Kirjapiirimme kuukauden kirja oli huhtikuussa Kjell Westön "Kangastus 38". Jälleen tapahtui sama asia kuin usein ennenkin: keskustelumme oli huomattavasti antoisampi kuin kirjan sisältö. Heitinkin sähköpostissa ystävilleni leikillisen kysymyksen siitä, että mistähän ilmiö kertoo. No, alkunaurujen ja kahvinjuonnin jälkeen pääsimme itse asiaan eli illan kirjaan. Ja siitähän keskustelu lähtikin nopeasti sotaisille urille. On aika jännittävää huomata, että vaikka meistä ei kukaan itse ole sotaa henkilökohtaisesti kokenut, niin jonkinlaisia "sotamuistoja" tuntui jokaisella olevan. Esille tuli sana "nationalismi". Koivisto on kuulemma aikoinaan varoitellut suomalaisia liiallisesta nationalismista ja näin saanut haukkumaryöpyn niskoilleen. Esimerkiksi Stalin - Hitler - Putin - nimirivistöä tarkastellessamme meidän täytyy kuitenkin myöntää, että Koivisto on varmasti osannut ajatella asiaa aika moniulotteisesti. Toisaalta jouduin kuitenkin huomauttamaan, että nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Maamme-laulun laulaminen korkealta ja kovaa voi olla ihan hyväkin juttu.

Eräs lukupiiriläinen muisti, kuinka hän aina pelkäsi vanhaa setäänsä, jolla oli tapana muistella "perkeleen lahtareita". Lapsi ei tietenkään sanoja ymmärtänyt, mutta niiden sisältämä katkeruus ja viha oli ilmeinen. Meillä pohjoisen Suomen asukkailla ei sellaisia muistoja ollut, päinvastoin. Minulla on vieläkin seinälläni ukiltani peritty kuva Mannerheimista ja muistan, kuinka ylpeä olin (vaikka en asiaa totisesti ymmärtänyt), kun kuulin hänen marssineen Helsinkiin Mannerheimin joukkojen mukana. Lapista kotoisin olevat muistelivat kertomuksia Lapin polttamisesta. He sanoivat, etteivät Lappia polttaneet ainoastaan perääntymiskäskyn saaneet saksalaiset, vaan että myös suomalaiset tekivät samoin. Venäläisille ei haluttu jättää mitään.

Ennustajia, ennustuksia ja huhuja on liikkeellä kuten aina kriisitilanteissa. Erään ennustuksen mukaan Eurooppa on tyhjä vuoteen 2016 mennessä. Toisen mukaan Venäjä on valloittanut Suomen tammikuussa 2014 (en ole huomannut muutosta - toistaiseksi). Varma taho tietää kertoa, että Krimin kriisi aloittaa kolmannen maailmansodan. Muistan, kuinka lapsen pelkäsin näitä ennustuksia ja huhupuheita. Itku silmässä ja sydän syrjällään kuuntelin, kuinka vanhemmat näistä keskustelivat. Nyt ei tunnu missään. Suojeleeko ikä vai tyhmyys?

Veljeni on päässyt muuttamaan. Prosessi oli suuri ja raskas, ja ilman tyttäreni apua asia ei olisi mitenkään onnistunut. Vaihdoimme sosiaali - ja lastenhoitopalveluja keskenämme.  Olen eilen ollut puistossa lasten kanssa kolmeen otteeseen. Jalkapallopeli päättyi lukuihin 2-2, vaikkakin vastapuoli väitti minun hävinneen yhdellä maalilla. Olen myöskin pyörinyt sellaisessa härvelissä, jonka nimeä en edes tiedä. 7-vuotias halusi tietää, mitä sana "sissi" tarkoittaa. Kun hän oli kuullut selityksen, hän ilmoitti, että "mummo on talosissi". 4-vuotias epäili: "Miten niin?" "No, kun se taistelee pölyjä vastaan."

Auringonpaiste lupailee mukavaa puistokeliä. Palataanpa asioihin.

