En aio kommentoida EU-vaaleja millään tavoin. Vaikka kyllä vähän tekisi mieli, mutta... Eiköhän jokainen ole saanut nyt vaali-aiheesta tarpeekseen ainakin vuodeksi.

WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden päällikkö Anne-Riitta Carlson julisti omana  - ja ilmeisesti kustantamonsa - mielipiteenä, että kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan liian paljon. Ilmeisesti hän tarkoitti sitä, että kirjoja julkaistaan enemmän kuin niitä ostetaan, ja näin kustantajalle jää hävikkiä varastoon. Oppikirjat ovat kuulemma se juttu, joka kannattaa. Uskon näin. Hyvä on. Kustantajien pitää siis valita muutama varma kirjailija, ja painaa vuosittain heidän tuottamaansa kaunokirjallisuutta. Saisimme lukea ilmeisesti Oksasta, Westö`ä, Tuuria, Hotakaista ja ehkä muutamaa muuta. Kaikki nämä kirjailijat eivät ehkä pysty kirjoittamaan teosta joka vuosi. Jos minua ei miellytä kustantajien valitsemat muutamat kirjailijat, en ilmeisesti pääse lukemaan kotimaista uutta kirjallisuutta ollenkaan. Mutta eivätpä pyörisi turhat kirjat WSOY:n varastossa tappiota tuottamassa. Oletan, että ulkomaiset kirjailijat valittaisiin yhtä huolella eli varma nakki-periaatteella. Tämä tarkoittaa sitä, että se, mitä minä tulevaisuudessa saisin lukea suomenkielellä, olisi erittäin tarkkaan ennakkoon valittu ja päätetty. Tulee mieleen Pohjois-Korea. Tässä vaan ei lukemistani säännöstele ideologia vaan raha.

Fakta on, että suomenkielisistä käsikirjoituksista julkaistaan nykyisin 0,5 %. Se on säälittävä luku. Itse olen saanut julkaistua seitsemän teosta (eri kustantajilta) siihen aikaan, jolloin kyseinen kustannusprosentti oli 1,0. Olin onnellisessa asemassa, tilanteen kiristymisen olen huomannut myös omalta osaltani. Nyt ei auta muu kuin vastaisku. Koska omakustanteiden tekeminen on nykyään teknisesti helppoa ja edullistakin, suosittelen, että suurin osa kirjoittavasta kansasta siirtyy tähän malliin. Jätetään WSOY:lle ne muutamat tärpit ja aletaan luoda uutta, erilaista, omantakeista, yllättävää, innostavaa, viihdyttävää, hätkähdyttävää kirjallisuutta ilman, että kustantajalta tulee postia "valitettavasti tämä ei nyt sovi kustannusohjelmaamme". Pakotetaan lailla kirjakauppoja perustamaan oma kustanne-osasto, jonne jokainen voi tuoda tuotteensa myytäväksi pientä maksua vastaan. Takaan, että kiinnostuneita ostajia riittäisi. Idea vapaasti käytettävissä. Ilman lainsäädäntöä. Pelastetaan kirjoittamisen kulttuuri!

Mikäli tämä Pohjois-Korea-kulttuuri olisi ollut voimissaan, kun norjalainen Erlend Loe kirjoitti teoksensa "Naiv. Super" (suom. Supernaiivi), olisin jäänyt vaille melkoista lukuelämystä. Tämä pieni, todella vaatimattoman näköinen pokkari sujahti kassiini kirjaston palautettujen hyllyltä. Se kertoo 25-vuotiaasta nuoresta miehestä, joka kokee elämänsä merkityksettömäksi. Hän yrittää selvittää asioita mm. hakkaamalla Brion hakka-lelua (tiedättehän: hakataan puupalikoita esineen toiselle puolelle, käännetään ja aletaan alusta). Kirja on helppolukuinen, hauska ja kuitenkin syvällinen. Suosittelen.

