Suomalainen kesäidylli parhaimmillaan: lämmin, tervantuoksuinen sauna, kylpemisen lomassa pyrähdys kesäiseen järveen. Kesäkokemus, joka lämmittää talvipakkasellakin.

Tämän kesän aikana olen osallistunut sekä luterilaiseen että katoliseen messuun (Saksassa) ja ollut mukana ortodoksisessa palveluksessa. Sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko ovat kansankirkkojamme, katolisia Suomessa on todella vähän. Saksan - matkallamme vierailimme useissa kirkoissa, ja koska myös yövyimme luostarissa, kävin tietysti messussa. Mieheni oli kerran mukana ja hän tuntui olevan hyvin perillä siitä, "missä mennään". Hän mainitsikin myöhemmin siitä, kuinka paljon molempien kirkkojen messukaava muistutti toisiaan. Näin on, sillä messu-uudistuksen mukana luterilainen kirkko palasi oikeastaan "ajassa taaksepäin" ja otti menoihin mukaan paljon siinä jo joskus ollutta. Näin seurakunta pääsee enemmän osallistumaan jumalanpalveluksen viettoon, eikä sen osana ole pelkästään saarnan kuuntelu ja virsien veisuu. Suitsukkeiden käyttö katolisessa messussa on jotain sellaista, johon me omassa luterilaisessa kansankirkossamme emme ole tottuneet.

Ortodoksinen palvelus  poikkeaa hyvin paljon siitä, mihin me luterilaiset olemme tottuneet. Palveluksen aikana on tarkoitus seistä, huivipäiset naiset kirkon vasemmalla ja miehet oikealla puolella. Nykyisin kirkon sivuseinille on myös laitettu penkkejä, jotta heikkokuntoiset voivat levähtää. Koettakaapa seisoa kaksi tuntia yhteen menoon! Ihmiset osallistuvat jumalanpalvelukseen kumartamalla ja ristinmerkkejä tekemällä. Siinä mielessä palvelus on "rentoa", että sinne voi mennä ja sieltä voi poistua oman aikataulun mukaan. Ortodoksipapit tulevat ja menevät kirkon eteen ja sieltä pois, suitsukkeita heilutetaan ja kuljetetaan ympäri kirkkoa. Jumalanpalveluksen kieliä ovat suomi ja kirkkoslaavi, ja tekstit resitoidaan eli luetaan laulaen. Tapahtumassa on voimakas pyhyyden ja kunnioituksen tuntu.

Minulle jumalanpalveluksessa tärkein osa on saarna. Ortodoksinen resitointi häiritsi niin voimakkaasti tekstin ymmärtämistä, etten oikeastaan juuri ollenkaan kuullut messun aikana Raamatun tekstiä, jonka mielestäni pitäisi olla olennainen osa jumalanpalvelusta. Muistan joskus kuulleeni Valamossa lyhyen puhutun saarnan, mutta tästä en ole ihan varma. Olen vertaillut kolmen kristillisen kirkon jumalanpalvelusta. Voimakkain tunnelma oli ehdottomasti ortodoksisessa palvelussa, mutta eniten Jumalan sanaa kuulin luterilaisessa ja katolisessa messussa.

Ostin Valamon työkomennuksillani iltalukemiseksi kirjat "Kirjeitä Innalle" ja "Sydämen rukous". Molemmissa kirjoissa on Valamon skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä ihmisille, jotka pyysivät hänen neuvojaan ja ohjaustaan. Suosittelen näitä kirjoja lämpimästi. Skeemaigumeni Johanneksen ohje vaikeuksissa ja murheissa oleville voidaan tiivistää yksinkertaisesti: rukoile ja ole kärsivällinen. Hänen mainitsee monta kertaa, että niin luonnossa kuin ihmiselämässä säät seuraavat toisiaan. Nyt on sateista ja myrskyistä, mutta varmasti kohta taas paistaa aurinko, ja toisinkin päin. Ei meidän tule odottaa elämässämme pelkkää paistetta tai pelkkää myrskyä. Kaikki menee ohi aikanaan, myös tämä raskas koettelemus. Johanneksen kirjeistä ei paistanut läpi alistuneisuus vaan nöyryys ja viisaus. Hänellä on annettavaa meille vielä vuosikymmenien jälkeen.