Terveisin: Pirkko, talosissi

Kun lukija avaa Hirt`s Berliner Fibel-kirjan (Hirtin berliiniläinen aapinen), niin häntä tervehtii ensimmäiseksi yllä oleva kuva. Se todella kertookin sitten itse aapisesta enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Minä olen perinyt ukkini aapiskokoelman, johon kuuluu sekä suomalaisia että ulkomaalaisia aapisia. Kirjoista mielenkiintoisin on juuri tämä Natsi-Saksan aikainen aatteen läpitunkema teos. Kirjan etulehdellä on ukkini nimi ja päivämäärä 30.8.36. Luulen, että aapinen on rantautunut ukkini hyllyyn muiden joukkoon sen vuoksi, että hän Tornion seminaarin rehtorina sai lahjoiksi ja tuliaisiksi tätä oman alansa kirjallisuutta.

Aapisen kuvitus on kaunis ja värikäs. Useissa piirroksissa marssivat sotilaat natsimerkit hihoissaan, lapset huiskuttelevat natsiviirejä, sotaisat lentokoneet lentävät muodostelmassa. Tekstit vastaavat kuvitusta. Kappaleessa "Winterhilfe" ("Talviapua") kerrotaan näin:" Saksassa on yhä ihmisiä, joilla ei ole työtä ja joiden täytyy kärsiä puutetta. Mutta Adolf Hitler ei halua, että ihmiset näkevät nälkää ja kärsivät hänen valtakunnassaan. Siksi hän on julistanut: Pysykää yhdessä! Antakaa apunne, jotta jokainen ihminen olisi kylläinen, eikä kenenkään tarvitsisi palella talvella. Lahjoittakaa talviapua! Se, joka antaa, saa siitä merkin; paperikukan, tähden tai puisen joulupukin. Kaikki tietävät, että sellaisen merkin kantaja on lahjoittanut talviapua ja auttanut lievittämään puutetta." Lähimmäisen auttaminen tulee esiin useissa muissakin tarinoissa.

Sotamyönteinen henki näkyy kertomuksessa, jossa isä kertoo sota-ajasta ja siitä, kuinka selvisi hengissä ranskalaisten tulituksessa. Toisaalla pieni poika kertoo, kuinka kaikkein ihanimmat joululahjat olivat tinasotilaat asiaankuuluvine hihanauhoineen. Tekniikan riemukulkua ylistetään kertomalla esimerkiksi metrosta, autoista, zeppeliinistä, panssariristeilijästä ja Berliinin lentokentästä. Meno on kova, lapset, sotilaat ja pojat ja miehet kuvataan usein liikkeessä. Pehmeyttä aapiseen tuo pyhä äiti - hahmo, joka vaivojaan säästämättä työskentelee perheensä ja yhteiskunnan hyväksi. "Hän ei ole koskaan väsynyt, tuo hyvä äiti", todetaan kirjassa. Myös uskonnolle on annettu osuutensa: yksi aukeama, jossa on aamu-, ilta- ja ruokarukous. Valtansa alkuvaiheissahan Hitler oli suopea kirkkoa kohtaan, sittemmin  - kun miehen vallasta ei tarvinnut enää keskustella - tuo suopeus muuttui määräyksiksi, kontrolliksi ja keskitysleireiksi myös papistolle.

Taas voin kysyä: Mitä me tästä opimme? Tuskinpa paljoakaan, ehkä - ja toivon mukaan - kuitenkin jotakin. Olen käynyt Buchenwaldin keskitysleirillä. Oli alkukesä, ja paikalla oli runsaasti saksalaisia koululaisryhmiä. Karu paikka, karu totuus. Tänä kesänä käytän miestäni ja kuopustani Dachaun leirillä. Luulen, että järkytys tulee olemaan suuri, ja luulen, että mieheni on vielä järkyttyneempi kuin tyttäreni.

