Kirkot ovat jälleen täyttyneet joululaulujen laulajista ja jouluevankeliumin kuulijoista. Oulun tuomiokirkko oli niin täynnä sunnuntaina, että lisätuoleja piti hakea ja penkeissä yritettiin istua tiiviimmin, jotta vielä joku saisi istumapaikan. Kun tämä laulutilaisuus oli loppunut, niin parin tunnin kuluttua kirkko oli jälleen täynnä. Tällä kertaa ihmiset olivat tulleet kuuntelemaan Bachin joulu-oratotiota. Hieno musiikkielämys. Kaikkea tätä väkimäärää katsellessa tulee miettineeksi, että onko sittenkään totta se, että Suomen evankelisluterilaisella kirkolla menee huonosti.

Käväisin kurkistamasta sivustoa eroa.fi. Tämän sivuston kautta on kuulemma aiheutettu kansankirkollemme tuntuvaa tappiota. Sivustolla mainostetaankin, että eroaminen vie vain minuutin. No, sehän kyllä nykyihmiselle passaa. Jos eropäätöstäkin on harkittu vain minuutti, niin se on mielestäni hiukan huono juttu. Tutkailin sivua, jonka pääsanoma tuntui olevan se, että kirkkoon kuuluminen maksaa (siinä oli oikein semmoinen verolaskurikin), ja koska ihminen ei kuitenkaan usko kirkon sanomaan, niin mitäpä tuota turhasta maksaa. Tähän yksinkertaiseen yhtälöön on moni kompastunut. Totuushan on kuitenkin se, että myös sellainen kirkon jäsen, jolla ei ole henkilökohtaista uskoa, käyttää kirkon palveluja. Lapsen kastaminen, rippikoulun (uskokaa pois, mutta tämä on todella suosittu juttu, uskoi tai ei), avioliittoon siunaaminen ja lopulta hautaan siunaaminen, näihin kaikkiin kirkko osallistuu. Halutessaan ihminen saa henkilökohtaista sielunhoitoa, taloudellista neuvontaa, kirkko järjestää kaikille ikäluokille monenlaista toimintaa, eräs hiljaisista toimintamuodoista on kirkon Palveleva Puhelin, jonka kautta monen lähimmäisen hätä ja tuska tulee kuulluksi ja toivon mukaan lievitetyksi. Sivusto eroa.fi ei tarjoa mitään.

Luin Oulun yliopiston dosentin Juha Hiltusen mielenkiintoisen artikkelin, jonka otsikko oli "Kristinusko voimistuu länsimaiden ulkopuolella". Olin aika yllättynyt kirjoituksen viestistä, sillä tiivistettynä se kuuluu näin: "Kristinuskolla menee nykyään paremmin kuin ehkä koskaan historiansa aikana, kun asiaa tarkastellaan globaalista näkökulmasta." Artikkelin mukaan Eurooppa ei ole enää kristinuskon keskiö, vaan nouseva kristikunta kasvaa jo muualla. Hämmästyttävää on, että kristinusko kasvaa nyt nopeammin kuin mikään valtauskonto maailmassa! Mitä ihmettä? Olin aivan ällikällä lyöty artikkelia lukiessani. Tähän saakka olin kyyristellyt täällä pohjoisessa Suomessa ja tarkastellut huolestuneena islamin maahan vyörymistä (ja nyt, arvoisat lukijat, pyydän teitä erottamaan uskonnon henkilöstä, niin teen minäkin). Hiltunen kertoo, että kristinusko käy voittokulkuaan erityisen voimakkaasti Länsi-Afrikassa ja Sahelissa, Venäjä ja entiset Varsovan liiton maat ovat nyt maita, joissa kristinusko kasvaa voimakkaasti (no, jaa, tuskinpa on hätiköity johtopäätös, jos liitetään kommunismin romahdus ja kristinuskon esiinmarssi toisiinsa). Kristinusko kasvaa voimakkaasti myös esimerkiksi Etelä-Koreassa, Japanissa ja Indonesiassa. Arvellaan, että Kiinassa on muutaman vuosikymmenen kuluttua eniten kristittyjä maailmassa. Raamatun mukaan "päivien lopulla" kristinuskon sanoma palaa juurilleen, Israeliin, Palestiinaan, juutalaisten keskuuteen. Ympyrä sulkeutuu.

