Kävin tänään katsomassa äitiäni lähellä sijaitsevassa hoivakodissa. Hän saa viettää siellä kuusi vuorokautta joka kuukausi, mutta en oikein enää tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin. Hoivakotiin lähtö on vaikeaa. Enää en ilmoita asiasta turhan aikaisin, vaan vasta edellisenä päivänä. Sitten saan ottaa vastaan kiellot, syytökset, uhkailut ("Minä alan itkemään."), päivittelyt ja ties mitä. Kun aamuhoitaja oli muistuttanut asiasta, äiti oli kironnut. Kun kuulin tästä, minua itketti ja nauratti. Itketti, kun en lopultakaan tiedä, toiminko oikein vai väärin ja nauratti, kun opettaja-äitini oli kironnut (mitä hän ei yleensä koskaan tee). Lopulta suutuin ja ilmoitin, että nyt mennään, olkoon sitten viimeinen kerta, minä en enää jaksa. Äiti myöntyi, taksissa hän hymyili ja jutteli lempeällä äänellä, perillä hän ilmoitti viihtyvänsä. Selvä juttu - vaan ei selvä. Kävin tänään äitiä katsomassa. Hän suri sitä, kun luuli joutuvansa olemaan hoivakodissa joulun. Se muisti tai muistin puute! Selitin ainakin kymmeneen kertaan, että haen hänet maanantaina. - Voi, kun tämä kaikki on niin hankalaa, ikävää ja outoa. En lopultakaan tiedä, pitäisikö minun sanoa irti hoivapaikka, ja antaa äidin olla kotona istumassa päivästä toiseen pöydän ääressä samaa sanomalehteä lukien. Onko se sittenkin parasta hänelle? Ehkä, älkää minulta kysykö, minähän vain huolehdin ja päätän asioista.

Olen kuullut sanonnan: Nainen on naisen paras ystävä. Siltä tuntui eilen, kun kirjapiirimme kokoontui jouluisissa merkeissä. Yleensä pyrimme aika vaatimattomaan tarjoiluun (ettei tulisi sitä "kilpalaulantaa"), mutta näin joulun aikaan revittelemme kunnolla nyyttikestien merkeissä. Voi sitä suolaisen ja makean ihanaa runsautta! Ja voi sitä hauskan ja väliin henkevänkin keskustelun tuomaa lämpöä ja tunnelmaa! On ihanaa saada tavata ystäviä, joita en varmaan muuten tulisi niin usein tavanneeksi, ja on erityisen tärkeää saada keskustella aiheesta (kirjan tuomat ajatukset) ja aiheen ulkopuolelta. - Tässä yhteydessä onkin sopivaa palata edelliseen kirjoitukseeni, jossa ilmoitin lähteväni kirjastoon Sartrea lainaamaan. Menin filosofisen kirjallisuuden hyllylle ja löysin yhden ainoan Sartren kirjoittaman teoksen. Se oli ohut läpyskä, josta en ymmärtänyt edes sisällysluetteloa. En lainannut. Ehkä minunlaiselleni ihmiselle filosofia uppoaa parhaiten, kun asiantuntija sitä selittää. Eli en tule koskaan kirjoittamaan teosta "Minä ja Sartre".

Luin viime viikolla Kotiliedestä artikkelin Elisabeth Rehnistä. Toimittaja oli tehnyt luettelon Rehnin, 78, kokemista vaikeuksista. Niihin kuuluivat perheyrityksen konkurssi, aviokriisi, kaksi syöpää, lentokoneonnettomuus ja aviopuolison syöpä ja kuolema. Onhan siinä luetteloa yhden naisen kohdalle! Mielenkiintoisinta antia artikkelissa olivat kuitenkin Rehnin kokemukset YK:n toimijana sotaa käyvissä maissa. Monenlaisten kauheuksien kokeminen ei ole tehnyt Rehnistä kyynistä tai kovaa, ja hän joutuukin toteamaan, ettei yksi ihminen voi kantaa kaikkien tuskaa. Vielä 75-vuotiaana (ikä ei siis ole este, kun ihminen on todella pätevä) hän matkusti YK:n ihmisoikeuskomissaarin pyynnöstä sisällissodan keskelle Kongoon. "Meidät tiputettiin viidakkoon helikopterilla. Siellä oli hökkeleitä keskellä ei mitään ja paljon avun tarvitsijoita. Se oli niin toivotonta. Silti ihmiset sanoivat, että kiitos, kun välitätte. Häpesin. Enhän minä pystynyt kuin kuuntelemaan ja vähän halimaan." Siinä on meille kaikille oppimista. Joskus riittää sekin, että vain kuuntelemme ja vähän halimme.

Tuosta valokuvasta pieni selityksen sana. Kuvan potkurit viettivät lepohetkeä Valamon Trapesa-ruokalan seinustalla. Mielestäni lumipeitteiset potkurit välittävät hyvin tunnelmaa talvisesta Valamosta, jonne kiire ei yllä.

Sateen ropinaa kuunnellen: Pirkko