Koska sunnuntaiksi oli luvattu sadetta, ilmoitin kuopukselle, että lähdemme Malagaan Picasso-museoon. Niinpä hyppäsimme junaan sunnuntai-aamuna ja ajoimme Malagan päätepysäkille, joka sijaitsee ihan kaupungin sydämessä. Kuopuksella on erittäin hyvä karttapää (isältään perinyt), ja museo löytyi nopeasti. Hyvä, kun löytyi, sillä vettä tuli kaatamalla. Joulukuinen päivä Picasso-museossa oli hieno elämys. Jos olisimme olleet siellä kesän parhaimpana turistisesonkina, niin moni maalaus olisi jäänyt näkemättä. Opastuskuulokkeet olivat ilmaiset, ja minä kuuntelin selostukset saksaksi, tyttäreni puolestaan englanniksi.

Picasso ei ollut ainoastaan taidemaalari, vaan myös graafikko ja kuvanveistäjä. Hän kirjoitti myös runoja, joita oli sijoitettu taideteosten yhteyteen. Vaikuttavaa. Malagassa syntynyt Picasso oli 1900-luvun huomattavimpia taiteilijoita. Kuinka moni 90-vuotias pystyy luomaan kuolematonta taidetta? Hän pystyi siihen, ja taiteilijan myöhempi tuotanto on aivan yhtä arvostettua kuin varhaisempi tuotantokin. Täällä Espanjassa minulla on ollut useampaankin otteeseen mahdollisuus nähdä vanhojen mestareiden töitä. Nyt näin vähän nuoremman mestarin tuotantoa, ja täytyy sanoa, että Picasso oli nero. Tällaista neroutta ei voi kadehtia, sitä voi vain ihmetellä ja ihailla. Voin vilpittömästi sanoa olevani kiitollinen kaikille nerokkaille taiteilijoille. Vuosikymmenten ja – satojen jälkeen me saamme kokea onnen ja ihmetyksen hetkiä heidän luomansa taiteen äärellä. Näin se on, vaikka kuulostaakin äitelältä.

Yleensä nerolla on se toinenkin puoli, ja Picassohan oli kuuluisa useista naissuhteistaan ja muutenkin värikkäästä elämästään. Aionkin heti koti-Suomessa mennä kirjastoon lainaamaan taiteilijan elämänkerran.

Yksi juttu minua jäi vaivaamaan, ja kerroin siitä kuopuksellekin. Museossa oli nimittäin eräs taulu, olikohan sen nimi ”Mies, nainen ja lapsi” tai jotain sinnepäin, joka kiinnitti erityisesti huomiotani. Haeskelin maalauksesta miestä, ja löysin pelkät suuret kasvot taulun vasemmalla puolella. Säpsähdin. Juuri samanlaisia kasvoja muistan katselleeni Särestöniemen tauluissa viime talvena. Kasvot olivat huomattavan samalla tavoin kuvattu. ”Onko se hyvä vai paha juttu?” kysyi kuopus, kun kerroin hänelle huomioni. Sanoin, että Picasso maalasi ensin. Maalaus löytyy mahdollisesti monesta taidekirjasta, ja myös taulu on saattanut liikkua pitkin maailmaa. Toisaalta Picasso on voinut käyttää samaa hahmoa useassa teoksessa. On mahdollista, että Särestöniemi on nähnyt kuvia jossakin, ja ihmisen alitajuntahan tekee vaikka millaisia temppuja. Tai hahmojen samankaltaisuus on pelkkää sattumaa.

Joulu on kuulemma tulossa. Kun täällä katsoo ikkunasta ulos, on hyvin vaikea muistaa, mikä vuodenaika on menossa. Luonto viheriöi, sillä monenlaiset palmut, banaanipuut, akaasiat ja useat – minulle tuntemattomat puut ja pensaat – viheriöivät aina. Monissa pensaissa on kukkia, ja kaupunkien kukkakioskeja ympäröi joulutähtien ja monenlaisten kukka-asetelmien runsaus. Kun aurinko vielä paistaa kaiken tämän vihreyden keskellä, ja lämpötila lähentelee 20:ä astetta, on todella vaikea muistaa, että alkaa olla joulukuun puoliväli.  Lyhytaikaiset turistit ja britit (!) kulkevat sandaaleissa, shortseissa ja ohuessa pusakassa. Me pitempiaikaiset asukit vetäisemme jalkaan lenkkarit, farkut ja kunnollisen takin. Espanjalaisilla on turkisvuorellisella hupulla varustettu toppatakki, farkut ja kunnolliset talvisaappaat (täällä ei ole koskaan lunta). Rantakävelijöitä riittää, ja joku uskalikko käy vielä uimassa meressä. Ainakin suomalaisporukat pelaavat rantalentistä.

Ei täällä joulun tuloa ihan pääse unohtamaan. Olen ollut kahdessa joulukonsertissa, kauneimmissa joululauluissa, pikkujouluissa ja huomenna on vuorossa joulupuuron syönti Pacosin tuvalla. Luulenpa, että joulutunnelma syntyy silloin, kun pääsen kotiin (sinne Oulun pimeyteen) ja laitan radiosta kuulumaan joululauluja. Mukava on tulla käymään kotona! Eipä silti, uskon, että on aika mukava palata loppiaisena tänne Fuengirolaan katselemaan ihan oikeaa auringonpaistetta!

Jäänkin nyt joulutauolle, sillä joudun pakkaamaan koneeni talteen muuttaessamme uuteen asuntoon. Toivotan kaikille teille, kanssakulkijat, rauhallista joulua! Pirkko

P.s. En voi olla mainitsematta, että se jumppasali, jossa loppukesän ja alkusyksyn kävin, on lopettanut toimintansa puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Muistatteko, kun kerroin paikasta, jossa tunnit alkoivat, kun ohjaaja jaksoi tulla paikalle jne. En ole vahingoniloinen, en tietenkään, mutta… Olisikohan kannattanut paiskia hommia enemmän ikään kuin suomalaiseen malliin?

Sininen ja valkoinen, itsenäisyyspäivän värit Fuengirolan taivaan alla. Espanjalaiset viettävät kansallispäiväänsä samana päivänä kuin me itsenäisyyspäiväämme. Juhlapäivä ei näkynyt katukuvassa muuten kuin siinä, että osa kaupoista oli kiinni, ja loputkin sulkivat ovensa aikaisin. Koska sää oli jälleen aurinkoinen ja lämmin, tein pitkän kävelylenkin keskustaan ja katsastin pari joulutoria. Toinen oli ison kirkon edessä olevalla pienellä aukiolla, toinen kaupungintalon edessä. Aika pieniä ja vaatimattomia nuo joulutorit olivat, samaa tavaraa siellä myytiin kuin kiinalaiskaupoissa rannalla mutta eri hinnalla. Ihmiset olivat kuitenkin tyytyväisiä, lapset juoksentelivat ympäriinsä ja kinusivat vanhemmiltaan sokeroituja ja paahdettuja pähkinöitä.

Kun ihmettelin täällä vakituisesti asuvalle ystävälleni, miksi joulun lähestyminen näkyy niin vähän kaupoissa, hän valisti minua, että varsinainen lahjapäivä on vasta loppiaisena. Silloin laskeutuu feria-alueelle helikopteri, josta astuvat ulos kolme itäisen maan viisasta tietäjää. Kaupunginjohtaja on heitä vastassa. Asiaan kuuluu jonkinmoinen kulkue, enkä muista enää tarkkaan, kuinka monta sataa kiloa karamelleja kulkueeseen osallistuvat jakavat yleisölle. Tuttavani sanoi, että loppiaista seuraavana päivänä Paseo Maritimolla pitää olla tarkkana, sillä kaikki lapset tulevat ulkoiluttamaan uusia potkulautojaan, kauko-ohjattavia leikkiautojaan, pyöriään ja esittelemään muutenkin lahjojaan. Että sellainen on espanjalainen loppiainen. Meillähän se on tunnelmaltaan jotain vallan muuta, kun me hyvästelemme joulun ja palaamme arkeen.

Skypettelin vanhimman tyttäreni kanssa pari päivää sitten jälleen kerran. Onnistun aina unohtamaan sen, että meillä on Emiraattien kanssa aikaeroa kolme tuntia, ja yleensä hän onkin jo nukkumaan menossa, kun minä olen juttutuulella. Aurinko paistaa sielläkin kaukana, tosin huomattavasti kuumemmin kuin täällä. Eihän se mikään uutinen olekaan, mutta uutinen oli se, että eräs jenkkiopettaja oli surmattu Abu Dhabissa. Surmateko oli tapahtunut erään ostoskeskuksen naistenhuoneessa, jossa murhaaja oli puukottanut uhrinsa hengiltä. Koska Emiraateissa on panostettu videovalvontaan, naispuolinen surmatyöntekijä saatiin kiinni erittäin nopeasti. Hänellä oli mukanaan myös räjähteitä, joilla oli tarkoitus räjäyttää jokin länsimainen firma. Mitä? Miksi? Yleisesti ollaan kuulemma sitä mieltä, että asialla on ääri-islamilainen Isis-ryhmä. Sehän on vanginnut ja mestannut useita länsimaisia henkilöitä, mutta ”tulokset” eivät ole ryhmän johtoa tyydyttäneet. Nyt on kuulemma otettu kohteiksi kaikki arabimaissa asuvat länsimaalaiset. Heidät, vääräuskoiset, on tuhottava. Tämä Abu Dhabissa surmattu nainen oli kuulemma valittu sattumanvaraisesti, ihonvärin ja vaatetuksen perusteella. Naisella oli maassa mukanaan 11-vuotiaat kaksoset, joiden isä asuu Yhdysvalloissa. Tyttäreni kertoi, että heidän koulunsa paikalliset opettajat ovat olleet yhtä järkyttyneitä kuin ulkomaalaiset työtoverit. Heidän viestinsä on, ettei väkivalta kuulu islamiin. Olen aina pitänyt Emiraatteja turvallisena matkakohteena, mutta kyllä kai on uskottava, ettei maailmassa enää ole turvallista paikkaa. Käskin tytärtäni hommaamaan itselleen henkivartijan, mieluummin komean.

Skypettelin toisenkin tyttäreni kanssa. Hän suorittaa musiikinopettajan tutkintoaan ja kertoi, kuinka opiskeluun kuuluu tietty määrä julkisia esiintymisiä, siis konsertteja. Nyt he olivat menossa jonkinlaisella kokoonpanolla Tuiraan vanhainkotiin esittämään joulumusiikkia. Se on luultavasti juuri sama paikka, jossa äitinikin joskus vietti viikon mittaisia hoitojaksoja. Muistan silloin ajatelleeni, kuinka yksitoikkoisia päivät tuollaisessa hoitolaitoksessa ovat. Henkilökunta tekee hoitotyön, eivät he paljon jaksa ylimääräistä. On aivan ihana ajatus, että nuoret menevät esittämään joulumusiikkia näille vanhoille! Tyttäreni kertoi myös, että joku lehtoreista oli pohtinut mahdollisuutta sijoittaa piano johonkin vanhainkotiin. Siellä musiikinopiskelijat saisivat sitten käydä harjoittelemassa läksyjään, ja samalla tulisi pidettyä konsertti. Tämä jos mikä on luovaa ajattelua! Viime joulun aikaan toisen tyttären perhe kulki esiintymässä vanhainkodeissa. Ihana joululahja!