Marja Mattlarin Lintu-runossa on säe:" Kun vain uskallat lakata pelkäämästä, paratiisin saat takaisin." Kun vain uskallat lakata pelkäämästä. Minä pelkään, me pelkäämme. Pelko saattaa joskus olla niin suuri, että se vaikeuttaa elämäämme. Kuopus pelkää lentämistä niin, että olen saanut hänelle koululääkärin kautta Diapamia lentopelkoon. Hän kävi myös "psyykkarilla" juttelemassa asiasta, ja tämä kertoi kärsineensä samasta vaivasta itsekin. Tuttavapariskunta kiertää Eurooppaa autollaan joka kesä. Sen kauemmas he eivät juuri pääse, sillä rouva ei mene lentokoneeseen. Onhan meillä näitä pelkoja. Pelkäänhän minäkin. Siis mitä? Sairauksia tietysti! Siinä sitä riittääkin pelkäämistä, eivät lopu luulot eivätkä arvailut kesken. Kuuntelin kerran tiedotusta jostakin kriisitilanteesta. Eräs mies sanoi: " Minä en pelkää mitään." Nuo sanat muistan ikäni. Uskon, että pelkäämättömän ihmisen elämä on paljon helpompaa kuin sellaisen, joka katselee ja kuulostelee katastrofin mahdollisuutta. Mutta pelosta on vaikea päästää irti. Jos pelkäät, et koskaan putoa kovin korkealta. Olithan jo aavistanut ja osannut odottaa tuota katastrofia. Pelko tuo varmuutta elämään. Tapahtui mitä tahansa, olit jo osannut ennakoida sen. "Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa", huomauttaa Jeesus opetuslapsilleen. Ei kukaan - tietenkään. Pitäisi vain muistaa se.

Maanantaina suuntaamme kohti Müncheniä. Perillä meitä odottaa vuokra-auto ja tunnin ajomatkan päässä upea hotelli Alppien tuntumassa. Luvassa on siis seuraavaksi matkakertomuksia ja valokuvia Romantische Strasse-nimisen tien varrelta.

Auf Wiedersehen! Pirkko

Mukava tuokiokuva Pärnun hiekkarannalta, eikö? Tosin se ei liity mitenkään tulevaan tekstiin.

Sain kännykkääni kutsun osallistua EU-ehdokkaani vaalitilaisuuteen. No, mikäpäs siinä, enpä ollut tänä keväänä käynytkään kyseisissä hoputustapahtumissa. Hyppäsin pyörän selkään ja ajoin Cumulus-hotelliin. Cappuccino ja pikkuleipä kelpasivat, ja siirryin eväiden kanssa esitystilaan. Olin aika yllättynyt, kun huomasin, että kyseessä oli vaalipaneeli ja aiheena EU:n energiapolitiikka. Että mitä? Hoh, hoijaa, tuumasin. Taitaapa tulla pitkä ilta. Paikalla olivat ehdokkaat Hannu Takkula, Tarja Cronberg, Jörn Donner ja - anteeksi, anteeksi - olikohan se yksi ehdokas Kyllönen (?) ja kokoomuksen kaverin nimi on jäänyt aivan unholaan. Tilaisuuden alusti Vapon mies, näpäkkä, tietoviisas 5-minuuttinen. Seuraavaksi puhui Oulun Energian herra isoherra, lyhyesti ja asiantuntevasti. Alustuksien jälkeen pääsivät ääneen ehdokkaat. En rupea siteeraamaan heitä, mutta mieleeni jäi se, että Cronberg oli hyvin altavastaaja tuulivoimaloineen, Donner oli vanha ja väsynyt ja tunsi Ruotsin olot hyvin (varför :)), Hannu Takkula pesi toiset mennen tullen sekä tietämyksellään että esiintymisellään.