Kuolleiden puolesta rukoileminen on asia, joka minua mietitytti ortodoksisia tekstejä lukiessani. Olin ymmälläni, sillä selvästi ainakin joissakin vanhemmissa kirjoituksissa annettiin ymmärtää, että elävien rukouksilla on vaikutusta vainajien olotilaan. Vai miten? En myöskään ymmärtänyt asian raamatullista perustaa. Oliko sitä edes? Niinpä puhuttelin eräänä päivänä ortodoksista pappia Valamon ruokapöydässä. Hän oli eläkkeellä oleva herra, joka jututti ihmisiä info-pisteessä. No, esittelin itseni ja kerroin olevani toooosi luterilainen, joka on perehtynyt Lutherin teksteihin ja kääntänytkin niitä. Sitten kysyin raamatullista perustaa kuolleiden puolesta rukoilemiselle. Pappi ei tykännyt hyvää. "Te luterilaiset kysytte aina raamatullista perustelua", hän tokaisi. Juttelimme aikamme, minä yritin vähän liennyttää, nyökkäilin ymmärtäväisesti, kiitin ja toivotin hyvää ruokahalua. Selvisihän se: rukoukselle ei löydy perusteita Raamatusta, kuten olin arvellutkin. Ortodoksinen kirkko on perinteiden kirkko, jossa ihmisten luomille ja kehittelemille tavoille annetaan arvoa. Olkoon niin. Minä pysyn luterilaisena.

Helteestä iloiten ja siitä kärsien: Pirkko

Teitä tervehtii kuvan välityksellä Konevitsan kvartetti, joka esiintyy Valamossa vielä kolmen viikon ajan. Esiintyjät eivät ole munkkeja vaan ammattilaulajia, vaikkakin käyttävät esiintymisasunaan mustaa kaapua.

Mutta aloitetaanpa alusta. Olin Valamossa viikon ajan vapaaehtoistyöntekijänä. Työskentelin ilmaiseksi, mutta luontaisetuihin kuuluivat asunto, ruoka ja upea feresi-asu eli karjalaisen emännän juhla-asu punaisine, maahan asti ulottuvine hameineen, ja valkoisine puseroineen ja esiliinoineen. Työpisteeni oli Valamon portti, ja tehtäviini kuului opastaa turisteja, kertoa heille, mitä kaikkea alueelta löytyy (näyttelyitä, konsertteja, opastettuja kiertokävelyjä, jumalanpalveluksia, ruokaa, ostoksia...). Mikäli matkustavaisella on aikaa, päivän saa kulumaan hyvinkin jouhevasti, ja illalla voi vielä mennä risteilemään. Turistit olivat yleensä hyvin tyytyväisiä saamaansa opastukseen, kiittelivät ennen ja jälkeen käynnin. Oli mukava sada puhua saksaa ja englantia, ruotsia ei ollut ihan niin mukava puhua, koska se on hiukan liian vanhassa muistissa. Pitää petrata. Olen oikein pollea, sillä sain myös "ylennyksen". Minua pyydettiin ensi kesäksi kahdeksi viikoksi hoitamaan opastettuja kierroksia. Suostuin onnessani! Tämä tietää kovaa materiaalin opiskelua, sekä myös ortodoksisen sanaston omaksumista saksaksi ja englanniksi. Ruotsista puhumattakaan, jota täytyy harjoitella muutenkin. Jag förstår svenska, men jag kan inte mera tala det.