Saamme nauttia joulun suomasta levähdystauosta. Kukaan ei tule kysymään, kuulutko kirkkoon, uskotko Sanomaan, kuuluko tämän joulun vietto sinulle. Levähtäkäämme kukin omalla tavallamme. Olemme sen ansainneet.

Pirkko

Terve! Aivan, tervehdin lukijoitani tällä sanalla, mutta samalla ilmoitan, että tutkimusten mukaan olen terve. Pitäisipä joskus tutkia tuon sanan etymologiaa. Sisältääkö se todella viestin siitä, että sanoja tuntee olevansa hyvässä kunnossa ja toivoo samaa kumppanilleenkin. Sellainen hämärä muistikuva minulla on historian tunneilta lukiosta, että kuolemaan tuomitut vangit, jotka olivat menossa taistelemaan henkensä kaupalla areenalla villipetojen kanssa muinaisessa Roomassa, tervehtivät keisari Neroa sanoilla:" Salve, Caesar, morituri te salutant." Eli suomennettuna: "Terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua." Eivät mahtaneet olla terveitä nuo orjat taistelujen jälkeen, ja jokainenhan meistä tietää, ettei Nero suinkaan ollut tervejärkinen mies.

Tutkimusta odotellessani selasin jotain terveys- tai fitness-lehteä (aika vapisevin käsin), ja luin artikkelin siitä, kuinka alituinen murehtiminen ja huolehtiminen on epäterveellistä ja turhaa. Tiedetään, tiedetään. Dale Carnegie on jossakin kirjassaan sanonut viisaasti ja ytimekkäästi: "Huolestumistottumus on murrettava, ennen kuin se murtaa teidät." Minusta tuossa piilee aika vinha ajatus, ja varsinkin tykästyin sanaan "huolestumistottumus". Siis todella, meitähän on olemassa tällaisia kuin minä - ja epäilenpä jopa, että suurin osa naissukupuolesta kuluu samaan rotuun - , joilla on juuri tämä huolestumisTOTTUMUS. Olemme sopeuttaneet itsemme siihen, että asioista pitää olla huolissaan koko ajan. Jos yksi asia on kunnossa, niin ainahan löytyy jotain, josta voi olla huolissaan: oma itse, perhe, suku, maailmanrauha, maapallon tulevaisuus, Syyrian tilanne... Minä maksaisin jollekulle, joka ottaisi omakseen tämän minun huolestumistottumukseni. Osaan kyllä ottaa rennosti ulkomaanmatkoilla. Se on ehkä eräs syy siihen, että matkustan niin mielelläni. Tunnen, että koneen kohotessa ilmaan minun huoleni jäävät jonnekin kauas. Carnegie varoittaa viisaasti, että tämä tottumus voi murtaa meidät. Täytyypä lukea jokin Carnegien teos, jos sieltä löytyisi jokin neuvo tällaisen huonon tottumuksen hävittämiseen. Tosin pelkään pahoin, että neuvot ovat jotain siihen tyyliin kuin, että "keskity mukaviin asioihin", "tiedät, että tällaisia asioita tapahtuu harvoin" (lentokoneen putoaminen) jne. Mutta täytyy lukea jokin opus, jotta pääsen jyvälle. Jos saan valaistuksen, kerron siitä teillekin, sillä kaikkihan me haluamme päästä eroon tästä ikävästä tottumuksesta.

Törmäsin eräässä lehdessä sanapariin Proud Age (ylpeä ikä). Artikkelin mukaan Proud Age on voittoa tavoittelematon ja toiminnastaan palkittu liike, joka tarkastelee ikääntymisteemaa voimavaralähtöisesti (häh?). Edelleen sanottiin, että Proud Age julkaisee lehteä, järjestää seminaareja, käynnistää ja ottaa osaa eri projekteihin. Liikkeen perustaja ja koordinaattori on Anna Pylkkänen. Innostuin tietysti hirmuisesti artikkelin luettuani ja googletin liikkeen välittömästi. Innostukseni lässähti alkuunsa, kun huomasin, että Proud Age- liikehdintä tekee työtään vanhushuollon piirissä. Älkää käsittäkö väärin. Vanhaa äitiä hoitaessani olen tullut huomaamaan, kuinka tärkeää vanhustyö on. Tapaan äidin luona usein välittäviä, lämminhenkisiä hoitajia, jotka koskettavat vanhusta ja puhuttelevat häntä hänen arvonsa mukaisesti (vanhus = ihminen, ei holhokki). On ihanaa tavata tällaista ammattitaitoa. Mutta, niin se mutta. Proud Age- liike keskittyy siis vanhuksiin. Minä olen juuri eläkkeelle päässyt rouva, joka haluaisi olla vielä osa tuotteliasta yhteiskuntaa. Jos löydätte jotain minulle, niin lähettäkää viestiä. Kielitaitoa riittää.