Tilaisuuden paras anti oli se, että minäkin viisastuin. Tiesittekö te, että Suomen energiatuotannosta 2/3 tulee ulkomailta, ja että tästä määrästä 79% tulee Venäjältä? Tiesittekö, että jos Pyhäjoelle tulee atomivoimala, niin venäläiset tulevat omistamaan siitä 80%? Tiesittekö, että Viro - tuo pieni, vähäpätöinen maapläntti - on miltei 100-prosenttisesti omavarainen energian suhteen? Minä en tiennyt. Ja nyt kun tiedän, niin täytyy vain sanoa, että tieto lisää tuskaa. Onhan totta, että Kiina sitoutui juuri äskettäin ostamaan maakaasua Venäjältä. Sopimus oli merkittävä, ja näyttää siltä, ettei Kiinan johto pelkää sitä, että kaasuhanat jonkin kriisin yhteydessä suljettaisiin. Mutta miten käy meidän - rehellisten suomalaisten - , jotka emme osaa kikkailla naapurimaamme kanssa? Kun Kekkonenkin on kuollut, ja Halonen tiettävästi sössi maittemme suhteet lepsuilullaan. En ollut yksin ajatusteni kanssa. Lopulta eräs isoääninen mies takapenkistä (liekö ollut Johan Bäckmanin serkku?) ihmetteli isoon ääneen meidän "ryssävihaamme". Hänen mukaansa venäläiset tekevät maailman parhaat voimalat. Siinä puheenvuorossa oli aatteen paloa.

Kirjapiirimme viimeinen kokoontuminen ennen seuraavaa syksyä oli ystävämme mökillä saaressa. Illan aiheena oli luontoruno. Minä soitin omalla vuorollani Eino Leinon "Nocturnen" Loirin tulkitsemana. Ihana luontoruno, upeasti esitetty. Vaikka Loirin tulkinnoissa on usein turhaa paatosta, niin tämän laulun kohdalla hän näyttää kykynsä. Ilta kului jutustelun ja syönnin merkeissä. Joku kertoi taannoin ilmestyneestä kirjasta "Itäkairan prinsessa" (tulikohan nimi ihan oikein?), joka kertoo meidän kaikkien tuntemasta naisihmisestä. Koko ikänsä tämä nainen, rouva, äiti on yksin vaeltanut juuri noilla Suomen itäisillä raja-alueilla. Joku tutkija on ruvennut keräämään kirjaa vaeltajista, ja on autiotupien mökkien vieraskirjoista löytänyt tuntemamme henkilön. Tämä nainen on luovuttanut tutkijan käyttöön myös omia päiväkirjamerkintöjään. Naiset kertoivat, kuinka tämä yhteinen tuttavamme on yöpynyt myös talvella ulkosalla, mutta ei kuitenkaan ole koskaan näiden vuosikymmenien aikana kohdannut karhua. Tuon kirjan aion hankkia käsiini.

Emäntämme tarjosi poropiirakkaa, salaattia, mutakakkua ja kastiketta. Salaatinkastike oli ihan poikkeuksellisen herkullista, mukavan makeaa, yhdistelmä kasvissalaatin kanssa toimi loistavasti. Kun kyselin reseptiä, emäntä oli ihmeissään: mikä salaatinkastike? Hups, sehän olikin tarkoitettu mutakakun kanssa nautittavaksi. Mutta toimi näinkin.

Hyvää alkukesää! Pirkko

Terveisiä alpakkatilalta Pärnusta! Taas on yleissivistys kasvanut, olenhan saanut silittää tätä harvinaista eläintä ja jopa syöttää sille porkkanoita. Teille muillehan tämä on ihan tuttu juttu, mutta minusta oli tosi hauskaa nähdä ja kokea jotain uutta. Lähdimme pikkubussilla alpakkatilalle. Luvassa oli kahden tunnin retki kakkukahveineen. Perillä meitä odottivat tilan norjalainen isäntä ja virolainen emäntä, kumpikaan ei ollut ihan nuori hourupää. Alpakka maksaa Englannista tuotuna 7000 e, tilalla niitä oli 24, joista muutama jo ihan omaa tuotantoa. Eläin on laamalle sukua, pitkäkaulainen, lampaan näköinen kiltti otus, joka suuttuessaan sylkäisee kuin kameli. Alpakat keritään kerran vuodessa, ja tämän homman hoitaa emäntä kuten myös käsipelillä villojen kehräämisen kuin myös sukkien ja muiden tuotteiden kutomisen. Alpakan villa poikkeaa lampaan villasta siinä mielessä, ettei se aiheuta allergioita (en nyt muista, minkä aineen puuttuminen estää allergiat). Emäntä suositteli alpakan ja koiranvillasta (heillä oli susikoira) tehtyjä tuotteita erityisesti reumasta kärsiville.