Hiukan kinkkisempiä tilanteita porttioppaan kannalta olivat koirat, shortsit ja minihameet sekä topit. Opastaulut kertovat selvästi, että nämä jutut eivät kuulu luostarin alueelle. Meillä olikin jaossa huiveja ja kietaisuhameita, koirille osoitimme kauempana olevan koiraparkin. muutama pienempi koira oli myös hoidossani kopilla. Joku hoitolainen haukkui koko ajan, useimmat alistuivat kohtaloonsa. Koirat käyttäytyivät kaiken kaikkiaan paremmin kuin eräät ihmisyksilöt, jotka eivät voineet käsittää sitä, että myös heidän täytyi noudattaa alueella olevaa pukeutumiskoodia. Eräs pariskunta suuttui ja lähti pois, toisilta heltisi kirpeitä kommentteja ja vihaisia katseita. Eräs mies sanoikin, että jotkut ovat ihmeen tiukkapipoisia, siis tiukkapipoisia omassa käytöksessään. Tällaiset ihmiset eivät voi antaa tuumaakaan periksi omista ajatuksistaan. Se oli hyvä tiukkapipoisuuden määritelmä. No, kaiken kaikkiaan porttioppaana oleminen oli mukavaa työtä. Sai tavata monenlaisia ihmisiä ja jutella monenlaisista asioista. Mielistyin vanhoihin miehiin. Heillä oli aikaa jutella (vaikka opas olisikin ollut kiireinen), ja joku yöpyjä palasi uudelleen portille vaihtamaan ajatuksia. Nämä keskustelut olivat työn mauste.

Seitsemän tuntia kestäneen, helteisen (varjossa + 33) työpäivän jälkeen porttiopas oli aika lailla valmis pikaiseen uimareissuun, iltapalaan ja nukkumaan. Kun turistit poistuivat Valamon alueelta illan mittaan, jäljelle jäi ihana rauha. Ihmiset liikkuivat verkalleen, mistään ei kuulunut ylimääräistä musiikkia, television tai radion ääniä, joku istuskeli lueskelemassa puiden katveessa, ehtoopalvelus veti väkeä puoleensa kuuden maissa. Tämä on se Valamon tunnelma, tämä rauha, joka ruokkii sielua. Tämän vuoksi palaan sinne yhä uudestaan.

Pirkko

Terveisiä laulu- ja tanssijuhlilta Virosta, Tallinnasta! Olin ryhmän mukana kuuden päivän matkalla, nukkuminen ei ollut päivän tunnussana, linja-autossa istuminen oli. Laulujuhliin osallistuminen oli ainutlaatuinen elämys. Laulujuhlia on järjestetty vuodesta 1934 lähtien viiden vuoden välein. Juhlien teemana oli nyt "Aja puudutus. Puudutuse aeg" eli "Ajan kosketus. Kosketuksen aika". Esiintyjiä Tallinnassa oli 42.000, mutta läheskään kaikki halukkaat kuorot eivät päässeet mukaan, vaan karsinta oli ollut tiukkaa. Yleisöä oli noin 200000 henkeä, eli valtavasta tapahtumasta oli kysymys. Laulujuhlat kuuluvat Unescon henkisen ja suullisen maailmanperinnön luetteloon.

Voin kertoa teille faktoja vaikka kuinka paljon, mutta niitäkin paljon tärkeämpää oli paikalla vallitseva tunnelma. Kun juhlatuli saapui laululavalle, yleisö hurrasi. Presidentti Ilves sanoi lyhyessä avajaispuheessaan, että eestiläiset (me suomenkieliset käytämme usein tuota "virolaiset" sanaa) ovat laulaneet aina, niin vapaina kuin toisen vallan alla. Puheensa lopuksi hän sanoi voimakkaalla äänellä: "Eläköön,Eesti!"Voi sitä valtavaa suosionhuutojen, taputusten ja Viron lippujen määrää! Mietin tuolloin, että meidän presidenttimme ei varmasti koskaan voisi huutaa:" Eläköön, Suomi!" Ei, se olisi jotenkin liian provosoivaa vai olisiko sittenkään? Me olemme niin eurooppalaisia, maailmankansalaisia, ettei isänmaallisuus kovinkaan kolahda. Ehkäpä asia tuntuisi tärkeämmältä meistäkin, jos Putin kolkuttelisi rajalla.

