Voi että minua hävetti! Hävetti istua pyörätuolissa, kun ensihoitajat veivät minua ambulanssiin. Pelkäsin, että joku tuttu näkee, ja totta kai yläkerran mies tömisteli juuri silloin portaita alas. En ollut näkevinänikään häntä. Toistuva rintakipu, joka säteili selkään, pakotti soittamaan ambulanssin. Tällaisessa tilanteessa inhorealistinen luonne on parhaimmillaan: minua ei ihmetyttänyt ollenkaan se, että minulla oli sydänkohtaus. Miksikä ei? Oikeastaan se on sukuni miesten vaiva, mutta voihan se iskeä naisiinkin. Ja äidillänikin oli tahdistin kymmeniä vuosia. Ajattelin myös, että johan tässä on eletty, ei voi sanoa, että elämäni olisi jotenkin loppunut kesken.

Sydänfilmien ja verikokeiden mukaan minulla ei ollut infarktia, mutta tyttäreni pakotti minut kardeologille. Tätä ennen olin jo ehtinyt selata uutterasti erilaisia sivustoja netissä ja tullut siihen tulokseen, että kysymyksessä oli joko sappi- tai närästyskohtaus. Erikoislääkäri tuli samaan tulokseen ja antoi oireita helpottamaan kuukauden lääkekuurin. Tänään pakotin itseni lenkille. Jos kerran minulla ei ole sydänvaivoja, niin parasta liikkua näin ennalta ehkäisevästi.

Kuopus on ollut hermona. Valitettavasti hänen huolensa ei niinkään ole kohdistunut äidin vointiin, vaan siihen kauheaan mahdollisuuteen, ettei hän itse pääsisikään Espanjaan. No, kolmen yön kuluttua me lähdemme. Huh, huijaa! Ei kai olisi kumma, jos tällaisesta ajatuksesta tulisikin rinnanahdistusta. Lääkärit ovat innoissaan kyselleet Fuengirolasta ja suomalaisesta koulusta (olen kertonut heille tilanteesta, koska kaikilla tutkimuksilla on ollut kiire), he ovat olleet innoissaan ja toivotelleet hyvää vointia - ja samalla kyselleet, ovatko matkavakuutukset kunnossa. Eräs tuttava kyseli myös asiasta ja huokasi haikeasti: "Tuo on varmasti ihana elämänvaihe." Niin, sopiiko tähän nyt blogini nimi "Lahjavuodet". Inhorealistina en itse näe asiaa ollenkaan tältä kannalta. Edessäni häämöttävä puoli vuotta tuntuu ainakin näin aluksi aika raskaalta. Koko arki on rakennettava uudestaan alusta loppuun, yksin. Onneksi Fuengirolassa on tällä hetkellä lomailemassa eräs tytöistäni kaverinsa kanssa, joten odotettavissa on apua arjen hahmottelemiseen (ruokakaupat? mistä saan gluteenitonta kuopukselle? mistä saan hankittua internet-yhteydet koneisiimme? missä ovat pysäkit? millä busseilla pääsee sinne ja tuonne...?). Ostin vesijuoksuvyön. Kun aamuisin pulahdan pihalla olevaan uima-altaaseen, niin ehkäpä alan muistaa, miksi oikeastaan halusin Espanjaan.

Luin Kotiliedestä mahtavan artikkelin 92-vuotiaasta Veikko Salorannasta. Artikkelin johdannossa kerrotaan, että menetettyään koko omaisuutensa ja kestettyään samaan syssyyn avioeron, hän päätti aloittaa uuden elämän - 70-vuotiaana. Tämä joogaopettaja kertoo, että näiden menetysten jälkeen hän pakkasi reppunsa ja lähti Espanjaan. Sama reppu hänellä oli ollut sodassa. Toimittuaan Espanjassa vuosia joogaopettajana, Veikko palasi takaisin Suomeen jatkamaan samaa työtä. "Ikävien asioiden kipu saa tuntua vähän aikaa, mutta siihen ei kannata itseään juntturoida. Pitää hankkia tekemistä, joka vie eteenpäin, eikä taaksepäin," mies pohtii. Tässä on oppia varsinkin inhorealisteille. Artikkeli päättyy Veikon ajatuksiin:" Sitä olen vähän ihmetellyt, että vapaat naiset ja leskinaiset lähtevät onnellisina joogatunneiltani, mutta minä raukka jään aina sinne yksin kuin nalli kalliolle. Jos vakavasti mietitään, se on kai niin, että elän yksin, koska sitä oikeaa ei ole osunut kohdalleni. No, tulevaisuudesta ei tiedä - eikä tässä vielä mitään kiirettä ole."

Seuraava bloggaus tulee jo todennäköisesti Espanjasta, kunhan saan kaikki yhteydet toimimaan. Nyt kai voin jo kirjoittaa: Adios!

Pirkko