Suomalainen kesäidylli parhaimmillaan: lämmin, tervantuoksuinen sauna, kylpemisen lomassa pyrähdys kesäiseen järveen. Kesäkokemus, joka lämmittää talvipakkasellakin.

Tämän kesän aikana olen osallistunut sekä luterilaiseen että katoliseen messuun (Saksassa) ja ollut mukana ortodoksisessa palveluksessa. Sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko ovat kansankirkkojamme, katolisia Suomessa on todella vähän. Saksan - matkallamme vierailimme useissa kirkoissa, ja koska myös yövyimme luostarissa, kävin tietysti messussa. Mieheni oli kerran mukana ja hän tuntui olevan hyvin perillä siitä, "missä mennään". Hän mainitsikin myöhemmin siitä, kuinka paljon molempien kirkkojen messukaava muistutti toisiaan. Näin on, sillä messu-uudistuksen mukana luterilainen kirkko palasi oikeastaan "ajassa taaksepäin" ja otti menoihin mukaan paljon siinä jo joskus ollutta. Näin seurakunta pääsee enemmän osallistumaan jumalanpalveluksen viettoon, eikä sen osana ole pelkästään saarnan kuuntelu ja virsien veisuu. Suitsukkeiden käyttö katolisessa messussa on jotain sellaista, johon me omassa luterilaisessa kansankirkossamme emme ole tottuneet.

Ortodoksinen palvelus  poikkeaa hyvin paljon siitä, mihin me luterilaiset olemme tottuneet. Palveluksen aikana on tarkoitus seistä, huivipäiset naiset kirkon vasemmalla ja miehet oikealla puolella. Nykyisin kirkon sivuseinille on myös laitettu penkkejä, jotta heikkokuntoiset voivat levähtää. Koettakaapa seisoa kaksi tuntia yhteen menoon! Ihmiset osallistuvat jumalanpalvelukseen kumartamalla ja ristinmerkkejä tekemällä. Siinä mielessä palvelus on "rentoa", että sinne voi mennä ja sieltä voi poistua oman aikataulun mukaan. Ortodoksipapit tulevat ja menevät kirkon eteen ja sieltä pois, suitsukkeita heilutetaan ja kuljetetaan ympäri kirkkoa. Jumalanpalveluksen kieliä ovat suomi ja kirkkoslaavi, ja tekstit resitoidaan eli luetaan laulaen. Tapahtumassa on voimakas pyhyyden ja kunnioituksen tuntu.

Minulle jumalanpalveluksessa tärkein osa on saarna. Ortodoksinen resitointi häiritsi niin voimakkaasti tekstin ymmärtämistä, etten oikeastaan juuri ollenkaan kuullut messun aikana Raamatun tekstiä, jonka mielestäni pitäisi olla olennainen osa jumalanpalvelusta. Muistan joskus kuulleeni Valamossa lyhyen puhutun saarnan, mutta tästä en ole ihan varma. Olen vertaillut kolmen kristillisen kirkon jumalanpalvelusta. Voimakkain tunnelma oli ehdottomasti ortodoksisessa palvelussa, mutta eniten Jumalan sanaa kuulin luterilaisessa ja katolisessa messussa.

Ostin Valamon työkomennuksillani iltalukemiseksi kirjat "Kirjeitä Innalle" ja "Sydämen rukous". Molemmissa kirjoissa on Valamon skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä ihmisille, jotka pyysivät hänen neuvojaan ja ohjaustaan. Suosittelen näitä kirjoja lämpimästi. Skeemaigumeni Johanneksen ohje vaikeuksissa ja murheissa oleville voidaan tiivistää yksinkertaisesti: rukoile ja ole kärsivällinen. Hänen mainitsee monta kertaa, että niin luonnossa kuin ihmiselämässä säät seuraavat toisiaan. Nyt on sateista ja myrskyistä, mutta varmasti kohta taas paistaa aurinko, ja toisinkin päin. Ei meidän tule odottaa elämässämme pelkkää paistetta tai pelkkää myrskyä. Kaikki menee ohi aikanaan, myös tämä raskas koettelemus. Johanneksen kirjeistä ei paistanut läpi alistuneisuus vaan nöyryys ja viisaus. Hänellä on annettavaa meille vielä vuosikymmenien jälkeen.

Kuolleiden puolesta rukoileminen on asia, joka minua mietitytti ortodoksisia tekstejä lukiessani. Olin ymmälläni, sillä selvästi ainakin joissakin vanhemmissa kirjoituksissa annettiin ymmärtää, että elävien rukouksilla on vaikutusta vainajien olotilaan. Vai miten? En myöskään ymmärtänyt asian raamatullista perustaa. Oliko sitä edes? Niinpä puhuttelin eräänä päivänä ortodoksista pappia Valamon ruokapöydässä. Hän oli eläkkeellä oleva herra, joka jututti ihmisiä info-pisteessä. No, esittelin itseni ja kerroin olevani toooosi luterilainen, joka on perehtynyt Lutherin teksteihin ja kääntänytkin niitä. Sitten kysyin raamatullista perustaa kuolleiden puolesta rukoilemiselle. Pappi ei tykännyt hyvää. "Te luterilaiset kysytte aina raamatullista perustelua", hän tokaisi. Juttelimme aikamme, minä yritin vähän liennyttää, nyökkäilin ymmärtäväisesti, kiitin ja toivotin hyvää ruokahalua. Selvisihän se: rukoukselle ei löydy perusteita Raamatusta, kuten olin arvellutkin. Ortodoksinen kirkko on perinteiden kirkko, jossa ihmisten luomille ja kehittelemille tavoille annetaan arvoa. Olkoon niin. Minä pysyn luterilaisena.

Helteestä iloiten ja siitä kärsien: Pirkko