Hyvää ensimmäistä adventtisunnuntaita! Olin Los Bolichesin kirkossa, joka oli ääriään myöten täynnä, niin että osa messuvieraista joutui seisomaan. Hoosianna-virsi kaikui kahteenkin otteeseen, samoin monet muut tutut adventtivirret. Joulun odotusta ei täällä huomaisi, jos katukuvaan eivät olisi ilmestyneet näyttävät jouluvalot. Kirkkoihin on rakennettu toinen toistaan kauniimpia jouluseimiä. Kuvassa on vain pieni osa Los Bolichesin kirkkoon rakennetusta Raamatun ajan pienoismaailmasta. Se on kaunis ja yksityiskohdissaan mielenkiintoista katsottavaa.

Mietin kauan, kommentoisinko ollenkaan eduskunnan äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Keskustelin aikuisen tyttäreni kanssa asiasta, ja vaikka henkilökohtaisesti en innostunut äänestyksen tuloksesta, sanoin hänelle, että näin on päätetty nyt. Jatkoahan tästä seuraa, ja ennen lain voimaantuloa ehtii vierähtää jokunen vuosi. Päätös on valtiollinen, ei kirkollinen. Tässä näyttää kuitenkin olevan aika monta muttaa matkassa, sillä jokainen uutisia seuraava on huomannut, että  äänestystuloksen tultua julki ihmisiä on eronnut kirkosta tuhansittain. Eihän kirkko ole mitään päättänyt, vai? Ne, jotka ovat eronneet nyt kirkosta, ovat eronneet arkkipiispa Kari Mäkisen kirkosta. Hän kirjoitti facebook-päivityksessään ”iloitsevansa sateenkaariväen puolesta ja heidän kanssaan”. Toisaalta Afrikasta käsin hän on ilmoittanut olevansa surullinen kuultuaan, kuinka paljon ihmisiä on kirkosta eronnut. Niinhän se on, ettei kaikkia voi miellyttää, vaikka kuinka haluaisi.

Pappisvala ja sen kanssa samassa linjassa oleva kirkkolaki ja kirkkojärjestys määrittelee korkeimman oikeusohjeen, jonka mukaan kaikkea oppia on tutkittava pyhän Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan. Ensisijaisesti jumalallinen säätämys määrittää aina suhtautumisen ajankohtaisiin kysymyksiin (tämä tieto netistä). Arkikielellä sanottuna: pappisvala sitouttaa noudattamaan Raamatun oppeja. Kuvitelkaapa seuraavaa: minä ilmoitan olevani vegetaristi, tiukka sellainen. Jouluna syön tietysti kinkkua, uutena vuotena nakkeja, juhannuksena nuotiomakkaraa, niin ja pääsiäisenä kanaa ja…ja… Mutta jos minulta asiaa kysytään, ilmoitan olevani ehdoton vegetaristi. En siis ihmettele, jos ihmiset hylkäävät pappisvalan tehneen arkkipiispan, samalla he valitettavasti hylkäävät kirkon. Katson ortodoksikirkkoa ja näen, ettei sen suunta ole muuttunut vuosisatojen kuluessa. Jostakin syystä sen ei ole tarvinnut.