Minulla on vanhempi ystävä, joka kulkee katsomassa sairaalassa henkilöitä, jotka ovat jostakin syystä jääneet ihan yksin. Olen monta kertaa sanonut hänelle, että se on arvokasta ja tärkeää työtä. Voi, jos useampi meistä pystyisi tekemään vaikka pari tuntia vapaaehtoistyötä kuukaudessa! En edes osaa laskea, kuinka monta työtuntia siitä tulisi päivää, kuukautta, vuotta kohden.  Auttaa voi niin monella tavalla. Täällä on suomalaisyhteisö tempaissut teemalla ”Lahjoita kilo ruokaa”. Lahjoituksia tuli yli tuhat kiloa, ja ruokatavarat jaettiin sitten paikallisten toimijoiden kanssa yhteistyössä apua tarvitseville. Lahjoittajat osallistuivat myös arvontaan, ja minä voitin ensimmäisen palkinnon! Saan tunnin verran lapsenhoito- tms apua. Koska en juuri tuontyyppistä apua kaipaa, sovin, että yritys antaa meille autokyytiä, kunhan sellaista tarvitsemme. Sopii minulle! Tänään vein samaan paikkaan leluja. Nyt Suomi- porukka järjestää ”Lahjoita lelu” kampanjan. Tosi kivoja juttuja! Huomasin, että Tampereen seudulla ihmisillä on mahdollisuus lahjoittaa tuntemattomalle joulukukka. Lahjoittaminen tapahtuu kaupan kautta, seurakunta toimittaa tervehdykset jouluna yksinäisille ja vanhuksille. Kuinka hienoja ideoita! Nämä jutut toimivat osaksi sen vuoksi, että lahjoittaminen on tehty käytännössä niin helpoksi. Mutta mikään idea ei toimi ilman vapaaehtoisia.

Kuopus laskee päiviä joululoman alkuun, sillä silloin matkustamme Suomeen joulun viettoon. Tammikuun alussa palaamme vielä kuukaudeksi, ja sitten homma on hoidettu. Olenkin silloin tällöin ajatellut, että kaikkea sitä ihminen joutuu/pääsee tekemään.

Leppoisaa adventin aikaa! toivottelee: Pirkko

 

Hyvää ensimmäistä adventtisunnuntaita! Olin Los Bolichesin kirkossa, joka oli ääriään myöten täynnä, niin että osa messuvieraista joutui seisomaan. Hoosianna-virsi kaikui kahteenkin otteeseen, samoin monet muut tutut adventtivirret. Joulun odotusta ei täällä huomaisi, jos katukuvaan eivät olisi ilmestyneet näyttävät jouluvalot. Kirkkoihin on rakennettu toinen toistaan kauniimpia jouluseimiä. Kuvassa on vain pieni osa Los Bolichesin kirkkoon rakennetusta Raamatun ajan pienoismaailmasta. Se on kaunis ja yksityiskohdissaan mielenkiintoista katsottavaa.

Mietin kauan, kommentoisinko ollenkaan eduskunnan äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Keskustelin aikuisen tyttäreni kanssa asiasta, ja vaikka henkilökohtaisesti en innostunut äänestyksen tuloksesta, sanoin hänelle, että näin on päätetty nyt. Jatkoahan tästä seuraa, ja ennen lain voimaantuloa ehtii vierähtää jokunen vuosi. Päätös on valtiollinen, ei kirkollinen. Tässä näyttää kuitenkin olevan aika monta muttaa matkassa, sillä jokainen uutisia seuraava on huomannut, että  äänestystuloksen tultua julki ihmisiä on eronnut kirkosta tuhansittain. Eihän kirkko ole mitään päättänyt, vai? Ne, jotka ovat eronneet nyt kirkosta, ovat eronneet arkkipiispa Kari Mäkisen kirkosta. Hän kirjoitti facebook-päivityksessään ”iloitsevansa sateenkaariväen puolesta ja heidän kanssaan”. Toisaalta Afrikasta käsin hän on ilmoittanut olevansa surullinen kuultuaan, kuinka paljon ihmisiä on kirkosta eronnut. Niinhän se on, ettei kaikkia voi miellyttää, vaikka kuinka haluaisi.

Pappisvala ja sen kanssa samassa linjassa oleva kirkkolaki ja kirkkojärjestys määrittelee korkeimman oikeusohjeen, jonka mukaan kaikkea oppia on tutkittava pyhän Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan. Ensisijaisesti jumalallinen säätämys määrittää aina suhtautumisen ajankohtaisiin kysymyksiin (tämä tieto netistä). Arkikielellä sanottuna: pappisvala sitouttaa noudattamaan Raamatun oppeja. Kuvitelkaapa seuraavaa: minä ilmoitan olevani vegetaristi, tiukka sellainen. Jouluna syön tietysti kinkkua, uutena vuotena nakkeja, juhannuksena nuotiomakkaraa, niin ja pääsiäisenä kanaa ja…ja… Mutta jos minulta asiaa kysytään, ilmoitan olevani ehdoton vegetaristi. En siis ihmettele, jos ihmiset hylkäävät pappisvalan tehneen arkkipiispan, samalla he valitettavasti hylkäävät kirkon. Katson ortodoksikirkkoa ja näen, ettei sen suunta ole muuttunut vuosisatojen kuluessa. Jostakin syystä sen ei ole tarvinnut.

Mutta asiasta toiseen.  Juttu on nyt niin, että minusta on tulossa inhottavan espanjalainen! Eikä se oikeastaan ole ihan hyvä asia. Kerronpa pari esimerkkiä. Nuoriso- tai naisporukka tukkii tien (miehet antavat useimmiten naisille tietä), eikä ole huomaavinaankaan meikäsuomalaista, joka on tulossa tätä ihmismuuria vastaan. Entinen minä olisi koukannut autotien puolelle, tai vaihtoehtoisesti hyvin anteeksipyytävän näköisenä ja ”perdonia” tai ”soria” mutisten yrittänyt päästä ohi. Nykyminä ei näe moista estettä. Minä kävelen ryhmän läpi niin kuin sitä ei olisi olemassakaan ja saatanpa vähän töniä jonkun reppua tai selkää. Jo vain. Toinen esimerkki. Kuntosalilla oli menossa circuit-treeni. Sillä kertaa tein vain omia harjoituksiani, kunnes eräs herttainen ohjaajatyttö tuli sanomaan, että jos voisin välillä tehdä jotain muuta kuin noilla laitteilla, tai muuten voi tulla ”problem”. No, totta kai, ”Jees, jees”, minä myöntelin, enkä muuttanut harjoitustani. Ei huvittanut. Eikä siitä tullut mikään ”problem”. No, kerrotaan vielä kolmas, aika paha. Lähetin s-postia vuokranvälittäjälleni. Tulevaisuutta ennakoiden kysyin, miksi ihmeessä minulta on jo peritty 86:n euron (!) loppusiivousmaksu, sillä minähän tämän huushollin olen siivonnut alussa ja tulen siivoamaan lopussakin. Olen saanut tehdä täällä aika lailla hommia sen jälkeen, kun asunto luovutettiin minulle ”siivottuna”. No, niin. Tästä viestittelystä oli tuloksena se, että vuokranvälittäjä, joka jo aikaisemman valitukseni perusteella maksoi minulle siivoojan tunniksi, lupasi palauttaa minulle siivousmaksun (joka onkin ihan älytön juttu, pelkkää rahastusta). Nämä esimerkit osoittavat, että minusta on tulossa inhottava ämmä. Oikeastaan ne osoittavat myös sen, että osaan sopeutua vallitseviin olosuhteisiin J. Mutta lupaan, ihan oikeasti, olla taas oma kiltti itseni, kun palaan takaisin Suomeen. Ainakin noin suurin piirtein.

Tästä tuli niin ankeansorttinen päivitys, että pitää laittaa pieni loppukevennys. Bussissa kuultua (jälleen kerran). Kolme 70+ miestä istui autossa nenätysten sairaskertomuksillaan levennellen. Yksi oli aivan selvästi perehtynyt silmätauteihin, sen verran sieltä tuli latinaa. Toisen erikoisalue oli jalkavaivat, kolmannella oli tasapuolisesti kaikkea. Hän tuumasi: ”Tämä vanheneminen on mukavaa, kun oppii niin paljon eri sairauksien nimiä!”

Rauhallista adventin aikaa kaikille! Pirkko

 

”Ei enää yhtään barokkikirkkoa muutamaan kuukauteen”, huokasi matkaystäväni, kun poistuimme Iglesia de la Asuncion –kirkosta Priego de Cordobassa. Sama ystävä kyllästyi pulskiin pikkuenkeleihin Madridin Prado-museossa. Kyllähän niin on, että barokin yltäkylläisyys saattaa tuntua joskus tukahduttavalta, mutta kun meikäläinen saa sitä enimmäkseen  harvoin ja niin pieninä annoksina, en ole ehtinyt siihen rönsyilyyn, pullisteluu ja kultaa uhkuviin muotoihin vielä kyllästyä. Sitä paitsi minä pidän kimalluksesta.

Olimme siis Priego de Cordobassa, emme Cordobassa, kuten minä matkaa varatessani luulin. Suotakoon turistille tällainen kömmähdys anteeksi. Sitä paitsi erään kerran saksalainen ystäväni ihmetteli sitä, että meillä on Kokakola - niminen kaupunki, hän kun oli ajanut junalla Kokkolan ohi. Niin että meneväthän nämä sanat ja nimet sekaisin yhdellä sun toisella. Mitä jäi mieleeni tuolta päivän kestävältä reissulta? Priego de Cordoba sinällään ei olut kovin ihmeellinen nähtävyys. Toki sieltä löytyi muutama komea kirkko ja suihkulähde, mutta muuten paikka ei tehnyt kummoista vaikutusta minuun. Viehättävin paikka oli vanha kaupunki, jonka kapeita kujia reunustivat talot, joiden seinät olivat kukkivien pelakuiden kaunistamat (kuva on sieltä). Vanhasta kaupungista oli myös upea näköala alas laakson viljelyksille ja toisaalta ylös vuorille, sillä kaupunki sijaitsee 500 metriä meren pinnan yläpuolella. Siinä maisemassa oli erilaista kauneutta kuin barokkikirkossa, molemmat näkymät ruokkivat mieltä.