Joimme kakkukahvit ja kuuntelimme selostusta siitä, kuinka tämä pariskunta kaksi vuotta sitten osti tilan (neljä hehtaaria), rakensi omin käsin komean talon, hankki alpakat (parin päivän kuluttua tilalle tulee minivuohia), rakensi myymälän ja kahvilan... Minua uuvutti jo pelkkä ajatus tuosta valtavasta työmäärästä. Pariskunta oli asunut aiemmin Norjassa, josta he olivat lähteneet unelman perää Viroon. "Koskaan emme ole tehneet näin paljon töitä, emmekä koskaan ole olleet näin rahattomia", kertoi nainen. Aivan niin. Mikä on unelman hinta? Moni on valmis uhraamaan vaikka mitä unelmaansa täyttäessään, me tavalliset kansalaiset teemme otsa rutussa omaa hommaamme, joskus enemmän, joskus vähemmän tyytyväisinä. Olin iloinen siitä, että monet ostivat lankoja ja sukkia. Isäntä sanoikin, että he laskevat kassan illalla ja katsovat, voivatko rakentaa ulkokahvioon katon.

Olen ollut huomaavinani, ettei onnellisuus ole enää kovassa huudossa. Kirjastot ja kaupat ovat tulvillaan oppaita onnen saavuttamiseksi, ja olen niitä minäkin lukenut noin metrin verran. Lehtiä lukiessani olen kuitenkin törmännyt siihen, että ihmiset ilmoittavat, että "tämä, tässä ja nyt" riittää. Siis tavallinen arki. Saattaa kyllä olla niin, että tätä mieltä olemme me, "kuudenkympin ja kuoleman välissä olevat", kuten ystäväni asian ilmaisi. Onhan se tietysti niinkin, että taisteluväsymys uuvuttaa, annamme periksi ja ympärillemme katsoen meidän täytyy todeta: hyvä näin. Ymmärrämme arjen arvon silloin, kun se on uhattuna. "Kun saisi elää sitä tavallista arkea", huokasi ystäväni suurten vaikeuksien keskellä. Näinhän se on. Onni on oman päämme sisällä. Se ei ole siellä läheskään aina, käväisee joskus kylässä tai vain piipahtaa. Koemme onnen niin monella tavalla. Toinen tuntee räjähtävää onnea endorfiiniryöpytyksessä hypätessään lakuvarjo selässään lentokoneesta, toinen istuu rannalla auringonlaskua tuijottaen eikä kaipaa elämäänsä enää mitään muuta. Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä näitä asioita. Pohtiminen riittää, ei siinä tarvitse tehdä mitään johtopäätöksiä tai filosofisia syväluotauksia, kunhan pysähdymme.

Pirkko

 

Äijä-meininkiä, äijä-meininkiä... Pyöräilin tässä muutamana päivänä puolen päivän aikaan Oulun keskustassa asioillani. Stockmannin alakerran kahviossa oli koolla vajaan kymmenen hengen eläkeläisporukka, siis miesporukka. Puhe luisti ja kahvi maistui. Kävelytien penkeille oli myös kokoontunut miesporukka, iältään edellisen kaltainen mutta huomattavasti heikommassa hapessa oleva. Puhetta ja naurunröhötystä piisasi. Kauppatorin kahvioon olo kokoontunut - äijäporukka. Ohjelmassa näytti olevan yleistä turinaa, höpinää ja naurua. Eihän siinä mittään, mutta mieltäni jäi kaivertamaan se huomio, etten missään nähnyt akkaporukoita tai mummoryhmiä kahvia juomassa ja yleistä hupaa pitämässä. Maistuuhan se kahvi meillekin, puhumattakaan mukavasta seurasta. Missä olivat eläkeläisnaiset? Pari villiä arvausta: 1. kotona laittamassa ruokaa, 2. kotona siivoamassa ja pesemässä pyykkiä, 3. jossakin hoitamassa lapsenlapsia tai muita yleisiä velvollisuuksia, 4. kuntosalilla tai lenkillä. Olemme tottuneet näkemään miesporukoita kahviloissa etelän maissa, jossa tietomme mukaan miehet eivät ole kiinnostuneita kotitöistä. Nyt tämä äijä-aate on rantautunut tänne Pohjolaan, vaikkakin meidän sääolosuhteemme ovat tehokkaasti hillinneet ideologian leviämistä.

