avustukset, ilmaista rahaa siis. Mikäli nämä ulkomaalaiset olivat olleet kielikursseilla, heille maksettiin päiväraha, matkakorvaukset ja mitä lienee. Uskon, että ompelija tiesi asiat, niin yksityiskohtaisesti hän niitä selitti.

Yritin tietysti ottaa esille sen seikan, että hengenvaarassa oleville ihmisille on suotava turvapaikka, ja tottakai hän yhtyi siihen, mutta... "Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Emme kai mitenkään voi kontrolloida mahdollisia väärinkäytöksiä", minä huokailin hurskaasti. "Niinhän sinä sanot ja kaikki muut", hän tuumasi topakasti ja oli ilmiselvästi sitä mieltä, ettei rahaa tule jaella tuosta vain.

Tästä olimmekin sitten samaa mieltä. Rahaa ei tulisi jaella ilman vastiketta. Jos siis rahan vastaanottaja  (työtön, maahanmuuttaja tms) saa avustusta, hänen tulisi tehdä jotakin sen eteen. Kuten olen jo useamman kerran todennut, maastamme ei työ lopu (ja marjat mätänevät metsiin, vaikka thaimaalaiset kuinka yrittävät niitä poimia, huoh!).

Tänään julkistettiin jälleen "juorukalenteri" eli kansalaisten verotiedot. Radion uutistenlukija totesi, että suurimmat veronmaksajat ovat niitä, joilla on pääomatuloja. Mikäli minä oikein ymmärsin, niin juttu on sellainen, ettei tavallinen duunari voi rikastua. No, ei se meikäläiselle ole yllätys. Totesimme molemmat - sekä ompelija että minä - ettei työnteolla rikastu, hyvä kun pysyy pinnalla.

"Olen pahoillani, anteeksi, anteeksi", sanoi ompelija ojentaessaan minulle laskun. Suomessa housujen lahkeiden lyhennys maksoi yhtä paljon kuin housut Emiraateissa.

Kaamosmasennusta odotellen: Pirkko

 

Al Ainissa on useita puistoja ja viheralueita. Kun ilta tummenee, ja pahin helle laantuu, ihmiset lähtevät puistoihin käveleskelemään, syömään eväitä ja katsomaan, kun lapset pelaavat ja leikkivät. Mekin olimme yhtenä iltana piknikillä, siinä oli tunnelmaa.

Tyttäreni on tykästynyt kovasti Al Ainin eksoottiseen elämään. Vaikka koulutyö on huomattavasti raskaampaa kuin Suomessa, niin monet uudet kokemukset (esimerkiksi arabialaiset häät) ja ystävät tekevät elämästä mielenkiintoisen ja mukavan. Paitsi. Nyt seuraa yksi sana, joka tuntuu vaikuttavan erittäin paljon maan arkielämään. Tuo sana on "inshallah" (Insha´Allah), jonka voisi kääntää vaikkapa "jos Jumala (= Allah) suo". Ajatus on kaunis, ja allekirjoitan sen omassa elämässäni. Uskon, että elämäni menee niin kuin Jumala sen sallii. "Ihminen päättää, Jumala säätää" on tuttu sananparsi ainakin minun ikäisilleni eläjille. Siis ajatus on oikein ja hyvä, minun mielestäni. Nyt kuitenkin on käynyt niin, että kaikille hoitamattomille asioille, tehtäville, velvollisuuksille, täytymisille jne, on erittäin pätevä selitys, joka sanotaan jo etukäteen: "Inshallah." Eli asiat järjestyvät, hoidetaan, jos Jumala suo niin käyvän. Erittäin usein tärkeätkin asia pitkistyvät ja mutkistuvat, koska ihmisen on voittanut laiskuus ja välinpitämättömyys. Mutta onko se ihmisen vika? Ei toki. Kun on sanottu taikasanat "inshallah", niin asioiden on lupa olla levällään. Totuus on tietysti, ettei ihminen viitsi, ja sen vuoksi minua jurppii, kun syypääksi laitetaan Jumalan sallimus. Hohhoijaa!