Mutta asiasta toiseen.  Juttu on nyt niin, että minusta on tulossa inhottavan espanjalainen! Eikä se oikeastaan ole ihan hyvä asia. Kerronpa pari esimerkkiä. Nuoriso- tai naisporukka tukkii tien (miehet antavat useimmiten naisille tietä), eikä ole huomaavinaankaan meikäsuomalaista, joka on tulossa tätä ihmismuuria vastaan. Entinen minä olisi koukannut autotien puolelle, tai vaihtoehtoisesti hyvin anteeksipyytävän näköisenä ja ”perdonia” tai ”soria” mutisten yrittänyt päästä ohi. Nykyminä ei näe moista estettä. Minä kävelen ryhmän läpi niin kuin sitä ei olisi olemassakaan ja saatanpa vähän töniä jonkun reppua tai selkää. Jo vain. Toinen esimerkki. Kuntosalilla oli menossa circuit-treeni. Sillä kertaa tein vain omia harjoituksiani, kunnes eräs herttainen ohjaajatyttö tuli sanomaan, että jos voisin välillä tehdä jotain muuta kuin noilla laitteilla, tai muuten voi tulla ”problem”. No, totta kai, ”Jees, jees”, minä myöntelin, enkä muuttanut harjoitustani. Ei huvittanut. Eikä siitä tullut mikään ”problem”. No, kerrotaan vielä kolmas, aika paha. Lähetin s-postia vuokranvälittäjälleni. Tulevaisuutta ennakoiden kysyin, miksi ihmeessä minulta on jo peritty 86:n euron (!) loppusiivousmaksu, sillä minähän tämän huushollin olen siivonnut alussa ja tulen siivoamaan lopussakin. Olen saanut tehdä täällä aika lailla hommia sen jälkeen, kun asunto luovutettiin minulle ”siivottuna”. No, niin. Tästä viestittelystä oli tuloksena se, että vuokranvälittäjä, joka jo aikaisemman valitukseni perusteella maksoi minulle siivoojan tunniksi, lupasi palauttaa minulle siivousmaksun (joka onkin ihan älytön juttu, pelkkää rahastusta). Nämä esimerkit osoittavat, että minusta on tulossa inhottava ämmä. Oikeastaan ne osoittavat myös sen, että osaan sopeutua vallitseviin olosuhteisiin J. Mutta lupaan, ihan oikeasti, olla taas oma kiltti itseni, kun palaan takaisin Suomeen. Ainakin noin suurin piirtein.

Tästä tuli niin ankeansorttinen päivitys, että pitää laittaa pieni loppukevennys. Bussissa kuultua (jälleen kerran). Kolme 70+ miestä istui autossa nenätysten sairaskertomuksillaan levennellen. Yksi oli aivan selvästi perehtynyt silmätauteihin, sen verran sieltä tuli latinaa. Toisen erikoisalue oli jalkavaivat, kolmannella oli tasapuolisesti kaikkea. Hän tuumasi: ”Tämä vanheneminen on mukavaa, kun oppii niin paljon eri sairauksien nimiä!”

Rauhallista adventin aikaa kaikille! Pirkko

 

”Ei enää yhtään barokkikirkkoa muutamaan kuukauteen”, huokasi matkaystäväni, kun poistuimme Iglesia de la Asuncion –kirkosta Priego de Cordobassa. Sama ystävä kyllästyi pulskiin pikkuenkeleihin Madridin Prado-museossa. Kyllähän niin on, että barokin yltäkylläisyys saattaa tuntua joskus tukahduttavalta, mutta kun meikäläinen saa sitä enimmäkseen  harvoin ja niin pieninä annoksina, en ole ehtinyt siihen rönsyilyyn, pullisteluu ja kultaa uhkuviin muotoihin vielä kyllästyä. Sitä paitsi minä pidän kimalluksesta.

Olimme siis Priego de Cordobassa, emme Cordobassa, kuten minä matkaa varatessani luulin. Suotakoon turistille tällainen kömmähdys anteeksi. Sitä paitsi erään kerran saksalainen ystäväni ihmetteli sitä, että meillä on Kokakola - niminen kaupunki, hän kun oli ajanut junalla Kokkolan ohi. Niin että meneväthän nämä sanat ja nimet sekaisin yhdellä sun toisella. Mitä jäi mieleeni tuolta päivän kestävältä reissulta? Priego de Cordoba sinällään ei olut kovin ihmeellinen nähtävyys. Toki sieltä löytyi muutama komea kirkko ja suihkulähde, mutta muuten paikka ei tehnyt kummoista vaikutusta minuun. Viehättävin paikka oli vanha kaupunki, jonka kapeita kujia reunustivat talot, joiden seinät olivat kukkivien pelakuiden kaunistamat (kuva on sieltä). Vanhasta kaupungista oli myös upea näköala alas laakson viljelyksille ja toisaalta ylös vuorille, sillä kaupunki sijaitsee 500 metriä meren pinnan yläpuolella. Siinä maisemassa oli erilaista kauneutta kuin barokkikirkossa, molemmat näkymät ruokkivat mieltä.