Jerusalemissa on Yad vashem - niminen holokaustikeskus. Tuo nimi on suomennettu sanalla "muistomerkki", mutta oikeastaan nuo hepreankieliset sanat tarkoittavat kättä ja nimeä, ja niiden merkitys tulee Jesajan kirjasta. Olen käynyt Yad vashemissa kaksi kertaa, jälkimmäisellä kerralla meillä oli suomenjuutalainen opas. Eräs valtaisa halli on pilkkopimeä, ja vierailijat kävelevät hallin reunoja. Katolla tuikkivat kirkkaat tähdet, ja holokaustin uhrien nimet kaikuvat pimeässä, muutoin hiljaisessa hallissa. Oppaamme kertoi, kuinka järkyttynyt hän oli viedessään kerran ryhmää tähän muistojen halliin. Juuri, kun hän astui sisään, sisällä kaikui hänen setänsä nimi. Tämä oli kuollut vainojen uhrina Venäjällä toisen maailmansodan aikoihin.

Tässähän voisi ruveta tekemään jos jonkinlaista poliittista analyysiä sekä menneistä että tulevista. Itse olen aika pessimistinen sen suhteen, että ihminen oppisi jotain menneisyydestä. Kyllä oppia voisi, mutta kun halu puuttuu. - Googletin mielenkiinnosta tuon aapiseni ja yllätys, yllätys: sen voisi vaikka tilata Saksasta. Hinta oli tosin 220 euroa! Minulla taitaa olla arvotavaraa hyllyssäni, mutta myymään en rupea.

Juutalainen kärsimyshistoria ei ulotu ainoastaan toisen maailmansodan aikoihin, vaan paljon , paljon kauemmaksi. Vietämmehän juuri pääsiäistä.

Tällä kertaa näissä mietteissä: Pirkko

Tarmokkaat naiset ja reippaat pikkutytöt ovat hyvässä huudossa. "Kyllä minä", "annapa kun minä teen", "ei huolta, kyllä hoituu". Ja asiat tulee hoidettua ja huolehdittua. Minun äitini oli tarmokas ja reipas, niin reipas, ettei kotona asuva veljeni - isästä puhumattakaan - saanut voidella itse voileipäänsä. Siihen on -  tai olisi  - niin helppo tottua, siihen, että joku muu huolehtisi. Vai alkaisiko se tuntua tukahduttavalta? Missä menee huolehtimisen ja ylihuolehtimisen, jopa päsmäröinnin raja?

Nyt, kun äiti on kuollut, minulle, reippaalle tytölle, on langennut veljestä huolehtimisen osa. Se ahdistaa, hermostuttaa, meinaa viedä yöunet. Muistan, kuinka äiti kuolinvuoteellaan käänsi päätään ja yritti katsoa minua, jonka tiesi olevan vierellään. Olen varma, että hän halusi viestittää: Huolehdi hänestä. Että se reipas äiti joutuu vielä viimeisillä elämänhetkillään huolehtimaan, se tuntuu aivan kauhealta! Minusta on ihanaa, kun lapset kasvavat, opiskelevat, siirtyvät elämään omaa elämäänsä ja osaavat voidella omat leipänsä. En haluaisi tukehduttaa, haluan kannustaa, vaikka epäilys joskus hiertää sisikuntaa.

Mieheni on aina joutunut olemaan paljon pois kotoa työnsä vuoksi. Minä - reipas vaimo ja äiti - olen luotsannut suurperheen arjen, käynyt siinä ohella töissä ja opiskellut samanaikaisesti miltei koko ajan. Totta kai, eikö se niin kuulukin olla? Kaikki on sujunut hyvin, mutta nyt - kai tämä johtuu siitä kaikesta huolehtimisen määrästä, joka minulle on kasautunut viime vuosina - minua alkaa väsyttää. Olen erittäin onnellinen siitä, että elokuussa muutan puoleksi vuodeksi Espanjaan kuopuksen kanssa. Kuka sitten hoitaa kaikki asiat täällä? Ei aavistustakaan.