Eihän näistä asioista tarvitse stressata, mutta kun paikan päällä näkee, etteivät asiat hoidu, niin aluksi se kummastuttaa, seuraavaksi suututtaa ja lopuksi siihen tottuu ja on iloinen, jos jokin asia sittenkin toimii. Niinkuin minun silmälasini. Ostin uudet, hienot, 2-tehoiset, enkä maksanut liikaa. Lasit lähetettiin jonnekin hiottavaksi, mutta ne luvattiin minulle ehdottomasti ennen lentopäivää. Käskettiin soitella ja kysellä. Soittelin ja kyselin parina päivänä, mutta kun sitten alkoi tulla niin paljon "inshallahia", niin tyydyin kohtalooni. Tyttäreni lupasi tuoda lasit mukanaan jouluna. Olinkin sitten aivan valtavan iloinen, kun minulle soitettiin, että lasit saa hakea!

Ajokorttiin tarvittavaa läpyskää tyttäreni ei ole vielä saanut, vaikka on ollut maassa jo pari kuukautta. Minkäs sille voi, kun ei, niin ei, vaikka kaikki dokumentit on toimitettu jo aikaa sitten viranomaisille, ja asiaa on luvattu hoitaa. Mutta mitään ei tapahdu. No, taksit kyyditsevät näitä ulkomaalaisia opettajia mennen ja tullen, mutta aika hankalaa on olla koko ajan taksikyydin varassa (ja kun ne eivät aina edes tule, vrt. "inshallah"), ja maksaahan sekin, kun kuukausitolkulla istuu monta kertaa päivässä taksissa.

Lutherin elämänohje oli: "Rukoile ja tee työtä". No, eihän kukaan meistä luterilaisista tänään kehtaisi noin sanoa. Päinvastoin. Luther on saanut syyt niskoilleen siitä, että me täällä pimeässä Suomessa (ja yhä vain pimenee) hammasta purren paiskimme hommia ja voimme huonosti. Mutta, hei, katsokaa ympärillenne! Meillä on kuitenkin - monista takapakeista huolimatta - aika hyvin toimiva yhteiskunta. Meihin on iskostettu työmoraali, jonka ansiosta asiat hoituvat täällä jokseenkin mallikkaasti. Ainakin minä koen asian näin, vaikka joskus joudunkin kuuntelemaan terveyskeskuksen plim-plam-musiikkia tuntitolkulla, kun yritän varata ajan.

Jokohan olen tyhjentänyt matkareppuni ja pääsen muihin ajatuksiin? Huomenna voisinkin kertoa siitä keskustelusta, jonka kävin tänään venäläisen ompelijan kanssa.

Pärjäilkää, kyllä se tästä vielä pimenee! Pirkko

Kävimme reissullamme myös Al Ainin eläintarhassa. Itsekseni ajattelin, että hohhoijaa, mutta seuralaiseni mieliksi (16-vuotias kuopukseni) päätin uhrautua. Yllätyksekseni huomasin, että kyseinen eläintarha on todella käynnin arvoinen! Näin siellä monia eläinlajeja, joita en maailmalla ennen ole nähnyt. Hyenaat tekivät minuun suuren vaikutuksen rumuudellaan, ja ne kilpikonnat - joista jo aiemmin kirjoitin - olivat hyvin opettavaisia jääräpäisyydessään ja tyhmyydessään. Alue oli suuri, eläimiä paljon, helle aivan läkähdyttävä. Eloon jäämisen takasi vesipullo ja varjosta toiseen liikkuminen. Mahdollista oli myös hypätä paikalliseen pikkujunaan ja tutustua alueeseen sieltä käsin. No, me halusimme läheisemmän kontaktin eläimiin.

