Seuraava teksti sisältää vihapuhetta: Minä vihaan tätä pimeyttä! Minä vihaan myös sitä, että tiet ovat niin liukkaita, että on vaikea kulkea kaatumatta! Voi että minä vihaan tätä vuodenaikaa, joka alkaa loka-marraskuussa ja kestää helmikuun puolelle. Sille vuodenajalle ei ole vielä keksitty omaa nimeä, vaikka syytä olisi. Jokin oikein inhottava nimi.

Hyvä on. Pimeys on kamalaa. Tutkijat ovat myöntäneet, että kaamosmasennus on todellisuutta, eikä ainoastaan heikkojen höpinää. Syystä tai toisesta kaikki eivät kuitenkaan kärsi kaamoksesta. En minäkään nuorempana keleistä välittänyt, kun koko ajan oli semmoinen säpinä päällä, ettei aina ollut ihan varma, mikä vuodenaika kulloinkin oli menossa, puhumattakaan kuukaudesta. Mutta nyt välitän. Kammoan sitä pimeyttä, joka laskeutuu maahamme jo lokakuun puolessa välissä. Jos tuuri käy, ulkona on sen verran pakkasta, että aurinko pilkahtaa. Silloin ryntään ulos ja yritän tankata itseeni noita kituliaita säteitä.

Onko se ihan oikeasti normaalia, että päivällä kello kolme (15) on pimeää? Pimeähän tarkoittaa sitä, että on nukkumaan menon aika. Tuntuu, ettei mitään järkevää voi enää ruveta tekemään, kun on jo niin pimeää. Tämä tietenkin korostuu meillä eläkeläisillä, työttömillä ja muilla kotinurkissa luuhavilla. Oikeastaan meiltä varastetaan aikaa monta tuntia joka ikinen päivä, tehokkaita työ/harrastus jne tunteja. Tämä on väärin! En suostu tähän!

Joissakin lehdissä annetaan neuvoksi sopeutua kaamokseen kääriytymällä peittoon, istahtamalla nojatuoliin ja sytyttämällä kynttilä. Ihana, pehmeä pimeys valtaa olotilan. Hyi, kauheaa! Kieltäydyn tuollaisesta alistumisesta. Olen henkilökohtaisesti huomannut sen, että ainoa tapa selviytyä kaamoksesta on yrittää unohtaa se. Eli aamupäivisin paistattelen kirkasvalon paisteessa, teen kaikkea pakollista, ulkoilen ja urheilen. Kun kello tulee kolme ja ulkona on pimeää kuin keskellä yötä, yritän unohtaa sen. Iltapäiväksi ja illaksi on suunniteltava aktiivista tekemistä. Se voi olla edelleen sitä urheilua, kulttuuritapahtumissa käyntiä, vapaaehtoistyötä, kavereiden kanssa puuhastelua, mitä tahansa, mikä pakottaa pois kotoa. Tämä on osoittautunut minulle ainoaksi mahdollisuudeksi kestää kaamos.

Kaikkein parasta olisi ottaa hatkat ja häipyä vähin äänin aurinkoisiin maisemiin. Tällä hetkellä se ei ole minulle mahdollista, mutta jospa jo vuoden kuluttua saisin kirjoittaa blogia ulkomailla. Saapa nähdä ja toivoa sopii.

Asiasta kolmanteen, eli Pisa-tutkimuksen tuloksiin. Tässähän kävi nyt niin, että Suomi tippui roimasti kärkisijoilta, vaikka onkin vielä "hyvien" maiden joukossa. En tahdo alkaa analysoida tulosta, sen jätän opetusministeri Kiurulle ja muille, jotka luulevat tietävänsä (heidän mielestään opetuksen tulisi olla enemmän oppilaslähtöistä). Jos vähänkin viitsii vilkaista niitä maita, jotka ovat luettelon kärjessä, voi todeta sen yksinkertaisen seikan (Korea, Kiinan kaupunkeja, Singapore jne), että näissä maissa PAKOTETAAN oppilas oppimaan. Vaihtoehtoja ei ole: luet ja itket tai itket ja luet. -  Noh, saahan sitä joskus kärjistää. -  Että se siitä oppilaslähtöisyydestä. Ehkäpä passaisi antaa enemmän pakkotyötä meidänkin kultamussukoillemme, joita ei HUVITA käydä koulua.

Palataan juttuun Valamon -reissun jälkeen! Pirkko