Matkaan kuului myös vierailu sieniviljelmällä ja tutkimuslaitoksella, jossa esiteltiin paikallista ekoympäristöä. Tutustuimme myös öljynpuristamoon, jossa tehtiin oliiviöljyä sekä kauneudenhoitotuotteita oliiviöljystä. Sen verran viisastuin jälkimmäisestä käynnistä, että tiedän, mitä öljyä pitää ostaa: extra virgen on ehdottomasti paras ja puhtain tuote, seuraavaksi tulee virgen ja sitä kolmatta en edes muista. Katsoin kotona, mitä öljyä olin sattunut ostamaan (juu, olen siirtynyt käyttämään ruuanlaitossa pelkästään oliiviöljyä, joskus laitan leipätaikinaan auringonkukkaöljyä), ja totesin, että pullon kyljessä luki ”virgen”. Seuraavan kerran öljyä ostaessani tiedän paremmin. Oliiviöljyn terveysvaikutuksista lienee kirjoitettu kirjoja, ja muistan, kuinka samasta asiasta minulle esitelmöitiin myös Tunisiassa. Silloisen hotellimme johtaja, joka oli vanha tuttu ystäväni kanssa, vei meidät autollaan katselemaan ympäristöä, ja lopulta päädyimme oliiviöljy-messuille. Tämä johtaja kertoi, kuinka hienoja öljyjä Tunisia tuottaa ja mainitsi, että hyvin monet ihmiset nauttivat aamuisin teelusikallisen puhdasta oliiviöljyä. Se pitää kuulemma ruuansulatuksen kunnossa (ja vaikuttaa kaikkea muuta hyvää, en nyt muista mitä).

Viime sunnuntaina pääsin vihdoin museoon. Lipunmyyjä kysyi, montako lippua haluan ostaa, ja oli ihmeissään, kun olin tullut museoon yksin. Siellä oli nimittäin avattu Playmobil - hahmoista tehty historian teemoihin liittyvä näyttely. Ei ihmekään, että lipunmyyjä odotti näkevänsä ympärilläni muutaman lapsenlapsen. Näyttely oli taitavasti tehty, eikä olisi ollenkaan kumma, jos joku lapsukainen innostuisi historiasta  tuon näyttelyn nähtyään. Playmobil - sarjoista oli rakennettu kokonaisuuksia, jotka esittivät esimerkiksi muinaisia egyptiläisiä, keskiaikaa, viikinkejä, merirosvoja… Oli siellä myös rantakaupunki Fuengirolan malliin. Kiva juttu!

Olisin minä tietysti ollut himpun verran kiinnostuneempi museon perusnäyttelystä, mutta se oli raivattu uuden näyttelyn ajaksi pois tieltä. Pääsin kuitenkin tutustumaan kaupungin ikivanhaan historiaan, sillä löysin sattumalta ne vanhat roomalaiset kaivaukset, joista olin lukenut, mutta joita en ollut aikaisemmin löytänyt. Kannatti muuttaa kävelyreittiä! Junakadun varrella, erään kahvilan vieressä on huomaamaton aitaus, joka kätkee sisälleen Rooman vallan aikaiset kylpylän ja saviastioita valmistaneen tehtaan rauniot. Alue on huolella hoidettu, asiaankuuluvat selostukset löytyvät myös englanniksi, ja alueen sisällä on myös puutarha, jossa saatoin poimia kypsiä oliiveita suoraan puusta. - Tiesittekö, että kaikki oliivit ovat kypsinä mustia? Mistä niitä vihreitä sitten saadaan, se onkin jo toinen juttu. Voin vain vihjaista, että siihen tarvitaan paljon suolavettä. – On hyvin tyypillistä, että Fuengirolassa on tuollainen hieno, historiallinen alue, josta kukaan ei tiedä mitään, ei ole edes koskaan kuullut. Aion mennä sinne uudestaan ”paremmalla ajalla” (sanoo eläkeläinen).

Yöllä oli satanut, sillä maa oli märkä, kun marssin kuntosalille. Olin pukeutunut syksyisesti, mutta sain katua sitä myöhemmin, sillä lämpötila nousi jälleen 24:ään asteeseen. Kuka sanoi, että marraskuu on vuoden kamalin kuukausi?

Kysyy: Pirkko

En ole eläissäni syönyt niin herkullista ruokaa kuin kasvisruokakurssilla teimme ja söimme! Sanoinkin opettajallemme Marjo Metsä-Nuutiselle, että tässä ei kukaan enää lihapullia kaipaa. Kurssin vetäjä, minua hiukan nuorempi koulun kokki, aloitti kertomalla tapauksen, joka teki hänestä kasvissyöjän. Hänellä oli 6-vuotiaana ollut kotitilalla lemmikkipossu, jota hän hellästi hoivaili ja ruokki. Joulunaikaan porsas hävisi hyvin hämärissä olosuhteissa, suurin piirtein samaan aikaan, jolloin pöytään ilmestyi kinkku. Kun kinkun ja lemmikin yhteys valkeni lapselle, hänestä tuli sillä hetkellä kasvissyöjä. Marjo kertoi, että hän on ollut terve koko ikänsä, eikä lihan puuttuminen ruuasta ole missään vaiheessa vaikuttanut kielteisesti hänen vointiinsa. Kaikki valmistamamme ruoka oli niin ihanaa, että minulla oli vaikeuksia valita reseptejä julkaistavaksi. Kasvisruuan teko on minun luonteelleni sopivaa rentoa hommaa, sillä ohjeet kuuluvat suurin piirtein: ”Ota jonkin verran jotakin, paloittele tai raasta, sekoita ja kypsennä.” Virheitä ei voi tehdä, ainoastaan omia tulkintoja ruuasta.

                                                            KASVISPIHVIT

3 dl paksua puuroa, ½ dl korppujauhoja, ½ dl maitoa, 11/2 tl suolaa, maustepippuria, i sipuli hienonnettuna, 2-3 kananmunaa, n. 1 1/2 l kasvisraastetta. Jos et halua käyttää puuronjämiä, laita sen tilalla n. 11/2 dl kauraryynejä (tai mitä hiutaleita tai ryynejä tahansa), n. 1 1/2 dl korppujauhoja, n. 2 dl maitoa.

Kaikki muuta aineet paitsi kasvisraaste sekoitetaan keskenään. Taikinan annetaan turvota hetken aikaa. Lisätään kasvisraaste ja sekoitetaan hyvin. Kostutetuin käsin muovaillaan pihvejä ja paistetaan pannulla molemmin puolin n. 3 minuuttia (minä kyllä paistoin kauemmin). Tein pihvit kurssilla porkkanasta ja palsternakasta, huomenna teen niitä porkkanasta ja bataatista.

 

                                                          PUNAJUURIKASTIKE  (kasvispihveille)

1 raaka punajuuri pieneksi silputtuna, 1 iso sipuli samoin pienennettynä, maitoa, Maizenaa suurustamiseen, mausteita, jos siltä tuntuu.

Kuori raaka punajuuri, paloittele pieniksi palasiksi ja kiehuta vähässä vedessä kypsäksi. Heitä jossakin vaiheessa joukkoon pilkottu sipuli. Lisää maito, suurusta Maizenalla. Ihanaa! Minä en laittanut kastikkeeseen mitään mausteita, mutta jokainen tehköön makunsa mukaan.

 

                                                             PÄHKINÄPIHVIT

N. 1 1/2 dl kauraryynejä, n. 1 1/2 dl korppujauhoja, n. 2 dl maitoa, 1 tl suolaa, maustepippuria, 2 kananmunaa, 1 hienonnettu sipuli, n. ½ l pähkinärouhetta (esim. pehmeä saksanpähkinä on hyvä, samoin erilaisia pähkinöitä yhdistelemällä saadaan hyvät pihvit).

Kasvispihvitaikinasta voidaan valmistaa myös erilaisia kasvismurekkeita uunissa, mutta silloin taikinan pitää olla hieman paksumpaa ja siihen voi lisätä pari ruokalusikallista ohra- tai maissitärkkelystä kiinteyttämään sitä.

Olen viikonlopun aikana jutellut useamman suomalaisen kanssa siitä, kuinka asiat saadaan täällä Espanjassa parhaiten hoitumaan. Yksimielisesti olemme tulleet siihen tulokseen, että ”nyrkillä pöytään” joko suoranaisesti tai kuvaannollisesti, on paras menettelytapa. Eihän täällä kiltti ja kohtelias tule huomatuksi, ei toki. Olen itsekin soveltanut käytäntöön em. filosofiaa sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti. Astianpesukone meni rikki. Tiesin, ettei sitä ikinä korjata, jos en ole tarpeeksi kelju. Laitoin vuokranvälittäjälleni sähköpostin, jossa ilmoitin vähentäväni vuokrasta tietyn summan, koska kone ei toimi (asuntoesitteessä mainitaan, että asunnon varusteisiin kuuluu astianpesukone). No, joo, uusi kone tuli ihan kohtuullisen vikkelään. Toisen kerran jouduin olemaan ilkeä Guadalupessa. Oppaan aiheuttaman kömmähdyksen vuoksi osa ryhmästä ei ollut saanut ruokaa aamupalan jälkeen. Oli ilta, ja harhailin ruokakauppaan. Katselin pähkinän näköisiä kakkaroita ja kysyin selvällä espanjankielellä, ovatko ne gluteenittomia. ”Si, si.” Maksoin pikkuleivistä huomattavan summan (turistilisä), poistuin kaupasta ja haukkasin keksiä. Se oli silkkaa vehnää. Palasin kauppaan (keljutti maksamani ylihinta) ja ilmoitin palauttavani paketin ja vaadin rahat takaisin. Ei kuulemma onnistu, koska olin avannut paketin. Ilmoitin, että se oli myyjän syy, koska hän oli sanonut keksien olevan gluteenittomia. Sitten huomasin juuston. Sanoin, että otan tuon juuston keksien sijasta. Tämä siirto ei miellyttänyt myyjää. Iskin nyrkin pöytään ja sanoin, että juusto tänne. Sain juuston. Eniten tuossa hommassa harmitti se, että turisteja yritetään aina pettää (ehkei aina, mutta turhan usein). 

Täytyy kyllä kertoa nyrkki-filosofiasta vielä yksi tarina, joka ei sijoitu Espanjaan, vaan Ranskan Pariisiin. Elettiin matkashekkien aikaa, ja tuttavapariskunta meni pankkiin vaihtamaan shekkejä rahaksi. Tiskin takan istui neitokainen viilailemassa kynsiään. Pariskunta selvitteli asiaa englanniksi, saksaksi ja italiaksi. Neitoa ei kiinnostanut, kohautteli olkiaan. Silloin suomalaismies suuttui. Hän asettui rähmälleen palvelutiskille, kiroili ja huusi. ”Rahat!” Alta aikayksikön virkailija toimitti pariskunnan pyytämän summan. Mies tuumasi tyytyväisenä: ”Sehän ymmärsi suomea!”   