Käynti oli siis onnistunut siihen mahalaskuun saakka, joka meitä odotti portilla. Koska alue sijaitsee keskustan ulkopuolella, takseja ei ollut paikalla. Menin infoon pyytämään, että meille soitettaisiin taksi. Paikalla oli kolme mustiin hunnutettua naista, joista yksi sanoi, että hänellä ei ole taksin numeroa (hei, ihan tosi!!!). Jokin taksi kyllä saattaisi tulla tunnin tai parin kuluttua. Ok. Lähdimme kävelemään alueen ulkopuolelle suuren tien varteen. Ei takseja. Palasimme takaisin portille, jossa rupesin vielä kerran pähkäilemään. Lopulta kaivoin kännykkäni esille, viestitin töissä olevalle tyttärelleni ja toivoin, että hänellä olisi suomalainen kännykkänsä mukana, vaikka hän ei sitä tarvitse. Jonkin ajan kuluttua tytär oli havainnut viestini ja ilmoitti, että hänen luottokuljettajansa tulee vartin kuluttua. Marssin tiskille ja ilmoitin, että saamme taksin (vaikka eihän se ketään siellä liikuttanut). Ilmoitin myös, että tämä oli huonoa palvelua, tai oikeastaanhan se ei ollut palvelua ollenkaan. Olen miettinyt, että johtuiko palveluhaluttomuus siitä, että virkailija oli arabi. Jos paikalla olisi ollut siirtotyöläinen, niin ehkäpä hän olisi jaksanut soittaa pikkupuhelun.

Tarvitsimme Suomessa taksia, kun lähdimme hotellista. Pyysin virkailijaa soittamaan taksin, ja hän vastasi "tottakai", ja auto saapui alle viidessä minuutissa. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, jolloin olen huomannut, että Suomessa osataan palvella. Helsingin kirjamessujen yhtseydessä pidetään myös ruokamessut, ja tottakai poikkesimme sinne maistiaisille. Oikein huvitti katsella erästä virolaista myyjää, joka hapan ilme kasvoillaan katsoi poispäin, kun asiakkaita ja tuotteiden maistelijoita tuli paikalle. Sitä vastoin eräs nuorempi virolainen osasi asiansa, palveli iloisesti hymyillen, ja hänen kanssaan tein kaupat. Samaisilla messuilla eräs myyjä tee-osastolla jopa hankki minulle ylimääräisesti pari lahjapussia ja palveli kaikenkaikkiaan kiitettävästi. Voinpa melkein sanoa, että olen harvoin saanut huonoa palvelua Suomessa.

Käyn vuosittain Saksassa ja Virossa useamman kerran vuodessa. Vaikka menen kumpaankin maahan mielelläni, niin tiedän, että palvelukulttuuri ei ole sama kuin Suomessa. Virossa ei vielä ole opittu pois Venäjän-aikaisesta palvelemattomuus-kulttuurista, ja muutoinkin asiakasta kohdellaan usein kuin jonkinlaista haittatekijää. Myös virolaisten palveluammatissa olevien henkilöiden totisuus mietityttää. Teemme mieheni kanssa kylpylämatkoja Pärnuun säännöllisesti, ja mukanamme on 50-60 henkilöä, enimmäkseen meitä eläkeäisiä. Todella usein olen joutunut selittelemään ihmetteleville asiakkaille virolaisten "vihaisia" ilmeitä. Yritän kertoa, että se nyt on sellainen kulttuurisidonnainen juttu, eivät he pahaa tarkoita jne. Mutta kyllä hymy auttaisi.

Sama juttu se on kyllä saksalaistenkin kanssa. Kylläpä hymyä saa odotella, tosin tilanne on menossa parempaan päin. Kun aikanaan liikuin Saksassa lasten kanssa kiinnitin huomioni siihen, että saksalaiset eivät olleet kovin lapsiystävällisiä. Asenteet muuttuivat paljon myönteisemmiksi, kun ylitimme Suomen rajan.

Kyllä, kyllä, erilaisuus on rikkaus ja sitä rataa, mutta kohteliaisuus on ilmaista.

Pitäähän tähän (kai) panna vielä jokin ikäkommentti. Uusimmassa Kodin kuvalehdessä lueteltiin kypsään (!) ikään ehtineitä taiteilijoita. Lehden mukaan 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävät syksyllä sekä Katri Helena (68) että Ritva Oksanen (74). Konserttikiertueelle starttaa myös Anneli Sari (66), ja teatterissa esiintyy Seela Sella (76).

Mutta nyt on kiire! Pirkko