Matkustin pari vuotta sitten Tunisiaan kahdeksi viikoksi. Äidin hoidoissa oli tauko, ja ystäväpariskunta odotteli minua perillä. Saavuin hotellihuoneeseeni yöllä. Ystäväni oli tuonut huoneeseen korillisen hedelmiä, kylpytakin, tohvelit ja kaikkea muuta tarpeellista tavaraa. Tapasimme aamiaisella, jolloin pariskunnan mies antoi minulle nipun seteleitä "että pääset alkuun" (Tunisian valuutta on suljettu, eikä sitä saa muualta kuin paikan päältä). Huolehtiminen jatkui koko matkan ajan. Kun mainitsin, että olisi mukava päästä keskustaan kenkiä katsomaan, niin jopa pian tuli tekstiviesti, että pihalla odottaa auto. Ystäväni oli hommannut hotellin johtajan meille autonkuljettajaksi. Kyllä tuntui hyvältä, kun joku muu hoiti asioita ja oli kiinnostunut minun hyvinvoinnistani. Muistelen tuota kokemusta yhä uudelleen ja uudelleen ja olen puhunut siitä ystävällenikin. Hän huiskauttaa kättään ja nauraa, tuo reipas, tarmokas nainen.

Tämä matkatoimistotäti on saanut varattua kaikki majoitukset alkukesän Saksan matkaa varten. Hyvä oli, kun tartuin asiaan, sillä kaikista varaamistani hotelleista sain viimeiset vapaat huoneet tuona ajankohtana. Luostariin pääsemme vain Augsburgissa, muutoin joudumme olemaan hotelleissa. Romantische Strasse odottaa, ja minä odotan vielä matkoilla olevaa tytärtäni (tämä matkustus-geeni on periytynyt hänelle loistavasti), joka saa varata meille auton Münchenistä. Siihen hommaan minä en kajoa, koska en ymmärrä autoista mitään.

Laitan tähän päätteeksi vielä muutaman aforismin tämän kertaisen blogin varsinaisesta aiheesta:

Velvollisuuksien siteen kiertyvät ympärilleni. Niiden puristus tuntuu hyvältä.

Ruokin heidät ja tulen ravituksi.

Huutakaa, huutakaa vielä: Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus! Minä menen siivoamaan keittiön.

Kasvattaminen on tarkkaa puuhaa. Joskus on joku sentti jäänyt puuttumaan.

Nuori mies ilmoitti haluavansa löytää totuuden. Me tädit hymyilimme suopeasti. Meidän totuutemme on hukkunut jo ajat sitten pyykkikasojen alle.

Pirkko

 

Stressin määrä on kääntymässä siedettävään suuntaan. Comenius-vieras lähti loppuviikosta ja lahjoitti lähtiessään ihanaa belgialaista suklaata. Juttelin kuopuksen kanssa siitä, miten vaihtoviikko muissa perheissä ja koulussa oli sujunut. Ainakin ohjelmaa oli niin paljon, että minun piti joskus illan pimetessä soitella tyttöjen perään ja muistuttaa, että seuraavana päivänä oli koulua kaikesta hauskanpidosta huolimatta. Kuopus kertoi, että eräs vaihto-oppilas oli pitkän päivän ja illan jälkeen sanonut, että tämä oli ollut hänen elämänsä onnellisin päivä! Ei ole hukkaan mennyt opettajien ja perheiden vaivannäkö, jos tunnelmat ovat olleet tuon suuntaisia.

Olen leikkinyt matkatoimistotätiä. Viikko sitten sunnuntaina varasin tämän huushollin kolmelle asukkaalle lennot Oulusta Müncheniin ja takaisin. Tunsin itseni hyvin rasittuneeksi tuon session jälkeen ja päätin varata yöpymispaikkoja vasta viikon kuluttua, kun olisin levännyt tarpeeksi. Valehtelematta voin sanoa, että minun piti uurastaa kolme tuntia koneen äärellä ja tuloksena oli vain kolmen yön varaukset, nekin yhteen ainoaan hotelliin. En ala ikinä matkatoimistotädiksi! On tässä kuitenkin se hyvä puoli, että internetin ihmemaailmassa voi törmätä mihin vain. Minä törmäsin upeaan 1100-luvulta peräisin olevaan huippuhotelliin (entiseen luostariin sijoitettu), joka sijaitsee Münchenistä 100 kilometriä etelään, Alppien juurella. Hotelli ei ollut edes kovin kallis, kuvat lupaavat kaikkea hyvää, varaamani huoneet olivat kesäkuun alun viimeiset vapaana olevat. Laitoin hotelliin vielä viestiä mieheni gluteenittomasta ruokavaliosta, ja alle puolessa tunnissa sain todella ystävällisen vastauksen. Enää neljä yötä varattavana. Odottelen vastausta Augsburgilaisesta luostarista.