Laulujuhlat ovat todella isänmaallinen tilaisuus. Kaikki laulut laulettiin viroksi, sekä esiintyjillä että yleisön joukossa näkyi paljon kauniita, erilaisia kansallispukuja. Meidän oppaammekin oli pukeutunut Hiidenmaan kansallispukuun, ja ulkomaalaiset kuvasivat häntä tuon tuostakin, kun kävelimme vanhassa kaupungissa kierroksellamme. Ja onko naisellisempaa näkyä kuin neito, päässään kukkaseppele ja yllään kauniisti kirjailtu pusero ja pitkähelmainen, värikäs hame. Puhumattakaan sitten niistä miehistä. Kyllä kansallispuku on sitten miehekäs asu! Kyllä se hivelee naisen silmää huomattavasti enemmän kuin lökäpöksyfarkut.

Musiikki oli virolaismuusikkojen säveltämää. Tunnistimme tietysti joukosta tuttuja lauluja ja marsseja, mutta kuorot ja orkesterit esittivät myös uudempaa musiikkia. Mieleeni jäi erityisesti Tauno Aitsin säveltämä "Minu isamaa", jonka lapsikuorot esittivät. Parhaimmillaan lavalla oli kymmeniä tuhansia esiintyjiä, jotka lauloivat puhtaasti äänissä. Eivätkä ainoastaan laulaneet, vaan myös liikehtivät ja elehtivät täysin yhtäaikaisesti. Käsittämätöntä!

Hengen ravinnon lisäksi paikalla oli tietysti tarjolla monenlaista syötävää ja juotavaa kohtuulliseen hintaan. Helteen vuoksi juominen oli välttämättömyys, mutta vaikka kaljaa laskettiin ahkerasti tuoppeihin, en nähnyt paikalla yhtään juoppoa. Aika erikoinen juttu, sillä olivathan ihmiset viettämässä vapaata viikonloppua. Paikallinen tuttava selitti, että virolaisten juomatavat ovat siistiytyneet huomattavasti viime vuosina. Ennen kuulemma juotiin venäläisen mallin mukaan eli jokaiselle asialla kippistettiin. Nyt tavat ovat eurooppalaistuneet, ja väkevien ja humalahakuisen juonnin sijaan on tullut viinien maistelun ja nauttimisen kulttuuri.

Laulujuhlat on nähty ja koettu, ja nyt edessäni häämöttää Valamon rauha. Lähden sinne viikoksi vapaaehtoistyöhön, jälleen kokemaan jotain erilaista ja uutta.

Mukavia kesäkokemuksia toivotellen: Pirkko

Muutaman viime viikon aikana olen rohmunnut kulttuurielämyksiä. Kesällähän kaikki on helpompaa: jos esimerkiksi konsertti alkaa klo 20.00, sinne voi pyyhältää kepein mielin. Sama kellonaika talvella tarkoittaa jo melkein yötä. Ei tule mieleenkään ajatus, että voisi lähteä ulos pimeyteen ja kylmään jonkin kulttuuririennon pariin. Mutta kesällä asiat ovat toisin. Olen käynyt kolmessa konsertissa ja kuunnellut taitavaa australialaista pianistia, kotoperäistä puhallinsoittajaa, jota säesti unkarilainen urkuri sekä ollut nauttimassa viulu- ja sellomusiikista. Olen sivistänyt itseäni historiallisesti osallistumalla kahden tunnin mittaiseen hautausmaakierrokseen. Väkeä oli kerääntynyt paikalle yli 60 henkilöä, onneksi oppaita oli kaksi. Kiertelimme Oulun hautausmaan vanhaa osaa ja kuulimme tosiasioita ja tarinoita kaupungin vanhoista tervaporvareista ja merikapteeneista. Todella mielenkiintoista ja uutta asiaa! Mieleeni jäi myös sellaiset asiat, että raha tuli rahan luo, eli rikkaat suvut naivat keskenään. Lapsikuolleisuus oli suuri, samoin myös synnyttävien äitien kuolleisuus. Kuolleen vaimon tilalle otettiin pian uusi huushollia pyörittämään, samoin kuollutta aviomiestä seurasi nopeaan tahtiin uusi johtamaan kauppadynastiaa. Pitää mennä joskus kiertelemään aluetta ihan kaikessa rauhassa yksikseen. Ehkä löydän jonkin opaskirjan kirjastosta.

