Terveisiä alpakkatilalta Pärnusta! Taas on yleissivistys kasvanut, olenhan saanut silittää tätä harvinaista eläintä ja jopa syöttää sille porkkanoita. Teille muillehan tämä on ihan tuttu juttu, mutta minusta oli tosi hauskaa nähdä ja kokea jotain uutta. Lähdimme pikkubussilla alpakkatilalle. Luvassa oli kahden tunnin retki kakkukahveineen. Perillä meitä odottivat tilan norjalainen isäntä ja virolainen emäntä, kumpikaan ei ollut ihan nuori hourupää. Alpakka maksaa Englannista tuotuna 7000 e, tilalla niitä oli 24, joista muutama jo ihan omaa tuotantoa. Eläin on laamalle sukua, pitkäkaulainen, lampaan näköinen kiltti otus, joka suuttuessaan sylkäisee kuin kameli. Alpakat keritään kerran vuodessa, ja tämän homman hoitaa emäntä kuten myös käsipelillä villojen kehräämisen kuin myös sukkien ja muiden tuotteiden kutomisen. Alpakan villa poikkeaa lampaan villasta siinä mielessä, ettei se aiheuta allergioita (en nyt muista, minkä aineen puuttuminen estää allergiat). Emäntä suositteli alpakan ja koiranvillasta (heillä oli susikoira) tehtyjä tuotteita erityisesti reumasta kärsiville.

Joimme kakkukahvit ja kuuntelimme selostusta siitä, kuinka tämä pariskunta kaksi vuotta sitten osti tilan (neljä hehtaaria), rakensi omin käsin komean talon, hankki alpakat (parin päivän kuluttua tilalle tulee minivuohia), rakensi myymälän ja kahvilan... Minua uuvutti jo pelkkä ajatus tuosta valtavasta työmäärästä. Pariskunta oli asunut aiemmin Norjassa, josta he olivat lähteneet unelman perää Viroon. "Koskaan emme ole tehneet näin paljon töitä, emmekä koskaan ole olleet näin rahattomia", kertoi nainen. Aivan niin. Mikä on unelman hinta? Moni on valmis uhraamaan vaikka mitä unelmaansa täyttäessään, me tavalliset kansalaiset teemme otsa rutussa omaa hommaamme, joskus enemmän, joskus vähemmän tyytyväisinä. Olin iloinen siitä, että monet ostivat lankoja ja sukkia. Isäntä sanoikin, että he laskevat kassan illalla ja katsovat, voivatko rakentaa ulkokahvioon katon.

Olen ollut huomaavinani, ettei onnellisuus ole enää kovassa huudossa. Kirjastot ja kaupat ovat tulvillaan oppaita onnen saavuttamiseksi, ja olen niitä minäkin lukenut noin metrin verran. Lehtiä lukiessani olen kuitenkin törmännyt siihen, että ihmiset ilmoittavat, että "tämä, tässä ja nyt" riittää. Siis tavallinen arki. Saattaa kyllä olla niin, että tätä mieltä olemme me, "kuudenkympin ja kuoleman välissä olevat", kuten ystäväni asian ilmaisi. Onhan se tietysti niinkin, että taisteluväsymys uuvuttaa, annamme periksi ja ympärillemme katsoen meidän täytyy todeta: hyvä näin. Ymmärrämme arjen arvon silloin, kun se on uhattuna. "Kun saisi elää sitä tavallista arkea", huokasi ystäväni suurten vaikeuksien keskellä. Näinhän se on. Onni on oman päämme sisällä. Se ei ole siellä läheskään aina, käväisee joskus kylässä tai vain piipahtaa. Koemme onnen niin monella tavalla. Toinen tuntee räjähtävää onnea endorfiiniryöpytyksessä hypätessään lakuvarjo selässään lentokoneesta, toinen istuu rannalla auringonlaskua tuijottaen eikä kaipaa elämäänsä enää mitään muuta. Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä näitä asioita. Pohtiminen riittää, ei siinä tarvitse tehdä mitään johtopäätöksiä tai filosofisia syväluotauksia, kunhan pysähdymme.

Pirkko