Matkaan kuului myös vierailu sieniviljelmällä ja tutkimuslaitoksella, jossa esiteltiin paikallista ekoympäristöä. Tutustuimme myös öljynpuristamoon, jossa tehtiin oliiviöljyä sekä kauneudenhoitotuotteita oliiviöljystä. Sen verran viisastuin jälkimmäisestä käynnistä, että tiedän, mitä öljyä pitää ostaa: extra virgen on ehdottomasti paras ja puhtain tuote, seuraavaksi tulee virgen ja sitä kolmatta en edes muista. Katsoin kotona, mitä öljyä olin sattunut ostamaan (juu, olen siirtynyt käyttämään ruuanlaitossa pelkästään oliiviöljyä, joskus laitan leipätaikinaan auringonkukkaöljyä), ja totesin, että pullon kyljessä luki ”virgen”. Seuraavan kerran öljyä ostaessani tiedän paremmin. Oliiviöljyn terveysvaikutuksista lienee kirjoitettu kirjoja, ja muistan, kuinka samasta asiasta minulle esitelmöitiin myös Tunisiassa. Silloisen hotellimme johtaja, joka oli vanha tuttu ystäväni kanssa, vei meidät autollaan katselemaan ympäristöä, ja lopulta päädyimme oliiviöljy-messuille. Tämä johtaja kertoi, kuinka hienoja öljyjä Tunisia tuottaa ja mainitsi, että hyvin monet ihmiset nauttivat aamuisin teelusikallisen puhdasta oliiviöljyä. Se pitää kuulemma ruuansulatuksen kunnossa (ja vaikuttaa kaikkea muuta hyvää, en nyt muista mitä).

Viime sunnuntaina pääsin vihdoin museoon. Lipunmyyjä kysyi, montako lippua haluan ostaa, ja oli ihmeissään, kun olin tullut museoon yksin. Siellä oli nimittäin avattu Playmobil - hahmoista tehty historian teemoihin liittyvä näyttely. Ei ihmekään, että lipunmyyjä odotti näkevänsä ympärilläni muutaman lapsenlapsen. Näyttely oli taitavasti tehty, eikä olisi ollenkaan kumma, jos joku lapsukainen innostuisi historiasta  tuon näyttelyn nähtyään. Playmobil - sarjoista oli rakennettu kokonaisuuksia, jotka esittivät esimerkiksi muinaisia egyptiläisiä, keskiaikaa, viikinkejä, merirosvoja… Oli siellä myös rantakaupunki Fuengirolan malliin. Kiva juttu!

Olisin minä tietysti ollut himpun verran kiinnostuneempi museon perusnäyttelystä, mutta se oli raivattu uuden näyttelyn ajaksi pois tieltä. Pääsin kuitenkin tutustumaan kaupungin ikivanhaan historiaan, sillä löysin sattumalta ne vanhat roomalaiset kaivaukset, joista olin lukenut, mutta joita en ollut aikaisemmin löytänyt. Kannatti muuttaa kävelyreittiä! Junakadun varrella, erään kahvilan vieressä on huomaamaton aitaus, joka kätkee sisälleen Rooman vallan aikaiset kylpylän ja saviastioita valmistaneen tehtaan rauniot. Alue on huolella hoidettu, asiaankuuluvat selostukset löytyvät myös englanniksi, ja alueen sisällä on myös puutarha, jossa saatoin poimia kypsiä oliiveita suoraan puusta. - Tiesittekö, että kaikki oliivit ovat kypsinä mustia? Mistä niitä vihreitä sitten saadaan, se onkin jo toinen juttu. Voin vain vihjaista, että siihen tarvitaan paljon suolavettä. – On hyvin tyypillistä, että Fuengirolassa on tuollainen hieno, historiallinen alue, josta kukaan ei tiedä mitään, ei ole edes koskaan kuullut. Aion mennä sinne uudestaan ”paremmalla ajalla” (sanoo eläkeläinen).