Istuskelin bussia odottamassa muutama tunti sitten. Viereeni tuli istumaan vanhempi espanjalaisrouva, joka aloitti kanssani vilkkaan keskustelun. – Tämä on muuten hyvin tyypillistä täällä: vanhat rouvat keskustelevat mielellään kenen tahansa kanssa. – Rouva puhui puhumistaan, minä nyökyttelin ja laitoin muutaman espanjankielisen sanan joukkoon. Kyllähän minä jotakin ymmärsin. Rouva oli kotoisin Valenciasta, mutta hänellä oli loma-asunto täällä. Valencia on mukava paikka, mutta siellä sataa turhan usein tähän aikaan vuodesta. Rouva oli juossut junalta kovaa vauhtia pysäkille, sillä hän ei halunnut liikkua pimeässä yksikseen. Hänet oli jo kerran ryöstetty, ja hänen sanojensa mukaan täällä on ”paljon rosvoja”. Kun tärkeimmät asiat oli juteltu, siirryttiin valokuviin. Niitä oli rouvan asunnosta (asunto oli jo tosin nyt uusittu) sekä parin vuoden takainen kuva naisesta itsestään jossain flamenco-pippaloissa. Hän niin kovasti pitää flamencosta! Kun rouva poistui autosta, hyvästelimme toisemme. Ei ollut kielimuuria, pelkästään hyvää tahtoa ymmärtää toisiamme!

Tapaamisiin! Pirkko

Tässä hän nyt on: golfia pelaava pieni poika. Katsokaa kasvojen keskittynyttä ilmettä, alaspäin luotuja silmiä, pienten sormien otetta mailasta, paksuja kiharoita. Eikö olekin hellyttävä ilmestys! Jos joku tunnistaa maalauksen kadonneeksi Rembrandtiksi, niin olisi mukava saada tietää siitä. Joka tapauksessa nautin tästä lapsekkaasta taulusta, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa.

Tänne tuli eilen syksy. Lämmintä oli 17 astetta, ja satoi. Kävelin aamulla sateessa kuntosalille ylläni toppatakki ja katselin vihreitä, kukkivia maisemia. Tiesin, että sateesta huolimatta en vaihtaisi näitä näkymiä Oulun ankeuteen. Tänään lämpötila oli jo 20:n paremmalla puolella, aurinko paistoi, ja elo oli kovin kesäistä. Sadetta on taas luvassa loppuviikosta, mutta ensi viikon sääennusteet näyttävät pelkkää aurinkoa. Uimavesi täytyy käydä testaamassa. Katselin tänään, kuinka joku mies ui matkaa edestakaisin. Sellaista päivää ja keliä en ole vielä nähnyt, etteikö joku polskuttelisi meressä.

Ilmoitin miehelleni viime sunnuntaina, että tänään mennään museoon. Hän nöyrtyi. Hyppäsimme linja-autosta pois poliisilaitoksen luona. Sen pysäkin kohdalla on mukava puisto, jossa on lapsille puuhapaikkoja, aikuisille penkkejä ja tietysti pieni kahvila. Parasta tässä puistossa on kuitenkin se, että palmujen latvoissa pesivät villipapukaijat. Ne ovat pieniä ja vihreitä, jonka vuoksi niitä on hankala nähdä, mutta kirkuna ja rääkynä kertovat kyllä, missä ne liikkuvat. Puistoa vastapäätä on kirkko, jonka ovet olivat sepposen selällään, ja sisältä kuului rytmikästä musiikkia. Siellä oli menossa jumalanpalvelus, ja väkeä oli niin paljon, että istuimia kannettiin lisää. Myöhemmin huomasin, että myös puistoon oli kerääntynyt väkeä seuraamaan kirkonmenoja. Mikäli ymmärsin oikein, väki juhli kirkon perustamisen merkkivuotta. Pappi piti hauskan puheen – kai se oli hauska, kun ihmiset naurahtelivat välillä. Hän myös esitteli kirkkorakennusta. Lopuksi esiteltiin katolisen kirkon toimintaa power point-ohjelman avulla. Välillä lauloi kuoro ja taputettiin. Aikamoista menoa. Lapsia oli paikalla paljon, ja he osasivat käyttäytyä hyvin. Eräs, noin 8-vuotias poika, laittautui välillä lattialle makaamaan ja oli muutenkin aika levoton. Lopulta hänen mummonsa kyllästyi ja löi poikaa päähän oikein reippaasti ja vei hänet ulos. Siinä ei sitten enää neuvoteltu, että miten pitäisi olla. Luulenpa, että sille kaverille asia selkisi kertaiskulla. Mieheni katsoi kohtausta suu auki, mutta minä selitin, että se oli vain osa täkäläistä kasvatusfilosofiaa.

Kirkosta lähdimme museoon, joka sijaitsi aivan lähellä. Se ei ollut auki. Seinällä oli aukioloajat, mutta ilmeisesti kukaan virkailijoista ei ollut jaksanut tulla töihin. Onhan se ymmärrettävää, kun oli pyhä ja kaikki. Se siitä sitten taas. Pitänee yrittää joskus uudestaan.

Kuopus otti omaa lomaa ja lensi Ouluun. Ilmoitin, ettei minulta heru matkarahoja, mutta tyttö laittoi likoon kesätienestinsä. Meno Helsinkiin Norwegianilla sujui helposti, mutta paluulento, jonka piti tapahtua uuden Snowbird-firman lennolla, oli peruttu. Sattuuhan sitä, ja sattuu sitäkin, ettei asiakkaalle muisteta ilmoittaa peruutuksesta. Isosisko sen huomasi, ja nyt on tilanteesta väännetty kättä. Olen ollut yhteydessä Snowbirdiin, jossa todettiin, ettei lentoa ole, ja että rahoja tulee periä firmalta, joka lennon välitti. Olen ollut yhteydessä Bravo fly-yhtiöön (englanniksi, soiton alkuhinta 6 euroa), jossa todettiin, ettei madamen tarvitse olla huolissaan, koska lentoa ei ole peruttu. Seikkailin näiden yhtiöiden tiedotusten välillä ja päädyin uudestaan soittamaan Bravo fly-firmaan. Siellä ei edelleenkään tiedetty, että lento on peruttu. Olin yhteydessä Snowbirdiin, mutta se firma ei ole yhteydessä minuun. No, joo, sattuuhan sitä, että lapsen rahat häviävät, kun ketkufirmat ketkuttelevat. Paha maku jäi suuhun tästä asiasta ja ihmetys siitä, että lentoja välittävä firma ei tiedä lentojen perumisista. Miksi?  Ja mitä 17-vuotias olisi tehnyt Helsingin lentokentällä sunnuntai-iltana kuullessaan, että hänen varaamaansa lentoa ei ole?

Loppuviikoksi on kasaantunut paljon mukavaa ohjelmaa. Perjantaina lähdemme mieheni kanssa Sofia-opiston kokopäiväretkelle Ecijan barokkikaupunkiin. Lauantaina on kasvisruokakurssi (reseptejä luvassa) ja samana iltana konsertti. Ensi viikolla lähden retkelle Cordobaan. Marraskuu menee niin joutuisasti, etten ole ehtinyt paneutua kaamosmasennukseen. Ihan tosi! Minulle tulee tänne pari suomalaista naistenlehteä, ja niissä oli artikkeleita kyseisestä ilmiöstä, joka jysähtää monen suomalaisen niskaan viimeistään marraskuussa, mieluummin hieman aikaisemminkin. Tulkaa tänne, niin unohdatte, mitä se sana edes tarkoittaa!

Terveisin: Pirkko, jolla on koti-Suomessa sekä kirkasvalolamppu että korvalamput

Olen palannut Madridista, Espanjan pääkaupungista. Kolme yötä ja neljä päivää tuossa reissussa vierähti, vaikka varsinaiseen matkustamiseen meni vähän aikaa, kun juna kuljetti meitä parhaimmillaan 300:n km:n tuntivauhtia. Mutta pannaanpa asioita järjestykseen.

Majoituimme Los Condes-nimiseen hotelliin, joka sijaitsi muutaman metrin päässä Via Grandesta, Madridin pääväylästä. Sijainti oli siis aivan loistava, koska pääsimme joka paikkaan kävellen, ja kyllä niitä kilometrejä päivien mittaan kertyikin. Kun saavuimme maanantaina iltapäivällä perille, otin repusta sateenvarjon ja toppatakin. Seuraavaksi menimme kauppaan, josta ostin villapuseron ja hanskat. Tästä voi päätellä, että Madridissa oli kylmä. Kyllä vain, 13 astetta plussan puolella tuntui hyytävältä, kun siihen lisäsi tuulen. Onneksi  maanantain jälkeen ei enää satanut. Päällimmäisiksi tunnelmiksi jäi kylmyys ja nälkä. Nälkä? Jo vain! Ei Madridissa tunneta keliakiaa. Onneksi minulla oli omat näkkileivät mukana, ja vauvan purkkiruoka on ihan hyvää.

Tiistaina kiersimme kuninkaanlinnassa (kuva on sieltä). Voi sitä loistoa ja mahtavuutta! Englanninkieliset opasteet olivat erinomaiset, ja huomasin, että yleisö pääsi myös palatsin niihin osiin, joita myös nykyään käytetään edustustilaisuuksissa. Linnareissun (tahatonta huumoria) jälkeen katsastimme sen vieressä olevan katedraalin. Iltapäivällä menimme Plaza Mayorille, joka on Madridin sydän. Jos joskus näette televisiouutisissa mielenosoituksia Madridista, niin kuvat ovat mitä todennäköisimmin juuri Plaza Mayorilta. Aukiohan on tunnettu siitä, että siellä pantiin toimeen teloitukset inkvisition aikana. Yleisö katseli tapahtumia aukiota ympäröivien talojen parvekkeilta. Tunnelma paikalla oli myös nyt jotenkin hektinen, sillä kansaa ja heitä vahtivia poliiseja oli paljon, samoin levotonta liikehdintää ja melua. Mitähän oli tapahtunut sille nuorukaiselle, joka makasi maassa tajuttomana?

Keskiviikkona lähdin ystäväni kanssa Prado-museoon, toinen puoli porukasta kiinnostui enemmän merimuseosta. On erittäin hankalaa ruveta kuvailemaan yhtä maailman tunnetuimmista taidemuseoista. Pitää siis yksinkertaistaa. Tässä museossa on yli 100 huonetta, ja useimmissa huoneissa on ainakin parikymmentä maailman kuuluisimpien taiteilijoiden teosta. Maalaukset ja veistokset ovat 1100-1800-luvuilta. Joko alkaa hahmottua? Totesin, että museossa pitäisi tutustua korkeintaan kahteen huoneeseen kerrallaan, mutta kun se ei ollut mitenkään mahdollista näissä puitteissa, yritin ahmia mahdollisimman paljon. Ähkyhän siitä tulee. Ystäväni sanoikin, ettei hän halua vähään aikaan nähdä enää yhtään Kristusta tai pulleaa enkeliä. Minua jäi puhuttelemaan eniten valtava, muistaakseni Espanjan sisällissodan aikaista teloitusta kuvaava teos. Etsin sen vielä käsiini jostakin kirjasta.