En muista, miksi aikoinani aloin kiinnostua luostarimajoituksesta Saksassa. Nyt olen jo asian suhteen jonkinlainen konkari, ja olen viettänyt monia lomia luostarimajoituksessa sekä yksin että perheeni kanssa. Hinnat ovat tietysti hotellia halvemmat, mutta niin ovat huoneetkin vaatimattomammat. Mutta se ympäristö! Luostarit ovat rauhallisia asuinpaikkoja, vieraat hiljaisia, rakennukset sijaitsevat yleensä syrjäisissä paikoissa luonnon keskellä. Poikkeus oli luostari Saksan Trierissä, joka sijaitsi keskellä kaupunkia parhaiden nähtävyyksien äärellä. Kävellen pääsi joka paikkaan, mutta luostarin puutarha peitti hyvin kaupungin äänet.

Luostarimajoitus on turvallista. Olimme majoittuneet Mosel-joen varrella olevaan luostariin, aika etäälle asutuksesta. Lueskelimme rauhassa huoneissamme, kun sisäpuhelin soi. Ainoana tarpeeksi kielitaitoisena vastasin puheluun. Luostarin vahtina toiminut henkilö, jonka kanssa olin ehtinyt jutella jo useampaan otteeseen, kyseli, oliko meille tulossa vieraita. Sanoin, että emme varsinaisesti odottaneet vieraita, mutta että saksalaiset ystävämme tiesivät, missä olimme. Kun nimet oli varmistettu, kiiruhdin ison rakennuksen alakertaan ja ovelle, jossa Joscha ja Herman odottivat meitä. Yllätysvierailu oli onnistunut ja sovimme yhteisestä lounaasta parin päivän kuluttua.

Minun ei pitäisi ajatella sitä kaaosta, jonka vallassa äitini asunto on. Se lisää stressiä huomattavasti. Oikeastaan asiat ovat menossa parempaan suuntaan kaikesta huolimatta. Tällä viikolla käymme katsomassa muutamaa asuntoa veljelleni. Sitten soitan erääseen firmaan, joka huolehtii veljen tavaroiden pakkaamisen, kuljetuksen ja purkamisen ja paikoilleen asettamisen. Eihän tässä siis ole mitään hätää... Mutta minkäs sille voi, jos on tällainen luonne, joka vaatii, että asiat pitää hoitaa JUST NYT HETI! Ja kun se ei tietenkään ole mahdollista, niin... Miten ihmeessä minun elimistöni tottuu Espanjassa stressittömään olotilaan? Tuleekohan pahojakin vieroitusoireita? Käsien tärinää, pakkoliikkeitä? No, enköhän minä jotakin keksi, että voin stressata edes jonkin verran. Yritän ainakin.

Meillä paistaa aurinko! Pirkko

Mikä on semmoinen, jolla on koko ajan pieni tuskanhiki otsalla, jatkuvasta unenpuutteesta särkevät silmät, jyskyttävä päänsärky, ylihermostunut olo ja tunne siitä, ettei ehdi mitään ja kaikki kaatuu päälle? Niin, mikä se on? No, eläkeläinen tietenkin. Siis ainakin minä tällä hetkellä. Oikeastaanhan tämän piti mennä niin, että istun kiikkustuolissa sukkaa kutoen (paitsi etten osaa kutoa), haikeasti ulos tuijottaen ja välillä silmäkulmaani pyyhkäisten, kun elämä on ohi, eikä mitään tapahdu, eikä kukaan tarvitse. Eipä se niin mennytkään.