Yöllä oli satanut, sillä maa oli märkä, kun marssin kuntosalille. Olin pukeutunut syksyisesti, mutta sain katua sitä myöhemmin, sillä lämpötila nousi jälleen 24:ään asteeseen. Kuka sanoi, että marraskuu on vuoden kamalin kuukausi?

Kysyy: Pirkko

En ole eläissäni syönyt niin herkullista ruokaa kuin kasvisruokakurssilla teimme ja söimme! Sanoinkin opettajallemme Marjo Metsä-Nuutiselle, että tässä ei kukaan enää lihapullia kaipaa. Kurssin vetäjä, minua hiukan nuorempi koulun kokki, aloitti kertomalla tapauksen, joka teki hänestä kasvissyöjän. Hänellä oli 6-vuotiaana ollut kotitilalla lemmikkipossu, jota hän hellästi hoivaili ja ruokki. Joulunaikaan porsas hävisi hyvin hämärissä olosuhteissa, suurin piirtein samaan aikaan, jolloin pöytään ilmestyi kinkku. Kun kinkun ja lemmikin yhteys valkeni lapselle, hänestä tuli sillä hetkellä kasvissyöjä. Marjo kertoi, että hän on ollut terve koko ikänsä, eikä lihan puuttuminen ruuasta ole missään vaiheessa vaikuttanut kielteisesti hänen vointiinsa. Kaikki valmistamamme ruoka oli niin ihanaa, että minulla oli vaikeuksia valita reseptejä julkaistavaksi. Kasvisruuan teko on minun luonteelleni sopivaa rentoa hommaa, sillä ohjeet kuuluvat suurin piirtein: ”Ota jonkin verran jotakin, paloittele tai raasta, sekoita ja kypsennä.” Virheitä ei voi tehdä, ainoastaan omia tulkintoja ruuasta.

                                                            KASVISPIHVIT

3 dl paksua puuroa, ½ dl korppujauhoja, ½ dl maitoa, 11/2 tl suolaa, maustepippuria, i sipuli hienonnettuna, 2-3 kananmunaa, n. 1 1/2 l kasvisraastetta. Jos et halua käyttää puuronjämiä, laita sen tilalla n. 11/2 dl kauraryynejä (tai mitä hiutaleita tai ryynejä tahansa), n. 1 1/2 dl korppujauhoja, n. 2 dl maitoa.

Kaikki muuta aineet paitsi kasvisraaste sekoitetaan keskenään. Taikinan annetaan turvota hetken aikaa. Lisätään kasvisraaste ja sekoitetaan hyvin. Kostutetuin käsin muovaillaan pihvejä ja paistetaan pannulla molemmin puolin n. 3 minuuttia (minä kyllä paistoin kauemmin). Tein pihvit kurssilla porkkanasta ja palsternakasta, huomenna teen niitä porkkanasta ja bataatista.

 

                                                          PUNAJUURIKASTIKE  (kasvispihveille)

1 raaka punajuuri pieneksi silputtuna, 1 iso sipuli samoin pienennettynä, maitoa, Maizenaa suurustamiseen, mausteita, jos siltä tuntuu.

Kuori raaka punajuuri, paloittele pieniksi palasiksi ja kiehuta vähässä vedessä kypsäksi. Heitä jossakin vaiheessa joukkoon pilkottu sipuli. Lisää maito, suurusta Maizenalla. Ihanaa! Minä en laittanut kastikkeeseen mitään mausteita, mutta jokainen tehköön makunsa mukaan.

 

                                                             PÄHKINÄPIHVIT

N. 1 1/2 dl kauraryynejä, n. 1 1/2 dl korppujauhoja, n. 2 dl maitoa, 1 tl suolaa, maustepippuria, 2 kananmunaa, 1 hienonnettu sipuli, n. ½ l pähkinärouhetta (esim. pehmeä saksanpähkinä on hyvä, samoin erilaisia pähkinöitä yhdistelemällä saadaan hyvät pihvit).

Kasvispihvitaikinasta voidaan valmistaa myös erilaisia kasvismurekkeita uunissa, mutta silloin taikinan pitää olla hieman paksumpaa ja siihen voi lisätä pari ruokalusikallista ohra- tai maissitärkkelystä kiinteyttämään sitä.