Meillä oli torstaina vielä kokonainen päivä aikaa, sillä juna lähti vasta illalla. Sen päivän vietimme Parque del Retirossa, puistossa, jota kutsutaan Madridin keuhkoiksi. Voin vain kuvitella, kuinka ihmiset nauttivat siellä olostaan kesällä, kun nyt marraskuisena päivänäkin väki vaelsi ympäriinsä, joku souteli tekojärvellä tai voimisteli urheilupaikalla. Puistosta löytyy myös Kristallipalatsi, Velaquezin palatsi ja useita kahviloita. Aurinko paistoi, lämpötila oli kivunnut 15:een asteeseen, ja me turistit nautimme olostamme.

Madrid, jossa on yli kolme miljoonaa asukasta, on loiston ja kurjuuden kaupunki. Kerjäläisiä oli valtavasti: kampurajalkoja tai muuten vammaisia, ryysyisiä mustalaisia mutta myös entisiä hyväosasia, jotka nöyryytettyinä itkua pidätellen ojensivat raha-astiaa turistille. Joku oli vielä säilyttänyt huumorintajunsa ja kirjoittanut pahvinpalalle: ”Para en ferrari” eli ”Ferraria varten”. Harmaa talous, korruptio, köyhyys, kerjääminen.

Jo parin kuukauden ajan olen suunnitellut kirjoittavani kirjeen Espanjan kuninkaalle. Teen sen joululomalla siellä kotona kaikessa rauhassa. Tiedän, ettei se auta mitään. Todennäköisesti kuningas ei saa sitä koskaan. Aion kuitenkin listata hänelle asioita, jotka tässä maassa ovat niin väärin. Onhan aivan ihmeellistä se, että tässä maassa ihmiset näkevät nälkää luonnonrikkauksien keskellä. Se on väärin, ja se on räikeää.

Jokseenkin tuohtuneena: Pirkko

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kahden päivän retki on onnistuneesti takana. Pää on täynnä ihmetystä, kummastusta, hämmästystä ja ihastusta. Tarvinnee hiukan avata tätä ihmetyksen ihanuutta. Ryhmämme lähti maanantai-aamuna pikkubussilla kohti Extremaduran itsehallintoaluetta (vastaa kai tavallaan meidän läänijakoamme). Matka kesti ainakin kauan, johtuen lähinnä espanjalaisen kuljettajamme huonotuulisuudesta ja haluttomuudesta pitkiin ajomatkoihin. Mutta istuminen kannatti, sillä iltapäivällä saavuimme Guadalupen luostariin, jonka nimi koko komeudessaan kuuluu ”Real Monasterio de Santa Maria de Guadalupe” ja se on UNESCO:n maailmanperintökohde. Luostari perustettiin 1200-luvulla, ja on vuosisatojen aikana vaihtanut omistussuhteita, mutta nykyisin laitosta johtavat fransiskaanimunkit. Tarinan mukaan luostari on perustettu paikalle, josta paimen löysi Neitsyt Marian patsaan (Santa Maria). Vaikka olen vieraillut useissa luostareissa ja yöpynytkin aika monessa, en ole koskaan nähnyt mahtavampaa ja suorastaan upeampaa rakennusta kuin Guadalupen luostari. Rakennuksia on useampia, ne on tehty kivestä, holvikäytäviä, sisäpihoja, parvekkeita, katettuja ulkokäytäviä, portaikkoja, valtava rakennuskompleksi pitää sisällään kaikkea mahdollista. Itse asiassa näimme vain murto-osan laitoksesta, jonka yhteyteen kuuluu myös iso kirkko. Parasta oli, että yövyimme luostarissa, jossa on nykyisin myös hotelli. Huoneet oli varustettu nykyajan mukavuuksin, mutta luostarinomainen tunnelma oli jäljellä. Nukuin todella hyvin.

Yksi tuon luostarin merkittävimpiä paikkoja on sen museo. Taideosastolla näin mm. El Grecon, Goyan ja Rubensin maalauksia! Eräässä huoneessa oli munkkien (!) kirjomia 500 vuotta vanhoja messukasukoita, toisessa valtavia, käsin maalattuja ja kirjoitettuja virsikirjoja (paino yli 40 kg), ja lopulta eräässä kappelissa pyhäinjäännöslippaita, joissa oli näkyvissä luita ja jopa pääkallo. Mutta se mykistävin juttu oli jotain muuta. Opas kysyi lopuksi halusimmeko mennä tervehtimään Pyhää Neitsyttä. Minä ainakin halusin, ja useimmat muutkin. Oppaanamme toimi ruskeakaapuinen fransiskaanimunkki. Ensiksi hän piti mahtipontisen puheen, ja kielivaikeuksien takia ymmärsin vain sen, että Neitsyttä on käynyt tervehtimässä aikoinaan Columbus, monet paavit, poliitikot ja kuninkaat. Olimme siis ansiokkaassa seurassa näin ajatellen. Asetuimme jonoon, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä. Munkki avasi oven ja toisen ja käänsi lopulta esiin Pyhän Marian. - Tuossa vaiheessa ymmärsin Lutheria jälleen kerran erittäin hyvin. -  Edessämme oli puusta veistetty, erittäin tummakasvoinen (ei politiikkaa, vaan puun väri) naishahmo, joka kimalteli, säihkyi ja säkenöi valtavan arvokkaissa vaatetuksissaan (jotain metallin näköistä ainetta). Voi kuva, kuinka kaukana olet mallistasi! Ei tässä kaikki. Munkilla oli kädessään pieni hopeatarjotin, jossa näytti olevan medaljongin tapainen esine. Yksi kerrallaan espanjalaiset kumartuivat suutelemaan medaljonkia, munkki pyyhkäisi sitä välillä, ja sitten oli seuraavan vuoro. Olin ensimmäinen suomalainen. Enhän minä, perusluterilainen, voi mennä suutelemaan katolisen kirkon Maria-kultin esinettä, vai voinko? Menin munkin luokse, tein ristinmerkin ja poistuin nöyrästi takavasemmalle. Vilkaisin perääni ja huomasin, että kyllä ne toiset luterilaiset taisivat suudella sitä mitä lie kuvaa. Luopiot J!

Illallisella virisi kiivas keskustelu Espanjan katolisen kirkon määrättömistä rikkauksista. Aika moni tiesi, että niitä on vuosisatojen aikana ryöstetty Meksikon intiaaneilta ja paljon muualtakin. Ankaraa kritiikkiä kirkko sai kyllä osakseen. Yritin välillä muistuttaa, että kirkko – niin kuin sekin luostari – on aikoinaan ollut ihmisten ainoa sosiaaliturva. Luostarista sai jokainen ruokaa, se oli sääntö. Myös tänä päivänä kirkko jakaa sosiaaliapua monessa muodossa. Mukava on keskustella ja vaihtaa ajatuksia, vaikka asioita emme juuri voi muuttaa. Keskustelu rönsyili myös Espanjan nykypoliitikkoihin, joita oli juuri sinä päivänä pidätetty yli 50 korruptiosyytteiden vuoksi. Ulkomaan tileiltä löytyy aivan huimaavia summia, ja tämä on kuulemma vasta alkua. Huonosti menee nyt, jos on ennenkin mennyt: kansalla on paha olla, mutta johtajat rellestävät. Tässä vaiheessa rupesi ihan naurattamaan ne meidän viime vaalien rahajupakat, kun jokaisesta satasesta piti tehdä tiliä Suomessa. Mutta ihan oikeasti: Hyvä me!

Seuraavana päivänä ajoimme Meridan kaupunkiin, joka sinällään näytti aika tylsältä paikalta, mutta jossa on paljon roomalaisten aikaista kulttuuria jäljellä. Kaupungin perusti Augustus v. 25, ja siellä voi tutustua hienoon amfiteatteriin, tavalliseen roomalaiseen teatteriin, käydä upeassa museossa (varmasti EU-rahoilla tehty, oli niin viimeisen päälle), ihastella roomalaisten tekemää siltaa ja akveduktia eli ”vesiputkistoa”, joka kylläkään ei kulje maan alla vaan hyvin korkealla upeissa rakennelmissa. Olipa taas sellainen kulttuurielämys, että malttoi istua aika hiljaa autossa seuraavat 400 kilometriä.

Ensi viikolla lähden muutaman ystävän kanssa Madridiin. Toivon, että näemme jonkin museon ja kuninkaanlinnan, ja ainakin ponnekkaasti yritän tehdä muutakin kuin istua katukahviloissa. Sitä paitsi kahvi vie yöunen. - Niin ja, säätiedotus: lokakuun lopulla  Fuengirolassa + 26 astetta, merivesi uintilämmintä.

Tapaamisiin: Pirkko

 

Viime lauantaina olin tapas-kurssilla. Opettajanamme oli jälleen suomalaisen koulun keittäjä Marjo Metsä-Nuutinen, jolla on vuosikymmenien kokemus espanjalaisesta keittiöstä. Lainailen seuraavassa Marjon tietämystä sekä tapaksien historian että reseptien osalta. Tapas on pieni herkkuannos, joka syödään usein alkuruokana Välimeren maissa. Täällä Andalusiassa tapa vakiintui 1800-luvulla. Kesäkuumalla juomalasin päälle laitettiin leipäpala kanneksi suojaamaan juomaa kärpäsiltä ja pölyltä. Tapa = kansi suomennettuna. Kantena saatettiin käyttää myös kinkku- tai juustoviipaletta. Lopuksi lasin suojana ollut einespala syötiin, ja tällä tavalla syntyi hiljalleen tapa syödä pieniä ruokapaloja juomisen ohella. Espanjalainen sananlasku sanookin: ”Syö juodessasi – juo syödessäsi.”

Meitä kokkeja oli 16, ja voitte vain kuvitella sitä ruuan määrää, joka iltapäivän lopuksi notkui pöydällä. Jokainen meistä teki ainakin yhden tapas-lajin, useimmat tekivät kaksi tai kolme. Me emme todellakaan syöneet pieniä annoksia, vaan meidän tapaksemme olivat suurissa kulhoissa, ja loput eväät laitoimme pieniin rasioihin ja toimme kotiin. Olen kokeillut paria reseptiä täällä, ja yleisö on ollut erittäin tyytyväinen. Laitan tähän muutaman yksinkertaisemman reseptin, jotka ehkä houkuttelevat teitä kokeilemaan jotain uutta.

                                         ENSALADA TROPICAL eli TROOPPINEN SALAATTI

Tarvitset: salaattia, tomaattia, kurkkua, avocadoa, katkarapuja, maissia ananasta, (palmun ydintä) ja kastikkeeksi salsa rosaa

Valmistus: Sekoita kaikki ainekset, se siitä. Meidän kokkimme asetteli salaatin todella kauniisti (kuva) ja laittoi sitruunaviipaleet ylimääräiseksi koristeeksi.

