Mikä on semmoinen, jolla on koko ajan pieni tuskanhiki otsalla, jatkuvasta unenpuutteesta särkevät silmät, jyskyttävä päänsärky, ylihermostunut olo ja tunne siitä, ettei ehdi mitään ja kaikki kaatuu päälle? Niin, mikä se on? No, eläkeläinen tietenkin. Siis ainakin minä tällä hetkellä. Oikeastaanhan tämän piti mennä niin, että istun kiikkustuolissa sukkaa kutoen (paitsi etten osaa kutoa), haikeasti ulos tuijottaen ja välillä silmäkulmaani pyyhkäisten, kun elämä on ohi, eikä mitään tapahdu, eikä kukaan tarvitse. Eipä se niin mennytkään.

Perintöä jaetaan, sulle, mulle sulle ja sulle. En välitä rohmuta, mitä sitä kaikella romulla. Muutamia juttuja olen ottanut antaakseni ne lapsille. Kaunis hopeinen kerma- ja sokerikulho alustoineen odottavat onnellista voittajaa. Palkinnon saa se, joka menee seuraavaksi naimisiin. Kannatta kilvoitella. Eräs perheellisistä tyttäristäni tiedusteli, että lasketaanko kisaan mukaan, jos haluaa uudistaa vihkivalansa. Olkoon niin, tässä kisassa säännöt ovat väljät. Siskoni on ahne, kasaa tavaraa muovikasseihin, joita ei jaksa kantaa kaksioonsa. Kasatkoon. Veli tyytyy vähään, mutta ei saa etsittyä itselleen uutta asuntoa, jotta nykyinen saataisiin myytyä. Päätä särkee (siis minun).

 Lupauduin, hullu, vielä sijaiseksi moneksi viikoksi. Opetan murrosikäisille englantia. Kyllähän ne ihan kivoja ovat, jopa herttaisia, mutta en oikein jaksaisi enää eläytyä heidän maailmaansa. Mutta pakko on nyt kuitenkin. Taisi siis raja tulla minullekin vastaan. En ota enää vastaan sijaisuuksia. No, kolme vuottahan tässä täytyikin pohtia tilannetta. Päätä särkee.

Belgiasta tuli 16-vuotias tyttö viikoksi. Koulussa on menossa Comenius-projekti, ja kuopus oli heti ilmoittanut, että meille saa tulla. Hänelle tuli melkein itku, kun aluksi näytti siltä, ettei kaikille halukkaille riitä vaihto-oppilaita. "Älä, äiti, ressaa", sanoo kuopus. Enhän minä. Toimin ruokinta-automaattina ja virkistystoimintavastaavana. Unettomuudesta on kyllä sellainen hyvä hyöty, että belgialaistyttö sai tänään aamukahvinsa kanssa vastapaistettuja karjalanpiirakoita. Eipä tässä mitään ressata, silppusin juuri kanasalaatin ja mietin, ehtisinkö vielä hakea croissantteja Lidlistä.

Ostin Helsingin lentokentältä matkalukemiseksi Joshua Foerin kirjoittaman "Kaiken muistamisen taito". En ollut rakkausromaani-tuulella, vaan halusin jotain älyllisempää. Tässä kirjassa oli viihteelliseen muotoon pakattu niin paljon asiaa, että viimeiset sivut luin paluulennolla Ouluun. Kirjan takakannen tiivistelmässä sanotaan mm. seuraavaa:" Joshua Foer on tavallinen, hieman hajamielinen toimittaja, joka saa päähänsä selvittää, voisiko keskinkertainen muistaja treenata muistinsa huippukuntoon. Vuoden aikana Foer harjoittelee erilaisia tekniikoita, haastattelee muistimestareita, rakentaa oman muistipalatsin ja tapaa miehen, joka muistaa kaiken sekä miehen, joka ei muista mitään. Lopulta hän osallistuu muistimestaruuskilpailuun." Ja miten kilpailussa kävikään? Tyhjästä noussut, uutterasti treenannut Foer voitta Yhdysvaltain muistimestaruuskilpailut! Koko vuoden ajan hänelle tehdään monenlaisia muistikokeita, ja lopuksi todetaan, että huolimatta siitä, että hän on voittanut kilpailun, hänen varsinainen muistinsa ei ole paljoakaan parantunut. Todella kiehtova kirja! Valitettavasti en oikeastaan löytänyt vastausta siihen, miten oppisin helposti ja hyvin (!) hepreankielen sanastoa. Foer, odotan kirjaasi jatko-osaa! Selvitä asia!

Kyllä tämä tästä, ehkä. Palataan asioihin! Pirkko