Olen viikonlopun aikana jutellut useamman suomalaisen kanssa siitä, kuinka asiat saadaan täällä Espanjassa parhaiten hoitumaan. Yksimielisesti olemme tulleet siihen tulokseen, että ”nyrkillä pöytään” joko suoranaisesti tai kuvaannollisesti, on paras menettelytapa. Eihän täällä kiltti ja kohtelias tule huomatuksi, ei toki. Olen itsekin soveltanut käytäntöön em. filosofiaa sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti. Astianpesukone meni rikki. Tiesin, ettei sitä ikinä korjata, jos en ole tarpeeksi kelju. Laitoin vuokranvälittäjälleni sähköpostin, jossa ilmoitin vähentäväni vuokrasta tietyn summan, koska kone ei toimi (asuntoesitteessä mainitaan, että asunnon varusteisiin kuuluu astianpesukone). No, joo, uusi kone tuli ihan kohtuullisen vikkelään. Toisen kerran jouduin olemaan ilkeä Guadalupessa. Oppaan aiheuttaman kömmähdyksen vuoksi osa ryhmästä ei ollut saanut ruokaa aamupalan jälkeen. Oli ilta, ja harhailin ruokakauppaan. Katselin pähkinän näköisiä kakkaroita ja kysyin selvällä espanjankielellä, ovatko ne gluteenittomia. ”Si, si.” Maksoin pikkuleivistä huomattavan summan (turistilisä), poistuin kaupasta ja haukkasin keksiä. Se oli silkkaa vehnää. Palasin kauppaan (keljutti maksamani ylihinta) ja ilmoitin palauttavani paketin ja vaadin rahat takaisin. Ei kuulemma onnistu, koska olin avannut paketin. Ilmoitin, että se oli myyjän syy, koska hän oli sanonut keksien olevan gluteenittomia. Sitten huomasin juuston. Sanoin, että otan tuon juuston keksien sijasta. Tämä siirto ei miellyttänyt myyjää. Iskin nyrkin pöytään ja sanoin, että juusto tänne. Sain juuston. Eniten tuossa hommassa harmitti se, että turisteja yritetään aina pettää (ehkei aina, mutta turhan usein). 

Täytyy kyllä kertoa nyrkki-filosofiasta vielä yksi tarina, joka ei sijoitu Espanjaan, vaan Ranskan Pariisiin. Elettiin matkashekkien aikaa, ja tuttavapariskunta meni pankkiin vaihtamaan shekkejä rahaksi. Tiskin takan istui neitokainen viilailemassa kynsiään. Pariskunta selvitteli asiaa englanniksi, saksaksi ja italiaksi. Neitoa ei kiinnostanut, kohautteli olkiaan. Silloin suomalaismies suuttui. Hän asettui rähmälleen palvelutiskille, kiroili ja huusi. ”Rahat!” Alta aikayksikön virkailija toimitti pariskunnan pyytämän summan. Mies tuumasi tyytyväisenä: ”Sehän ymmärsi suomea!”   

Istuskelin bussia odottamassa muutama tunti sitten. Viereeni tuli istumaan vanhempi espanjalaisrouva, joka aloitti kanssani vilkkaan keskustelun. – Tämä on muuten hyvin tyypillistä täällä: vanhat rouvat keskustelevat mielellään kenen tahansa kanssa. – Rouva puhui puhumistaan, minä nyökyttelin ja laitoin muutaman espanjankielisen sanan joukkoon. Kyllähän minä jotakin ymmärsin. Rouva oli kotoisin Valenciasta, mutta hänellä oli loma-asunto täällä. Valencia on mukava paikka, mutta siellä sataa turhan usein tähän aikaan vuodesta. Rouva oli juossut junalta kovaa vauhtia pysäkille, sillä hän ei halunnut liikkua pimeässä yksikseen. Hänet oli jo kerran ryöstetty, ja hänen sanojensa mukaan täällä on ”paljon rosvoja”. Kun tärkeimmät asiat oli juteltu, siirryttiin valokuviin. Niitä oli rouvan asunnosta (asunto oli jo tosin nyt uusittu) sekä parin vuoden takainen kuva naisesta itsestään jossain flamenco-pippaloissa. Hän niin kovasti pitää flamencosta! Kun rouva poistui autosta, hyvästelimme toisemme. Ei ollut kielimuuria, pelkästään hyvää tahtoa ymmärtää toisiamme!