Lumisateen keskellä, hyvällä mielellä: Pirkko

Sunnuntai oli hyvin sosiaalinen, jopa supersosiaalinen päivä. Meillä oli ruokavieraita (lohikeitto, leipä ja leikkeleet, hillarahka ja kahvit seitsemän sortin kanssa tarjottuna), ja se tarkoitti sitä, että jo aamulla täytyi alkaa siivoamaan, järjestelemään, pursottamaan, keittämään jne. Kun vieraat saapuivat, puheenaiheet eivät loppuneet, ja viimeisten kuulumisien lisäksi ehdimme muistella menneitä (varsinkin yhteisiä matkoja), pohtia tulevia ja keskustella myös vakavammista aiheista. Vieraamme viihtyivät monta tuntia, niin kuin oli tarkoituskin. Kun ruokailijat olivat lähteneet, talon valtasivat omat lapset. Lohikeitto (jota oli keitetty kahden päivän tarpeeseen), jälkiruoka, kakut ja juustot tekivät kauppansa. Minä sain kestitä kahdet vieraat yhdellä valmistelulla. Al Ainissa työskentelevä tyttäremme tuli jouluksi Suomeen, ja ehdimme vielä kertaamaan viimeisimpiä tapahtumia. Pääasiallisesti juttu kyllä kulki niin, että pöydälle oli levitetty Al Ainin kartta, jonka ääressä käytiin opetuskeskustelua: tuolla kannattaa käydä, liikenneympyröissä on oltava tarkkana, tuolla ja tuolla ovat isot ostoskeskukset jne. Kaksi sisarusta ystävineen lentää ihan näinä päivinä Dubaihin ja sieltä edelleen vuokra-autolla Al Ainiin. Perillä odottaa tyhjänä oleva asunto. Näppärää!

Tunnelma ja tuntemukset olivat täysin vastakkaiset, kun sitten maanantai-iltana istuin yksin  lääkärin odotushuoneessa. Olin niin yksin. Eino Leinon runonsäettä "yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin" on siteerattu niin paljon, että se jo huutaa kuluneisuuttaan, mutta totta on, että Leino on onnistunut kiteyttämään tuntonsa lyhyesti ja selkeästi. Omat tuntonsa ja niin monen muun kulkijan tunnot. Selvisinhän minä siitä käynnistä, enkä olisi varmaan ketään edes huolinut mukaani odotushuoneeseen istuskelemaan. Kuten arvasin, tutkimukset jatkuvat, ja minä pelkään ja jännitän kuten ennenkin. Minkäpä tälle luonnolleen voi. Vaikka tiedän, ettei pelkäämiseni voi muuttaa asiaa suuntaan eikä toiseen, ja että voisin odotella asioiden selviämistä ihan rauhallisesti, niin siltikin jännitän. No, jännitetään sitten.

Kirjoitin viime kerralla Elisabet Rehnistä. Joskus aikaisemmin olen pohtinut ostoskutsuja, siis niitä, kun naiset kokoontuvat kyläilemään ja kahvittelemaan ja tulevat siinä sivussa ostaneeksi vauvanvaatteita, kynttilöitä, luontaistuotteita tai vaikkapa muovikippoja. Ja mitenkäs Rehn sitten liittyy näihin rouvakutsuihin? Liittyypä hyvinkin, sillä  juuri hän on tuonut Tupperware-aatteen Yhdysvalloista Suomeen. Hänellä oli kuulemma autotallissaan oikein muovikippovarasto. Henkilö, joka tämän kertoi totesikin, että Renhän on koulutukseltaan ekonomi, näin hän tunnisti hyvän bisnesidean sen nähdessään.

Valokuvassa on Valamon hiljainen, talvinen kuusikuja. Tuon kujan kulkijalla on mahdollisuus kokea rauhan ilmapiiri. Ehtona on, että malttaa jättää arkielämän hetkeksi taakseen.