Perintöä jaetaan, sulle, mulle sulle ja sulle. En välitä rohmuta, mitä sitä kaikella romulla. Muutamia juttuja olen ottanut antaakseni ne lapsille. Kaunis hopeinen kerma- ja sokerikulho alustoineen odottavat onnellista voittajaa. Palkinnon saa se, joka menee seuraavaksi naimisiin. Kannatta kilvoitella. Eräs perheellisistä tyttäristäni tiedusteli, että lasketaanko kisaan mukaan, jos haluaa uudistaa vihkivalansa. Olkoon niin, tässä kisassa säännöt ovat väljät. Siskoni on ahne, kasaa tavaraa muovikasseihin, joita ei jaksa kantaa kaksioonsa. Kasatkoon. Veli tyytyy vähään, mutta ei saa etsittyä itselleen uutta asuntoa, jotta nykyinen saataisiin myytyä. Päätä särkee (siis minun).

 Lupauduin, hullu, vielä sijaiseksi moneksi viikoksi. Opetan murrosikäisille englantia. Kyllähän ne ihan kivoja ovat, jopa herttaisia, mutta en oikein jaksaisi enää eläytyä heidän maailmaansa. Mutta pakko on nyt kuitenkin. Taisi siis raja tulla minullekin vastaan. En ota enää vastaan sijaisuuksia. No, kolme vuottahan tässä täytyikin pohtia tilannetta. Päätä särkee.

Belgiasta tuli 16-vuotias tyttö viikoksi. Koulussa on menossa Comenius-projekti, ja kuopus oli heti ilmoittanut, että meille saa tulla. Hänelle tuli melkein itku, kun aluksi näytti siltä, ettei kaikille halukkaille riitä vaihto-oppilaita. "Älä, äiti, ressaa", sanoo kuopus. Enhän minä. Toimin ruokinta-automaattina ja virkistystoimintavastaavana. Unettomuudesta on kyllä sellainen hyvä hyöty, että belgialaistyttö sai tänään aamukahvinsa kanssa vastapaistettuja karjalanpiirakoita. Eipä tässä mitään ressata, silppusin juuri kanasalaatin ja mietin, ehtisinkö vielä hakea croissantteja Lidlistä.

Ostin Helsingin lentokentältä matkalukemiseksi Joshua Foerin kirjoittaman "Kaiken muistamisen taito". En ollut rakkausromaani-tuulella, vaan halusin jotain älyllisempää. Tässä kirjassa oli viihteelliseen muotoon pakattu niin paljon asiaa, että viimeiset sivut luin paluulennolla Ouluun. Kirjan takakannen tiivistelmässä sanotaan mm. seuraavaa:" Joshua Foer on tavallinen, hieman hajamielinen toimittaja, joka saa päähänsä selvittää, voisiko keskinkertainen muistaja treenata muistinsa huippukuntoon. Vuoden aikana Foer harjoittelee erilaisia tekniikoita, haastattelee muistimestareita, rakentaa oman muistipalatsin ja tapaa miehen, joka muistaa kaiken sekä miehen, joka ei muista mitään. Lopulta hän osallistuu muistimestaruuskilpailuun." Ja miten kilpailussa kävikään? Tyhjästä noussut, uutterasti treenannut Foer voitta Yhdysvaltain muistimestaruuskilpailut! Koko vuoden ajan hänelle tehdään monenlaisia muistikokeita, ja lopuksi todetaan, että huolimatta siitä, että hän on voittanut kilpailun, hänen varsinainen muistinsa ei ole paljoakaan parantunut. Todella kiehtova kirja! Valitettavasti en oikeastaan löytänyt vastausta siihen, miten oppisin helposti ja hyvin (!) hepreankielen sanastoa. Foer, odotan kirjaasi jatko-osaa! Selvitä asia!

Kyllä tämä tästä, ehkä. Palataan asioihin! Pirkko