Tapaamisiin! Pirkko

Tässä hän nyt on: golfia pelaava pieni poika. Katsokaa kasvojen keskittynyttä ilmettä, alaspäin luotuja silmiä, pienten sormien otetta mailasta, paksuja kiharoita. Eikö olekin hellyttävä ilmestys! Jos joku tunnistaa maalauksen kadonneeksi Rembrandtiksi, niin olisi mukava saada tietää siitä. Joka tapauksessa nautin tästä lapsekkaasta taulusta, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa.

Tänne tuli eilen syksy. Lämmintä oli 17 astetta, ja satoi. Kävelin aamulla sateessa kuntosalille ylläni toppatakki ja katselin vihreitä, kukkivia maisemia. Tiesin, että sateesta huolimatta en vaihtaisi näitä näkymiä Oulun ankeuteen. Tänään lämpötila oli jo 20:n paremmalla puolella, aurinko paistoi, ja elo oli kovin kesäistä. Sadetta on taas luvassa loppuviikosta, mutta ensi viikon sääennusteet näyttävät pelkkää aurinkoa. Uimavesi täytyy käydä testaamassa. Katselin tänään, kuinka joku mies ui matkaa edestakaisin. Sellaista päivää ja keliä en ole vielä nähnyt, etteikö joku polskuttelisi meressä.

Ilmoitin miehelleni viime sunnuntaina, että tänään mennään museoon. Hän nöyrtyi. Hyppäsimme linja-autosta pois poliisilaitoksen luona. Sen pysäkin kohdalla on mukava puisto, jossa on lapsille puuhapaikkoja, aikuisille penkkejä ja tietysti pieni kahvila. Parasta tässä puistossa on kuitenkin se, että palmujen latvoissa pesivät villipapukaijat. Ne ovat pieniä ja vihreitä, jonka vuoksi niitä on hankala nähdä, mutta kirkuna ja rääkynä kertovat kyllä, missä ne liikkuvat. Puistoa vastapäätä on kirkko, jonka ovet olivat sepposen selällään, ja sisältä kuului rytmikästä musiikkia. Siellä oli menossa jumalanpalvelus, ja väkeä oli niin paljon, että istuimia kannettiin lisää. Myöhemmin huomasin, että myös puistoon oli kerääntynyt väkeä seuraamaan kirkonmenoja. Mikäli ymmärsin oikein, väki juhli kirkon perustamisen merkkivuotta. Pappi piti hauskan puheen – kai se oli hauska, kun ihmiset naurahtelivat välillä. Hän myös esitteli kirkkorakennusta. Lopuksi esiteltiin katolisen kirkon toimintaa power point-ohjelman avulla. Välillä lauloi kuoro ja taputettiin. Aikamoista menoa. Lapsia oli paikalla paljon, ja he osasivat käyttäytyä hyvin. Eräs, noin 8-vuotias poika, laittautui välillä lattialle makaamaan ja oli muutenkin aika levoton. Lopulta hänen mummonsa kyllästyi ja löi poikaa päähän oikein reippaasti ja vei hänet ulos. Siinä ei sitten enää neuvoteltu, että miten pitäisi olla. Luulenpa, että sille kaverille asia selkisi kertaiskulla. Mieheni katsoi kohtausta suu auki, mutta minä selitin, että se oli vain osa täkäläistä kasvatusfilosofiaa.

Kirkosta lähdimme museoon, joka sijaitsi aivan lähellä. Se ei ollut auki. Seinällä oli aukioloajat, mutta ilmeisesti kukaan virkailijoista ei ollut jaksanut tulla töihin. Onhan se ymmärrettävää, kun oli pyhä ja kaikki. Se siitä sitten taas. Pitänee yrittää joskus uudestaan.