Olen minä kerran nähnyt naisporukan, joka oli vallannut kahvilan ulkopuolella olevat pöydät. Tämä näky kohtasi minua eräässä pikkukaupungissa Saksassa. Naiset puhuivat isoon ääneen, nauraa räkättivät ja KUTOIVAT. Näky oli ihana ja otin siitä kuvankin. Käsityökerhon pitäminen kahvilassa ei kai sittenkään ole niin ainutlaatuinen idea, sillä kun selvittelin netissä harrastusmahdollisuuksia Fuengirolassa -tulevassa kotikaupungissani :)-, niin törmäsin siellä Sofia-keskuksen ilmoitukseen, jossa toivotettiin tervetulleeksi käsityöpiiriin erääseen kahvilaan. Osallistuminen on ilmaista, käsityöt tehdään hyväntekeväisyyteen. Huomaatteko, mitä ajan takaa? Niin, hyvin monilla meistä naisista on taakkanamme sellainen velvollisuudentunto, joka estää meitä vain ja pelkästään nauttimasta elämästä, hyödyllinen pitää olla. Ei voi mittään, ei voi mittään.

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä. Minä pääsen karkuun, koska olemme lähdössä Pärnuun viikoksi kylpemään. Lähes kaikissa lehdissä on huomioitu tulevan sunnuntain erityisaihe, ja äitejä on hymistelty ja haastateltu asiaan kuuluvasti. ET-lehdessä oli artikkeli, jossa oli haastateltu lapsettomia aikuisia. Homomies kertoi keränneensä ympärilleen vahvan tukiverkoston eri-ikäisiä miehiä, lapseton pariskunta kertoi sukulaisistaan ja lapseton nainen siitä, kuinka vaikea ja pitkä prosessi lapsettomuuden hyväksyminen on ollut. Kaikilla haastatelluilla oli yksi yhteinen huoli: kuka meistä huolehtii, kun olemme vanhoja?

Asun kerrostalossa, jossa useimmat asukkaat ovat minua vanhempia. Talossa on pyörinyt jo monta vuotta porinapiiri, joka kokoontuu kerran viikossa. Kahden talven ajan meillä oli myös säännöllinen ATK-piiri, jossa vapaaehtoinen opetti ja auttoi tietokoneen käytössä (en ole osallistunut näihin juttuihin - vielä). Tuli mieleeni, että meillä voisi olla myös lähimmäispiiri, johon jokainen halukas voisi osallistua. Nimi listaan, lista kaikille osallistujille ja työvuorot niin, että esim. joka toinen päivä joku kävisi jonkun ovikelloa soittamassa ja toteamassa, että kaikki on kunnossa. Tämä ajatus olisi tosi helppo toteuttaa, ei maksaisi mitään ja toisi turvaa. Se voisi poikia myös mukavia kahvihetkiä ja lisääntynyttä sosiaalisuutta. Idean saa ottaa vapaasti käyttöön.

Hyvää äitienpäivää niin naisille kuin miehillekin! Pirkko



 

Isäni harrasti valokuvausta jo silloin, kun kamerat olivat vielä aika harvinaisia.  Hän osti myös aikoinaan kaitafilmikameran heti, kun niitä tuli markkinoille, ja minustakin on olemassa filmiä miltei 60:n vuoden takaa. Filmit on tarkoitus siirtää dvd-tallenteiksi.  - Isän valokuvausharrastuksen vuoksi kuolinpesän tyhjennyksen yhteydessä minun oli käytävä läpi valtava määrä albumeja, joista - valitettavasti - suurin osa päätyi jätesäkkeihin. Jotakin kuitenkin halusin säilyttää. Toistasataa vuotta vanhat sukukuvat ja isän sota-albumit laitoin talteen.