                                                                              SALSA ROSA

Aineet: n. 3 dl majoneesia (voi olla kevytversio), n. 1 dl tomaattisosetta, pari rkl konjakkia, ½ tl mustapippuria, n. 1 dl appelsiinimehua, (suolaa, sokeria).

Valmistus: Sekoita aineet, ja valmista on. Niin, tuo salsa rosa on suomennettuna vaaleanpunainen kastike.

                                         TORTILLA ESPANOLA eli ESPANJALAINEN MUNAKAS

Aineet: 4-5 perunaa, 6 munaa, 1 dl oliiviöljyä, 1 iso sipuli, suolaa

Valmistus: Kuori perunat ja leikkaa ne pieniksi suikaleiksi. Pilko sipuli, kuumenna öljy paistinpannussa. Lisää sipuli ja perunat ja kypsennä öljyssä. Laita suolaa. Perunoista ja sipuleista pitää tulla kypsiä, mutta ne eivät saa ruskistua. Vatkaa munat toisessa astiassa, lisää hiukan suolaa ja kypsät sipuliperunat. Kaada seos takaisin pannuun (lisää öljyä, jos tarvis) ja paista pari minuuttia sekoittaen (!), sitten paista niin, että muodostuu paistopinta. Käännä tortilla lautasen avulla ja paista myös toinen puoli. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta nyt minä sen osaan. Tämä munakas on aika paksu, hyvin ruokaisa, ja Suomi-vieraani kehuivat kovasti.

 Mitäs muuta tänne kuuluu kuin syömistä? No, ainakin helle jatkuu jatkumistaan. Tällä viikolla oli yhtenä päivänä taas + 34, ja se tuntuu jo, kun kävelee ylämäkeen. Vielä olen pystynyt uimaan altaassa ja Välimeressä, ja myös vieraani viihtyivät meressä hyvin. Kävimme Bioparc-nimisessä eläinpuistossa täällä Fuengirolassa. Se on palkittu Euroopan parhaimpana eläinpuistona, ja on palkintonsa arvoinen. Käykää ihmeessä, jos tänne tulette. Sinne on niin helppo mennäkin, kun se sijaitsee keskellä kaupunkia, ihan härkätaisteluareenan vieressä.

Aion vaihtaa kuntosalia. Tai oikeastaanhan minä en ole kuntosalilla käynyt, vaan jumppasalilla. Pilates-tunnit ovat olleet aivan mahtavia, tyttärenikin (ei kuopus, vaan hiukan vanhempi) ihmetteli, kuinka raskasta sellainen liikunta voi olla. Miksi sitten vaihdan? No, on ruvennut pikkuisen tympäisemään se, että opettaja tepastelee mäkeä alas salille silloin, kun tunti on merkitty alkavaksi. Me oppilaat odottelemme ikkunanlaudoilla istuskellen. Eräs perjantai ja seuraava maanantai koko sali oli kiinni. Turhaan odottelin mäkeä laskeutuvaa opettajaa. ”Ai, niin, kun oli tuo feria.” Jassoo, mutta olisi tästä voinut mainita maksaville asiakkaillekin tai ilmoitella ikkunoissa tai ovissa. ”Ja ensi perjantaina sali on kiinni.” ”Miksi?” ”No, kun lauantaina/sunnuntaina on Halloween.” Kävin tuttavani kanssa tutustumassa uuteen saliin, oikeaan kuntosaliin. Se oli oksat pois-hommaa. Heti puntarille, rasvaprosentin mittaus, mittanauhalla vyötärö, allit jne. Sitten pari kierrosta laitteilla. Sen jälkeen ei voinut olla enää allekirjoittamatta papereita. Mutta arvatkaapas, miksi liittymismaksu pitää maksaa käteisellä? Se on sitä Espanjan kuuluisaa harmaata taloutta. Eikä ole ensimmäinen paikka, johon kelpaa vain käteinen. Eikä kuittia näy.

Minulla on se! Ostin sen tänään! No, se taulu: ”Golfia pelaava pikkupoika” (oma nimitys). Hinta oli kolmannes alkuperäisestä, vaikka myyjä yritti heruttaa enemmän. Mutta nyt minulla on se, todennäköisesti aitoa roskaa, mutta viehättävää sellaista.

Olen lähdössä luostarimatkalle sekä myös Madridiin useammaksi päiväksi. Niistä sitten seuraavilla kerroilla.

Pirkko

Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja Juhana Vartiainen nostatti jälleen kerran kansan vihat ylimielisellä mielipiteellään. Tällä kertaa hän rinnasti työttömät rikkaruohoihin. Aiemmin Vartiainen suututti kansaa komentamalla kotiäitejä ansiotöihin ja myöhemmin kertomalla kuinka itse ottaa työpaikalla virkistäviä päiväunia. Ei ihme, että tavallinen suomalainen ei tykkää. Työttömän samaistaminen rikkaruohoon kosketti minua kyllä niin paljon, että itku meinasi tulla. Ajattelin pari kuukautta sitten kuollutta siskoani, joka työttömyyden lannistamana kulki aina katse maahan luotuna. Hän ei sivuilleen vilkuillut, ei ottanut katsekontaktia. Vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa hän sanoi, kuinka tärkeää työ on ihmiselle. Se tuo elämään sisältöä ja antaa omanarvontunnetta. Mutta hän oli akateeminen työtön, yksi monista. Hänkö oli yhtä arvokas kuin rikkaruoho? Rikkaruoho nykäistään kasvualustaltaan ja tuhotaan, koska se on haitallinen. Näinkö Vartiainen haluaisi työttömiä kohdeltavan?  Eikö Vartiaisen olisi pikemminkin otettava kantaa työttömyyden poistamiseksi, ei työttömien poistamiseksi? Pitäisi erottaa syy ja seuraus. Toisaalta, en edes uskalla kuvitella, mitä mieltä tämä ylijohtaja on eläkeläisistä, vammaisista, kaikenmaailman repsahtaneista. Vartiaisen yhteiskunnassa on ilmeisesti tilaa vain työssäkäyville työikäisille. On hyvin vaarallista, kun johtavassa asemassa olevalta henkilöltä puuttuu kyky tuntea empatiaa. Onhan tällaisille henkilöille olemassa monenlaisia nimityksiäkin, mutta eipä nyt ruveta nimittelemään. Ja toisaalta, antaa näiden vartiaisten höperehtiä, kun eivät muuta osaa. Siksi toisekseen, luulenpa, että ylijohtaja sahaa poikki oksaa, jolla itse istuu. Löytyykö pian enää työtä miehelle, jonka kuva yhteiskunnasta on kutistunut oman peilikuvan kokoiseksi?

Fuengirolaan on tullut syksy. Parina päivänä on sadellut, tänään kyllä taas paistoi komeasti. Lämpötila on pudonnut huomattavasti viimeviikkoisesta, tänään apteekin mittari näytti 24 astetta, mutta helteeseen tottunut pisti aamulla villatakin päälleen (ja laittoi sen pian reppuun). Olin jälleen rantakävelyllä (joka päivä pitää päästä ihmettelemään merta) ja katselin samalla, kuinka muutama uimari pulikoi meressä, eivätkä ne olleet edes turisteja. Jos ei sada, niin ihmiset tulevat rannalle kävelemään, etsimään simpukoita, istuskelemaan ja ottamaan aurinkoa ympäri vuoden. Ranta on ehdottomasti Fuengirolan paras paikka!

Pukeutumiskoodi on entisellään: asu on vapaa mutta pakollinen. Tänään näin katukuvassa varvastossuja, sandaaleita, lenkkareita ja talvisaappaita. Kesämekkojen, toppien ja shortsien lisäksi saattoi ihmisillä olla yllään farkkuja ja toppatakkeja. Mikään ei herätä kummastusta, täällä ei todellakaan nipoteta pukeutumisessa.  Seuraaville vierailleni olen antanut ainoastaan ohjeen, että villatakki kannattaa ottaa mukaan.

Tein Zarzuela-pataa. Omassa versiossani oli kalan sijasta kanaa, enkä hauduttanut ruokaa uunissa vaan liedellä (koska en omista sellaista hienoa savipataa). Ihanaa ruokaa! Uskaltauduin myös ostamaan pakastettua rosalio-kalaa (olikohan se jotain punapääahventa tai sitten ei), leivitin ja paistoin pannulla. Todella herkullista kalaa. Tulevana lauantaina menen tapas -kurssille eli luvassa on teillekin uusia reseptejä.

Kokkaamisiin! Pirkko

 

Fuengirola on paikka, jossa rantakulttuuri kukoistaa, mutta muunlaista kulttuuria saakin sitten etsimällä etsiä. Siksi olinkin todella iloinen, kun uusi suomalainen tuttavani kysyi, lähtisinkö minä hänen kanssaan museokierrokselle Malagaan. ”Minä lähden joka paikkaan”, ilmoitin onnellisena tästä mahdollisuudesta.

Uusi, hieno paikallisjuna vei meidät runsaassa puolessa tunnissa Malagan keskustaan. Menimme ensiksi ihastelemaan kauppahallin tarjontaa, sitten suuntasimme kahville. Täytyy myöntää, että tästä kulttuurimatkasta aika iso osa kului kahviloissa ja ruokapaikoissa istuskellen ja mukavia jutellen. Mutta hyvänen aika, onhan olemassa myös ruokakulttuuri ja seurustelukulttuuri! Kahvin virkistäminä lähdimme kohti Carmen Thyssen museota. Alun perin museo on 1600-luvulta peräisin oleva renessanssi huvila, joka on entisöity. Huvila, tai oikeastaan palatsi, on aikoinaan rakennettu Rooman vallan aikaisten rakennusraunioiden päälle, joten jo talo sinällään oli mielenkiintoista historiaa täynnä.

Olen hyvin kiitollinen niille taiteilijoille, jotka monen vuosisadan takaa pystyvät tuomaan iloa, onnea, poikkeuksellisia elämyksiä tämän päivän ihmisille. Carmen Thyssenin museossa oli esillä laajasti espanjalaisten taiteilijoiden töitä 1600-luvulta lähtien. Minun on turha yrittää kuvailla näitä teoksia, mutta kuten ystäväni sanoi – lainaten pientä sukulaispoikaansa – tuo näyttelykierros antoi ”happea” elämääni. Vaihtuvana näyttelynä oli impressionisti Dario de Regoyosin maalauksia. Hänen tyylinsä ei niinkään minua koskettanut, mutta seuralaiseni oli halunnut nähdä juuri tämän osan näyttelyä. Poistuimme museosta hyvin ”hapettuneessa” tilassa.