Kuopus otti omaa lomaa ja lensi Ouluun. Ilmoitin, ettei minulta heru matkarahoja, mutta tyttö laittoi likoon kesätienestinsä. Meno Helsinkiin Norwegianilla sujui helposti, mutta paluulento, jonka piti tapahtua uuden Snowbird-firman lennolla, oli peruttu. Sattuuhan sitä, ja sattuu sitäkin, ettei asiakkaalle muisteta ilmoittaa peruutuksesta. Isosisko sen huomasi, ja nyt on tilanteesta väännetty kättä. Olen ollut yhteydessä Snowbirdiin, jossa todettiin, ettei lentoa ole, ja että rahoja tulee periä firmalta, joka lennon välitti. Olen ollut yhteydessä Bravo fly-yhtiöön (englanniksi, soiton alkuhinta 6 euroa), jossa todettiin, ettei madamen tarvitse olla huolissaan, koska lentoa ei ole peruttu. Seikkailin näiden yhtiöiden tiedotusten välillä ja päädyin uudestaan soittamaan Bravo fly-firmaan. Siellä ei edelleenkään tiedetty, että lento on peruttu. Olin yhteydessä Snowbirdiin, mutta se firma ei ole yhteydessä minuun. No, joo, sattuuhan sitä, että lapsen rahat häviävät, kun ketkufirmat ketkuttelevat. Paha maku jäi suuhun tästä asiasta ja ihmetys siitä, että lentoja välittävä firma ei tiedä lentojen perumisista. Miksi?  Ja mitä 17-vuotias olisi tehnyt Helsingin lentokentällä sunnuntai-iltana kuullessaan, että hänen varaamaansa lentoa ei ole?

Loppuviikoksi on kasaantunut paljon mukavaa ohjelmaa. Perjantaina lähdemme mieheni kanssa Sofia-opiston kokopäiväretkelle Ecijan barokkikaupunkiin. Lauantaina on kasvisruokakurssi (reseptejä luvassa) ja samana iltana konsertti. Ensi viikolla lähden retkelle Cordobaan. Marraskuu menee niin joutuisasti, etten ole ehtinyt paneutua kaamosmasennukseen. Ihan tosi! Minulle tulee tänne pari suomalaista naistenlehteä, ja niissä oli artikkeleita kyseisestä ilmiöstä, joka jysähtää monen suomalaisen niskaan viimeistään marraskuussa, mieluummin hieman aikaisemminkin. Tulkaa tänne, niin unohdatte, mitä se sana edes tarkoittaa!

Terveisin: Pirkko, jolla on koti-Suomessa sekä kirkasvalolamppu että korvalamput

Olen palannut Madridista, Espanjan pääkaupungista. Kolme yötä ja neljä päivää tuossa reissussa vierähti, vaikka varsinaiseen matkustamiseen meni vähän aikaa, kun juna kuljetti meitä parhaimmillaan 300:n km:n tuntivauhtia. Mutta pannaanpa asioita järjestykseen.

Majoituimme Los Condes-nimiseen hotelliin, joka sijaitsi muutaman metrin päässä Via Grandesta, Madridin pääväylästä. Sijainti oli siis aivan loistava, koska pääsimme joka paikkaan kävellen, ja kyllä niitä kilometrejä päivien mittaan kertyikin. Kun saavuimme maanantaina iltapäivällä perille, otin repusta sateenvarjon ja toppatakin. Seuraavaksi menimme kauppaan, josta ostin villapuseron ja hanskat. Tästä voi päätellä, että Madridissa oli kylmä. Kyllä vain, 13 astetta plussan puolella tuntui hyytävältä, kun siihen lisäsi tuulen. Onneksi  maanantain jälkeen ei enää satanut. Päällimmäisiksi tunnelmiksi jäi kylmyys ja nälkä. Nälkä? Jo vain! Ei Madridissa tunneta keliakiaa. Onneksi minulla oli omat näkkileivät mukana, ja vauvan purkkiruoka on ihan hyvää.