Eräänä iltana istahdin sohvalle vanhat valokuvat vieressäni ja aloitin aikamatkan. Ihania kuvia, jotka herättivät minussa surua, koska minulla ei enää ole mahdollisuutta tavata noita rakkaita ihmisiä. Minun ukkini hymyilemässä isäni kanssa, isoveljeni kuva ja kuolinilmoitus, jossa vanhempani "sanomattomasti kaipasivat" muutaman kuukauden ikäisenä kuollutta esikoispoikaansa, Tornion seminaarin opettajia arvokkaina vuosikuvassa, isäni ja äitini heilastelemassa sota-aikana. Eniten minua koskettivat ne kaksi albumia, jotka olivat täynnä sotakuvia. Isäni lumipukuisena hymyilemässä, hänen ominaisilmeensä - ystävällinen hymy - ei tuntunut katoavan sota-aikanakaan. Katselin kuvia, luin Sinisestä prikaatista, ja minussa heräsi kunnioituksen ja ihailun ohella uteliaisuus. Menin Oulun pääkirjastoon ja yritin etsiä tietoa Sinisestä prikaatista (3. prikaati), mutta valitettavasti en löytänyt mitään, mikä olisi helpottanut kiinnostustani. Sen sain selville, että kirja nimeltään "Sininen prikaati" on olemassa, mutta kirjastossa sitä ei ainakaan ollut. Isä ei puhunut sodasta, mutta hän keräsi sotakirjoja (jotka nyt lahjoitettiin asian harrastajalle) ja teki joka kesä saman henkisen porukan kanssa matkan itärajan taakse entisiä sotatantereita katsomaan. Viisi vuotta meni sotiessa, viisi elämän parasta nuoruusvuotta, mutta koskaan isä ei valittanut. Nyt harmittaa, kun en koskaan keskustellut näistä asioista hänen kanssaan.

Tiedättekö, mikä on elämäntapaintiaani? No, sellainen, joka ei ole intiaani ollenkaan, vaikka haluaisi olla ja yrittää elää sen mukaisesti. Täällä Oulun seudullakin oli näitä hemmoja yhteen aikaan, mutta taisivat hävitä ensimmäisillä pakkasilla. EU-vaalien lähestyessä olen todennut, että meillä on elämäntapavaaliehdokas: Paavo Väyrynen. Eihän Suomessa voi pitää valtiollisia tai kunnallisia tai ylivaltiollisia vaaleja niin, ettei Paavo olisi ehdokkaana. Väyrynen on tehnyt mittavan poliittisen uran, jota hänen ei tarvitse hävetä. Asiahan on vain niin, ettei hän millään malttaisi lopettaa. Ymmärrän Paavoa täysin. Kuinka monella meistä jää hienoinen haikeus työn loputtua ja tunne siitä, että minä olen vielä hyvä ja pätevä? Eihän kysymys oikeastaan ole ollenkaan siitä, ettemmekö olisi hyviä ja päteviä, mutta totuus on kuitenkin se, että on olemassa nuorempia, parempia ja pätevämpiä henkilöitä, joille meidän tulisi jättää paikkamme. Mutta kun ei millään raaskisi.

Vappupäivänä paistoi aurinko, ja istuin parvekkeella lueskelemassa. 16-vuotias kuopus tuli luokseni filosofoimaan:" Äiti, minulla on oikeastaan aika kiva elämä. Minulla on kivoja kavereita, kiva perhe ja kiva koti." Rupesin miettimään. Ihan tosi, niin minullakin. Minulla on kivoja kavereita - joita tämän ikäinen kylläkin nimittää rakkaiksi ystäviksi - , kiva perhe ja erittäin kiva (= ihana, mahtava) koti. Siis onko minulla kiva elämä? Tämän määritelmän mukaan on. On.

Loppunaurut antaa meille jälleen 7-vuotias lapsenlapseni. Olin pukeutunut suvun naamiaisiin valtavaan minkkiturkkiin, blondi-peruukkiin, säihkyviin aurinkolaseihin ja tulipunaisiin huuliin. Mieheni lähetti minusta kuvan lapsenlapselleni tekstillä: "Tässä on vaarin uusi tyttökaveri." Poika katseli kuvaa aikansa ja ihmetteli ääneen:" Mistähän vaari on tuon kisun löytänyt?"

Auringonpaisteisin ajatuksin: Pirkko, vappukisu