Malagassa on kirkkoja – iglesioita – runsaasti, kuten katolisissa suurkaupungeissa yleensäkin. Pujahdimme sisään Iglesio de Santiagoon, ja minun piti jälleen todeta, että kirkossa käynti voi olla varsinainen taide-elämys. Tässä kirkossa meidät yllätti näky, jota en ole koskaan aikaisemmin kohdannut, vaikka olen elämäni aikana paljon katolisia kirkkoja kierrellyt: vanhempi mies oli tunnustamassa syntejään papille. Asia ei sinänsä ole erikoinen, mutta kun sekä mies että pappi olivat kaiken kansan nähtävillä, ja että heidän äänensä kuuluivat kirkossa hyvin, se teki asiasta oudon. En tiedä, toimitaanko Espanjassa yleensä näin, ainakin Saksassa synnintunnustus tapahtuu katseilta suojassa hyvin hiljaa.

Minä halusin vielä käydä Malagan kuuluisassa katedraalissa, jota alettiin rakentaa 1500-luvulla. Se ei ole vielä valmis, rahat kuulemma loppuivat kesken. Minun täytyy jälleen todeta, että on aivan turha yrittää kertoa, kuinka upea, loistava, ihmeellinen tuo kirkko kaikkine pyhimyspatsaineen ja tauluineen oli. Ehdottomasti upein koskaan näkemäni kirkko! Kölnin tuomiokirkko on hyvin vaatimaton tämän rinnalla. Ihana kokemus! Tuohon kirkkoon haluan mennä uudelleen ja varaan paljon aikaa kaiken katseluun.

Saimme pienen maistiaisen musiikkikulttuuristakin, kun katedraalin vieressä nuori mies lauloi upealla äänellä vanhaa kirkkomusiikkia. Taustasäestys tuli koneelta, mutta se ei haitannut, sillä poikahan oli varsinainen virtuoosi! Kuuntelimme esitystä kauan, ja lopuksi tietysti kiittelimme muutamalla kolikolla.

Malaga on tunnettu ranta- ja golf-kohteena, mutta ehdottomasti sinne voi mennä myös pelkästään kulttuurilomalle. Minäkin pääsin vasta vähän alkuun tuon kaupungin kanssa, ja tahdon välttämättä nähdä esimerkiksi Picasson kotimuseon. Ystäväni ilmoitti, että seuraava kulttuurikohteemme on Madrid, ja se onkin sitten kahden päivän reissu. Suostuin ilomielin, ja ensi kuussa lähdemme kiertelemään Madridin kulttuurikohteita (ja kahviloita).

Fuengirolan lokakuu on ollut aurinkoinen ja kuuma. Tällä viikolla olen uinut sekä meressä että altaassa, eli kesä jatkuu jatkumistaan. No, tänään satoi, mutta uskon ja toivon, että se oli vain sellainen pieni välisoitto tässä kesässä.

Hyvää syksyn jatkoa! Pirkko

Hola! Ensimmäinen ruokakurssi on käyty, ja nyt haluan jakaa teillekin painavaa tietoa. Kurssin nimi oli ”Kalat ja äyriäiset”, pitopaikkana suomalaisen koulun keittiö ja kurssin vetäjänä samaisen koulun suomalainen keittäjä. Tämä suomalaisrouva on asunut Espanjassa parikymmentä vuotta ja alkuvuosina toiminut kokkina espanjalaisessa ravintolassa, joten paikallinen ruokakulttuuri oli tuttuakin tutumpaa. Nyt tiedän, että espanjalaiset syövät toiseksi eniten kalaa maailmassa, noin puoli kiloa viikossa. Paremmaksi panevat kuulemma vain japanilaiset. Kalan saanti on helppoa, koska Espanjalla on huomattavan paljon merirajaa ja täten kalastusoikeutta. Näistä oikeuksista kisataan välillä pohjoisafrikkalaisten kanssa kuulemma hieman kovemmillakin otteilla.

Ennen kuin jatkan kala-aiheesta, täytyy kertoa, että suomalaisen koulun oppilaat saavat kouluruuan, joka valmistetaan keittiössä alusta alkaen. Aterian hinnaksi (ilman työntekijäkuluja) tulee vajaat 40 senttiä. Keittäjän mielestä aterian edullisuus johtuu osittain siitä, ettei keittiössä käytetä valmisruokia tai puolivalmisteita. Koulun ruokaa kehutaan joka paikassa. Kuopus ei ole syönyt kouluruokaa kahdeksaan vuoteen, mutta nyt syö ja sanoo sen olevan todella hyvää. Pienenä lisähuomautuksena pitää mainita, että Espanjassa ei tunneta ilmaista kouluruokaa. Lapset syövät eväitä ja saavat lämpimän aterian vasta kotona.

Mitä minä opin? No, vaikka mitä! Osaan perata mustekalan (ihan tosi!), keittää erikokoisia simpukoita kypsiksi, friteerata äyriäisiä ja kasviksia ja tehdä herkullista Zarzuela-pataa sekä kypsyttää kalaa suolakuoressa, ja kunhan katson monistenippua, niin osaan minä paljon muutakin. Saimme osallistua monen ruokalajin tekoon, ja neljän tunnin aherruksen jälkeen istuuduimme pöydän ääreen nauttimaan erilaisia kalaruokia. Että olikin hyvää! Odotan jo innolla tapas-kurssia, joka on parin viikon kuluttua sekä marraskuussa pidettävää kasvisruokakurssia.

Kirjoitan tähän Zarzuela-padan ohjeen, koska se on niin helppo ja ihana. Me laitoimme pataan mustekalaa, haita, sardelleja, miekkakalaa ja ties mitä, sillä opettajamme oli käynyt aamulla hallissa ostoksilla. Fuengirolan kalastajat tuovat aamuisin saaliitaan ravintoloihin ja kauppahalliin, mutta tuleehan sitä kalaa toki kauempaakin.

                                     ZARZUELA eli espanjalainen kalapata

Valmista Zarzuela mielellään matalassa espanjalaisessa savipadassa eli cazuelassa, joka kestää hyvin lämpöä. Laita cazuela hellan levylle ja lisää siihen reilu loraus oliiviöljyä. Kuumenna öljy ja lisää muutama valkosipulinkynsi viipaloituna sekä suikaloitua sipulia. Freesaa sipuleita hetki. Kiireinen kokki voi jättää hellalla tapahtuvan vaiheen väliin ja latoa ainekset suoraan vuokaan.

Lisää vuokaa paljon erilaisia kaloja esim. merikrottia, rosadaa, merluzaa, erilaisia mustekaloja sekä simpukoita ja katkarapuja (ja Suomi-kokit antavat mielikuvitukselleen tilaa ja laittavat, mitä marketista löytävät). Ruokaan saa mielellään käyttää monenlaisia kaloja ja äyriäisiä ja ne voi pilkkoa millaisiksi paloiksi itse haluaa. Zarzuela-sanakin tarkoittaa musiikkinäytelmää, joten ruoka voi olla oikea makujen sinfonia.

Lisää vuokaan myös kasviksia: pilkottua tomaattia ja/tai tomaattimurskaa, suippoa vihreää paprikaa, varsiselleriä. Mausteeksi pari laakerinlehteä, chilipaprikaa, mustapippuria, hiven suolaa, ripaus sahramia. Joillain seuduilla ruokaan laitetaan myös mantelirouhetta. Lorauta päälle pari desiä valkoviiniä. Pinnalle voi ripotella juustoraastetta.

Kypsennä vuokaa 200-asteisessa uunissa noin 30-40 minuuttia, kunnes kalat ovat kypsiä. Vuoan päälle voi laittaa folion, jolloin sen voi ”unohtaa” uuniin pidemmäksikin aikaa, mikä on ruualle vain eduksi.

Ruoka tarjotaan keitetyn riisin kera. Se voidaan tarjota myös valkosipulilla hierottujen ja paahdettujen leipäviipaleiden kanssa.

Hyvää ruokahalua! toivottelee: Pirkko

Tämä on minun lempiliikennemerkkini täällä: Todas direcciones = kaikki suunnat. Se saa minut välillä ihan filosofisiin mietteisiin, toisinaan taas ajattelen hyvin proosallisesti, että jos saksalaiset olisivat laittaneet vastaavan liikennemerkin, he olisivat saman tien maininneet kaikkien niiden teiden numerot, jonne merkin osoittamasta risteyksestä pääsee. Mutta nyt ei ollakaan Saksassa vaan Espanjassa, ja auton nokka käännetään tielle, joka vie kaikkialle.

Milloin seurakuntamestari on tervehtinyt teitä poskisuudelmin (molemmille poskille) saapuessanne jumalanpalvelukseen? Ei minuakaan aikaisemmin, mutta kun minä alan jo olla hiukan tuttu täällä suomalaisessa seurakunnassa, niin minua tervehditään näin tuttavallisesti ja lämpimästi. Viime viikolla oli minun ensimmäinen ”työpäiväni” seurakuntatalolla. Keittelin kahvia, käytin kassakonetta (!), tarjoilin ja juttelin mukavien ihmisten kanssa. Kirjasto näyttää olevan aivan ehdoton vetonaula, ja lainaustoiminta on vilkasta. Eikä suinkaan turhan muodollista: laita vihkoon oma nimesi ja lainaamiesi kirjojen kappalemäärä. En tiedä, onko kirjojen hävikki suuri, luulen että tilanne on päinvastainen, sillä Suomeen lähtiessään ihmiset usein lahjoittavat omat kirjansa seurakunnalle.

Ilman Timoa tämä ensimmäinen työvuoroni olisi ollut hankala, mutta hän neuvoi kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa. Välillä sain kuulla moitteet siitä, että olin pannut yhden ja kahden euron kolikot samaan lokeroon. Voi kauhea! Timo kertoi työskentelevänsä vapaaehtoisena kolmena päivänä viikossa. Edellisenä vuonna hän osallistui myös seurakunnan ystäväpalveluun ja kävi viikoittain puuhailemassa 9-vuotiaan pojan kanssa. Kun sanoin jotakin jumalanpalveluksesta, hän mainitsi, ettei hän koskaan käy niissä. Eihän Timo kuulunut kirkkoon! Luulen, että ulkomailla asuvien suomalaisten on helppo tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Toisaalta myös kiinnostus voi olla suurempi kuin kotimaassa, sillä johonkin yhteisöön kuuluminen on monelle meistä aika tärkeää. 

Seurakuntavaalit lähestyvät. Luin juuri, että ehdokkaiden keski-ikä on 53 vuotta. Minä olen yksi niistä, jotka vanhentavat tuota keskiarvoa. Mutta yksinkertainen totuus on se, että harvaa nuorta kiinnostaa olla mukana suunnittelemassa seurakunnan toimintaa ja päättämässä siitä. Toisaalta nuoret saattavat olla hyvinkin kiinnostuneita, jos heitä kosiskellaan mukaan puoluetoimintaan ja ehdokkaiksi puoluevaaleihin. Puoluetyö koetaan yhteiskunnallisesti tärkeämmäksi. Luulen kuitenkin, että lopulta aika harva tietää, kuinka monessa seurakunta on mukana. Tulkaa vaikka Aurinkorannikolle katsomaan, kuinka seurakunta on lopulta ainoa taho, joka auttaa yksinäistä, rahatonta, pulassa olevaa suomalaista. Ja sekin on vain pieni, näkymätön osa sen toimintaa.