Tiistaina kiersimme kuninkaanlinnassa (kuva on sieltä). Voi sitä loistoa ja mahtavuutta! Englanninkieliset opasteet olivat erinomaiset, ja huomasin, että yleisö pääsi myös palatsin niihin osiin, joita myös nykyään käytetään edustustilaisuuksissa. Linnareissun (tahatonta huumoria) jälkeen katsastimme sen vieressä olevan katedraalin. Iltapäivällä menimme Plaza Mayorille, joka on Madridin sydän. Jos joskus näette televisiouutisissa mielenosoituksia Madridista, niin kuvat ovat mitä todennäköisimmin juuri Plaza Mayorilta. Aukiohan on tunnettu siitä, että siellä pantiin toimeen teloitukset inkvisition aikana. Yleisö katseli tapahtumia aukiota ympäröivien talojen parvekkeilta. Tunnelma paikalla oli myös nyt jotenkin hektinen, sillä kansaa ja heitä vahtivia poliiseja oli paljon, samoin levotonta liikehdintää ja melua. Mitähän oli tapahtunut sille nuorukaiselle, joka makasi maassa tajuttomana?

Keskiviikkona lähdin ystäväni kanssa Prado-museoon, toinen puoli porukasta kiinnostui enemmän merimuseosta. On erittäin hankalaa ruveta kuvailemaan yhtä maailman tunnetuimmista taidemuseoista. Pitää siis yksinkertaistaa. Tässä museossa on yli 100 huonetta, ja useimmissa huoneissa on ainakin parikymmentä maailman kuuluisimpien taiteilijoiden teosta. Maalaukset ja veistokset ovat 1100-1800-luvuilta. Joko alkaa hahmottua? Totesin, että museossa pitäisi tutustua korkeintaan kahteen huoneeseen kerrallaan, mutta kun se ei ollut mitenkään mahdollista näissä puitteissa, yritin ahmia mahdollisimman paljon. Ähkyhän siitä tulee. Ystäväni sanoikin, ettei hän halua vähään aikaan nähdä enää yhtään Kristusta tai pulleaa enkeliä. Minua jäi puhuttelemaan eniten valtava, muistaakseni Espanjan sisällissodan aikaista teloitusta kuvaava teos. Etsin sen vielä käsiini jostakin kirjasta.

Meillä oli torstaina vielä kokonainen päivä aikaa, sillä juna lähti vasta illalla. Sen päivän vietimme Parque del Retirossa, puistossa, jota kutsutaan Madridin keuhkoiksi. Voin vain kuvitella, kuinka ihmiset nauttivat siellä olostaan kesällä, kun nyt marraskuisena päivänäkin väki vaelsi ympäriinsä, joku souteli tekojärvellä tai voimisteli urheilupaikalla. Puistosta löytyy myös Kristallipalatsi, Velaquezin palatsi ja useita kahviloita. Aurinko paistoi, lämpötila oli kivunnut 15:een asteeseen, ja me turistit nautimme olostamme.

Madrid, jossa on yli kolme miljoonaa asukasta, on loiston ja kurjuuden kaupunki. Kerjäläisiä oli valtavasti: kampurajalkoja tai muuten vammaisia, ryysyisiä mustalaisia mutta myös entisiä hyväosasia, jotka nöyryytettyinä itkua pidätellen ojensivat raha-astiaa turistille. Joku oli vielä säilyttänyt huumorintajunsa ja kirjoittanut pahvinpalalle: ”Para en ferrari” eli ”Ferraria varten”. Harmaa talous, korruptio, köyhyys, kerjääminen.

Jo parin kuukauden ajan olen suunnitellut kirjoittavani kirjeen Espanjan kuninkaalle. Teen sen joululomalla siellä kotona kaikessa rauhassa. Tiedän, ettei se auta mitään. Todennäköisesti kuningas ei saa sitä koskaan. Aion kuitenkin listata hänelle asioita, jotka tässä maassa ovat niin väärin. Onhan aivan ihmeellistä se, että tässä maassa ihmiset näkevät nälkää luonnonrikkauksien keskellä. Se on väärin, ja se on räikeää.

Jokseenkin tuohtuneena: Pirkko