Isäni harrasti valokuvausta jo silloin, kun kamerat olivat vielä aika harvinaisia.  Hän osti myös aikoinaan kaitafilmikameran heti, kun niitä tuli markkinoille, ja minustakin on olemassa filmiä miltei 60:n vuoden takaa. Filmit on tarkoitus siirtää dvd-tallenteiksi.  - Isän valokuvausharrastuksen vuoksi kuolinpesän tyhjennyksen yhteydessä minun oli käytävä läpi valtava määrä albumeja, joista - valitettavasti - suurin osa päätyi jätesäkkeihin. Jotakin kuitenkin halusin säilyttää. Toistasataa vuotta vanhat sukukuvat ja isän sota-albumit laitoin talteen.

Eräänä iltana istahdin sohvalle vanhat valokuvat vieressäni ja aloitin aikamatkan. Ihania kuvia, jotka herättivät minussa surua, koska minulla ei enää ole mahdollisuutta tavata noita rakkaita ihmisiä. Minun ukkini hymyilemässä isäni kanssa, isoveljeni kuva ja kuolinilmoitus, jossa vanhempani "sanomattomasti kaipasivat" muutaman kuukauden ikäisenä kuollutta esikoispoikaansa, Tornion seminaarin opettajia arvokkaina vuosikuvassa, isäni ja äitini heilastelemassa sota-aikana. Eniten minua koskettivat ne kaksi albumia, jotka olivat täynnä sotakuvia. Isäni lumipukuisena hymyilemässä, hänen ominaisilmeensä - ystävällinen hymy - ei tuntunut katoavan sota-aikanakaan. Katselin kuvia, luin Sinisestä prikaatista, ja minussa heräsi kunnioituksen ja ihailun ohella uteliaisuus. Menin Oulun pääkirjastoon ja yritin etsiä tietoa Sinisestä prikaatista (3. prikaati), mutta valitettavasti en löytänyt mitään, mikä olisi helpottanut kiinnostustani. Sen sain selville, että kirja nimeltään "Sininen prikaati" on olemassa, mutta kirjastossa sitä ei ainakaan ollut. Isä ei puhunut sodasta, mutta hän keräsi sotakirjoja (jotka nyt lahjoitettiin asian harrastajalle) ja teki joka kesä saman henkisen porukan kanssa matkan itärajan taakse entisiä sotatantereita katsomaan. Viisi vuotta meni sotiessa, viisi elämän parasta nuoruusvuotta, mutta koskaan isä ei valittanut. Nyt harmittaa, kun en koskaan keskustellut näistä asioista hänen kanssaan.

Tiedättekö, mikä on elämäntapaintiaani? No, sellainen, joka ei ole intiaani ollenkaan, vaikka haluaisi olla ja yrittää elää sen mukaisesti. Täällä Oulun seudullakin oli näitä hemmoja yhteen aikaan, mutta taisivat hävitä ensimmäisillä pakkasilla. EU-vaalien lähestyessä olen todennut, että meillä on elämäntapavaaliehdokas: Paavo Väyrynen. Eihän Suomessa voi pitää valtiollisia tai kunnallisia tai ylivaltiollisia vaaleja niin, ettei Paavo olisi ehdokkaana. Väyrynen on tehnyt mittavan poliittisen uran, jota hänen ei tarvitse hävetä. Asiahan on vain niin, ettei hän millään malttaisi lopettaa. Ymmärrän Paavoa täysin. Kuinka monella meistä jää hienoinen haikeus työn loputtua ja tunne siitä, että minä olen vielä hyvä ja pätevä? Eihän kysymys oikeastaan ole ollenkaan siitä, ettemmekö olisi hyviä ja päteviä, mutta totuus on kuitenkin se, että on olemassa nuorempia, parempia ja pätevämpiä henkilöitä, joille meidän tulisi jättää paikkamme. Mutta kun ei millään raaskisi.

Vappupäivänä paistoi aurinko, ja istuin parvekkeella lueskelemassa. 16-vuotias kuopus tuli luokseni filosofoimaan:" Äiti, minulla on oikeastaan aika kiva elämä. Minulla on kivoja kavereita, kiva perhe ja kiva koti." Rupesin miettimään. Ihan tosi, niin minullakin. Minulla on kivoja kavereita - joita tämän ikäinen kylläkin nimittää rakkaiksi ystäviksi - , kiva perhe ja erittäin kiva (= ihana, mahtava) koti. Siis onko minulla kiva elämä? Tämän määritelmän mukaan on. On.

Loppunaurut antaa meille jälleen 7-vuotias lapsenlapseni. Olin pukeutunut suvun naamiaisiin valtavaan minkkiturkkiin, blondi-peruukkiin, säihkyviin aurinkolaseihin ja tulipunaisiin huuliin. Mieheni lähetti minusta kuvan lapsenlapselleni tekstillä: "Tässä on vaarin uusi tyttökaveri." Poika katseli kuvaa aikansa ja ihmetteli ääneen:" Mistähän vaari on tuon kisun löytänyt?"

Auringonpaisteisin ajatuksin: Pirkko, vappukisu