Muutaman päivän ajan on ollut pilvistä, mutta lämpöä ja kosteutta on senkin edestä. Ihmiset makaavat rannalla, joku uskalikko käy uimassa. Moni kävelee ja noukkii silloin tällöin simpukan tai kiven muistoksi. Minä istun hiekalla, katselen, haistelen ja nautin siitä, että saan olla.

Leppoisaa elämää sinne Suomeenkin! toivottelee: Pirkko

P.s. En löytänyt sitä taulua enää seuraavana lauantaina kirppikseltä, ei siellä ollut koko kauppiasta. Taisi käydä minulla hyvä tuuri.  

Siellä täällä pitkin Fuengirolan rantaa näkee hiekkataitelijoiden käden jälkiä. Näin komeaa  taideteosta en kyllä ole siellä aikaisemmin nähnyt. Taiteilija on ikuistanut maailman jalkapallosankareita, joukossa myös Suomen Litmanen. Kuvaus- ja ihastelupalkkiota varten hän oli laittanut rahalippaan. Tämä taiteilija on kyllä palkkansa ansainnut!

Lähdin lauantaiaamuna kirpputorille. En olisi mokomasta tiennytkään, ellen olisi kuullut asiasta edellisenä lauantaina bussissa. Nimittäin kaikki muut minua lukuun ottamatta jäivät pois Feria - alueella. Kuulin, kuinka suomalaiset puhuivat kirpputorista. Korjasin oman tietämättömyyteni tänä lauantaina. Huh, huh! Kyllä harmitti, että Suomi on niin kaukana. Olisin halunnut ostaa vaikka ja mitä. Olisittepa nähneet ne tyylikkäät huonekalut, lamput, taulut, astiat… Eurolla olisi saanut vaatteita, kenkiä, koruja, kirjoja… Tavaraa oli aivan valtavasti – onhan aluekin valtava -, eivätkä hinnat päätä huimanneet. Jos joutuisin kalustamaan täällä loma-asunnon, menisin kirpputorille, en Ikeaan (joka myöskin löytyy täältä). Oikeasti minua jäi harmittamaan yksi taulu. Näytti vanhalta hollantilaismaalaukselta, joltakin 1600- 1700-luvulta. Ei tietenkään ollut sitä. Pieni poika puristi golf-mailaa kädessään ja keskittyi. Taulun värimaailma oli tumma, kehykset näyttivät vanhoilta. Ihana! – Minä en tarvitse sitä. – Nuori mies kipaisi luokseni ja tarjosi minulle ”special price” eli 100 euroa. Minä hymyilin, en sanonut mitään. Siinä hymyillessäni hinta putosi 65:een euroon.  En ostanut, halusin miettiä. Suunnittelen hakevani sen ensi lauantaina, ja minun ”special price” on 40 euroa.

Joskus busseissa joutuu kuulemaan asioita, joita ei niin välittäisi kuullakaan. Pari päivää sitten takanani oleva nainen selosti isoon ääneen omat sekä asiakkaittensa asiat. Kovasti tuntui rouvalla piisaavan työtä ja harmia. Hän oli ollut hautajaisissakin. Täällä yksin oleskeleva vanhempi naisihminen oli löytynyt kuolleena kotoaan. ”No, miten sitä kukaan osasi mennä katsomaan sieltä?” kysyi vieruskaveri. ”Tyttö oli soittanut eräälle ringin jäsenelle ja kertonut, että äiti ei vastaa puhelimeen. Tämä oli sitten mennyt avaimellaan sisään ja löytänyt naisen kuolleena.” Vieruskaveri päivitteli asiaan kuuluvasti. Minulle jäi kuitenkin mieleeni tuo avainrinki, jota isoääninen rouva vielä selitti. Tuttavaporukka omistaa toistensa avaimet, eli minulla on sinun avaimesi, sinulla hänen jne. Mikäli vara-avainta joskus tarvitaan, se löytyy tietyltä henkilöltä. Avainrinki huolehtii myös kukkien kastelun loman aikana ja muutenkin pitää säännöllisesti yhteyttä jäseniinsä. Onpa hieno systeemi! Nyt voitaisiin helposti ajatella, että tällaista tarvitaan juuri täällä Fuengirolassa, jonne ihmiset tulevat yksinkin oleskelemaan pitkiä aikoja. Mutta samanlaisia rinkejä tarvittaisiin tietysti myös koti-Suomessa, jonka lehdissä turhan usein kerrotaan yksinäisen ihmisen löytyneen kuolleena asunnostaan.

Aurinkorannikon ev.lut. kirkolla täällä Fuengirolassa on positiivinen ongelma: tilat ovat käyneet liian pieniksi. Sen saattoi todeta jo tänään jumalanpalveluksessa, sillä seisomapaikat on otettu käyttöön. Varainkeruu on käynnissä uusien tilojen hankkimiseksi. Seurakuntakoti on auki joka päivä lokakuusta alkaen. Päivisin voi käydä kahvilla ja porisuttamassa tuttuja, iltaisin siellä kokoontuu erilaisia ryhmiä, ja sunnuntaisin pidetään jumalanpalveluksia. Nyt joku voi sanoa, että kamalaa, kun ihmiset menee ulkomaille ja kuitenkin pysyttelee suomalaisten seurassa. Jos et ole töissä täällä, jos et ole koululainen tai opiskelija, jos et osaa espanjaa, niin miten tutustut paikallisiin ihmisiin? Kuinka moni teistä on Suomessa tutustunut maahanmuuttajiin? Aivan. Nauretaan vain sille, että suomalaiset viihtyvät omassa seurassaan, ja kauhistellaan sitä, kuinka esimerkiksi Helsingissä (ja kaikkialla maailman suurkaupungeissa) ulkomaalaiset ghettoutuvat omiensa kanssa. Näin se menee. Mitä opimme tästä? Emme tietenkään mitään, ei ihminen niin kovin helposti opi uusia sosiaalisia taitoja. Mutta minulla on nyt suomalaisia tuttavia täällä, ja ensi perjantaina olen töissä seurakuntatalolla. Tulkaapa kahville! Gluteenitonta piirakkaakin on luvassa.

Vähälumista syksyä teille! toivottelee: Pirkko

Luulin jo, ettei Fuengirolan liikennelaitos pysty minua enää mitenkään yllättämään, mutta pystyipäs. Viimeksi esittelin neljä eri odotettavissa olevaa tapahtumaa (a, b, c ja d), jos ja kun tuntee kiinnostusta ajaa linja-autolla täälläpäin maailmaa. Luetteloon on lisättävä vielä kohta e, sillä toissapäivänä auto tuli pysäkille etuajassa, otti meidät kyytiin ja kaasutti vinhaa vauhtia pois! Oli siinä ihmettelemistä silläkin paikallisella miehellä, jonka täytyi pistää juoksuksi ehtiäkseen kyytiin. Ikään kuin vastapainoksi auto ei tullut tänään ollenkaan, joten kävelin keskustaan. Nyt minua ei tällä saralla kummastuta enää mikään.

Ajattelin kertoa paikallisesta pukeutumiskulttuurista. Puhun siis Fuengirolan asukkaista, en esimerkiksi Madridin tai Barcelonan eläjistä. Pukeutumiskoodi on seuraava: päällä täytyy olla jotakin. Tuo jotakin on yleensä pusero (mitä nuorempi henkilö, sen vähemmän kangasta puserossa on), shortsit ja sandaalit. Tämä asu on sovelias kirkkoon, kauppakeskukseen, kouluun, rannalle, mihin vain. Olen omaksunut tämän kulttuurin täysin, ostanut muutaman uuden väljän puseron ja parit sandaalit. Yritin saarnata kuopukselle alkuaikoina hyvästä mausta koulupukeutumisessa, hänellä kun oli niin vähäkankaisia vaatteita päällään, että minua nolotti. Saarna ei tehonnut, sillä tyttö sanoi, että opettajillakin on shortsit. Olen katsellut koulunuorisoa sillä silmällä suomalaisen koulun ohi kävellessäni, ja kai kuopus tällä kertaa oli jokseenkin oikeassa. Tai sanotaanko, että tilanne on fifty-fifty.

Luin paikallisesta suomalaisesta lehdestä kirjoituksen turistien pukeutumisesta. Joku oli nähnyt, kun espanjalainen nainen oli huomauttanut turistiporukalle heidän sopimattomasta asustaan (= asun puutteesta). Tämä joukko oli liikkunut kaupungilla bikineissä ja uimahousuissa. Sama ilmiö ja vielä härskimpi on havaittu tänä kesänä Barcelonassa, jossa turistit ovat liikkuneet kaupungin keskustassa myös ja ainoastaan uima-asuihin sonnustautuneina. Kummallisin tapaus lienee se, kun kaksi italialaisnuorukaista oli parin tunnin ajan juoksennellut ympäriinsä täysin alasti. Kaupungin asukkaat ovat närkästyneitä ja tympääntyneitä - ja syystäkin. Nyt Barcelonassa ollaan laatimassa uusia lakeja, joilla tahdotaan rauhoittaa vakituisten asukkaiden elämä.

Tein tänään pitkän kävelylenkin pitkin Paseo Maritimoa eli rantakatua. Tämä katu on kokonaisuudessaan kahdeksan kilometriä pitkä, se on päällystetty  kauniisti, ja sitä reunustavat palmut ja kukkalaitteet. Tämän kävelytien toisella puolella on meri rantoineen, toisella puolella autotie, jota puolestaan reunustavat kahvilat, ravintolat ja monenlaiset turistikaupat. Kuvitelkaa auringonpaiste, meri, ihmiset, joilla ei ole kiirettä. Nautin tunnelmasta. Nyt, kun turistikausi on ohi, ja ruuhkat ovat poissa, huomaa, että Fuengirolassa on paljon vanhempia ihmisiä eläkepäiviään viettämässä. Sähköpyörätuoleja näkyy aika usein, ja kun tiet on niin hyvin päällystetty ja hoidettu, niiden käyttö on helppoa. Juuri tänään huomasin myös, että minulla on täällä jo muutamia tuttavia. Kun menin pilates-tunnille, moikkasin kadun toisella puolella kulkevaa rouvaa. Olemme tavanneet ja jutelleet silloin tällöin, lähinnä suomalaisella seurakuntatalolla. Toista rouvaa tervehdin kaupungilla. Hän on minun kantakahvilani omistajatar, puhuu kohtuullisen hyvin englantia. Sitten istahdin vielä tutun opettajan viereen kahvilaan porisemaan niitä näitä. Kuulostaako eläkeläisen elämältä? Sitä se on, parhaimmillaan.

Kaikkea mukavaa teillekin! Pirkko