Laajensin kulttuuriin tutustumistani vielä käymällä taidemuseon dinosaurus-näyttelyssä. En varmaankaan olisi tullut menneeksi yksin, mutta kun minulla on näitä assistentteja, niin lupasin kustantaa heidät tähän harvinaiseen näyttelyyn. Liput maksoivat yhteensä 60 e (kaksi aikuista, kolme lasta), ja koska ilmoitin lapsille, että he saavat valita jotain itselle kaupasta, niin sain pulittaa 20 e lisää. Kannattiko? Uskon niin. Jos olisin ollut paikalla yksin, olisin viipynyt siellä huomattavasti kauemmin. Tietoa oli niin valtavasti, etten lukenut lapsille kuin pääosat selostuksista. Aidot fossiilit ja fossiilien jäljitelmät olivat todella mielenkiintoisia ja samalla lapsille sopivasti konkreettisia. Koko näyttely huipentui pimeään polkuun, jota reunustivat erilaiset ärjyvät ja liikkuvat valtavat dinosaurukset. Nuorin assistentti kieltäytyi ensiksi koko jutusta, mutta kuulosuojaimin varustettuna, sylissä istuen, hän kiersi polun useampaan kertaan. Kotona hän selitti helpottuneena, että "siellä oli hirveitä dinosauruksia, mutta niissä oli moottori sisällä".

Olen minä ehtinyt lukeakin. Pakotin itseni lainaamaan Paulo Coelhon uusimman kirjan, jonka tapahtumat on sijoitettu vuoden 1099 Jerusalemiin. Sinne ovat kokoontuneet monen ikäiset, useita eri uskonsuuntia edustavat ihmiset esittämään kysymyksiä oppineelle koptille. Ilmassa on pelkoa, sillä Jerusalem valmistautuu ristiretkeläisten tuloon. Coelhon kirjoja on käännetty 78 kielelle ja niitä on myyty 145 miljoonaa kappaletta yli 170 maassa. Siksi minun oli pakko lukea edes yksi tämän kirjailijan teoksista. Että mitäkö pidin teoksesta? Anteeksi nyt vaan, kaikki fanit, mutta tämän koptin vastaukset (siis teos oli lähinnä filosofis-uskonnollista pohdintaa) eivät vakuuttaneet minua. Ajatukset olivat jotenkin liian yleismaailmallisia, universaalisia totuuksia tai mietelmiä rakkaudesta, vihasta, yksinäisyydestä jne. Olin odottanut jotain uutta, erilaista, teräviä huomioita, ahaa-elämystä. Mitään sellaista en kokenut. Olen päättänyt kuitenkin antaa Coelholle toisen tilaisuuden ja lainannut kirjastosta kirjailijan kirjoittaman "Zahirin". Jos tämäkään ei tee vaikutusta, annan miehen olla. Tässä väliaikana olen nauttinut (jälleen kerran) Singerin kirjasta "Isäni seurakuntaa". Ihanaa lukea huippukirjallisuutta!

Kulttuuririennot jatkuvat. Huomisaamuna pääsen "siivellä" erään ryhmän mukana Tallinnan laulujuhlille. Mahtavaa! Kiertelemme myös Tartossa ja Vöyrissä. Odotettavissa on siis mielenkiintoinen matka.

Näissä merkeissä: Pirkko