Seuraavaan kertaan! Pirkko

Kävin tänään katsomassa äitiäni lähellä sijaitsevassa hoivakodissa. Hän saa viettää siellä kuusi vuorokautta joka kuukausi, mutta en oikein enää tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin. Hoivakotiin lähtö on vaikeaa. Enää en ilmoita asiasta turhan aikaisin, vaan vasta edellisenä päivänä. Sitten saan ottaa vastaan kiellot, syytökset, uhkailut ("Minä alan itkemään."), päivittelyt ja ties mitä. Kun aamuhoitaja oli muistuttanut asiasta, äiti oli kironnut. Kun kuulin tästä, minua itketti ja nauratti. Itketti, kun en lopultakaan tiedä, toiminko oikein vai väärin ja nauratti, kun opettaja-äitini oli kironnut (mitä hän ei yleensä koskaan tee). Lopulta suutuin ja ilmoitin, että nyt mennään, olkoon sitten viimeinen kerta, minä en enää jaksa. Äiti myöntyi, taksissa hän hymyili ja jutteli lempeällä äänellä, perillä hän ilmoitti viihtyvänsä. Selvä juttu - vaan ei selvä. Kävin tänään äitiä katsomassa. Hän suri sitä, kun luuli joutuvansa olemaan hoivakodissa joulun. Se muisti tai muistin puute! Selitin ainakin kymmeneen kertaan, että haen hänet maanantaina. - Voi, kun tämä kaikki on niin hankalaa, ikävää ja outoa. En lopultakaan tiedä, pitäisikö minun sanoa irti hoivapaikka, ja antaa äidin olla kotona istumassa päivästä toiseen pöydän ääressä samaa sanomalehteä lukien. Onko se sittenkin parasta hänelle? Ehkä, älkää minulta kysykö, minähän vain huolehdin ja päätän asioista.

Olen kuullut sanonnan: Nainen on naisen paras ystävä. Siltä tuntui eilen, kun kirjapiirimme kokoontui jouluisissa merkeissä. Yleensä pyrimme aika vaatimattomaan tarjoiluun (ettei tulisi sitä "kilpalaulantaa"), mutta näin joulun aikaan revittelemme kunnolla nyyttikestien merkeissä. Voi sitä suolaisen ja makean ihanaa runsautta! Ja voi sitä hauskan ja väliin henkevänkin keskustelun tuomaa lämpöä ja tunnelmaa! On ihanaa saada tavata ystäviä, joita en varmaan muuten tulisi niin usein tavanneeksi, ja on erityisen tärkeää saada keskustella aiheesta (kirjan tuomat ajatukset) ja aiheen ulkopuolelta. - Tässä yhteydessä onkin sopivaa palata edelliseen kirjoitukseeni, jossa ilmoitin lähteväni kirjastoon Sartrea lainaamaan. Menin filosofisen kirjallisuuden hyllylle ja löysin yhden ainoan Sartren kirjoittaman teoksen. Se oli ohut läpyskä, josta en ymmärtänyt edes sisällysluetteloa. En lainannut. Ehkä minunlaiselleni ihmiselle filosofia uppoaa parhaiten, kun asiantuntija sitä selittää. Eli en tule koskaan kirjoittamaan teosta "Minä ja Sartre".

Luin viime viikolla Kotiliedestä artikkelin Elisabeth Rehnistä. Toimittaja oli tehnyt luettelon Rehnin, 78, kokemista vaikeuksista. Niihin kuuluivat perheyrityksen konkurssi, aviokriisi, kaksi syöpää, lentokoneonnettomuus ja aviopuolison syöpä ja kuolema. Onhan siinä luetteloa yhden naisen kohdalle! Mielenkiintoisinta antia artikkelissa olivat kuitenkin Rehnin kokemukset YK:n toimijana sotaa käyvissä maissa. Monenlaisten kauheuksien kokeminen ei ole tehnyt Rehnistä kyynistä tai kovaa, ja hän joutuukin toteamaan, ettei yksi ihminen voi kantaa kaikkien tuskaa. Vielä 75-vuotiaana (ikä ei siis ole este, kun ihminen on todella pätevä) hän matkusti YK:n ihmisoikeuskomissaarin pyynnöstä sisällissodan keskelle Kongoon. "Meidät tiputettiin viidakkoon helikopterilla. Siellä oli hökkeleitä keskellä ei mitään ja paljon avun tarvitsijoita. Se oli niin toivotonta. Silti ihmiset sanoivat, että kiitos, kun välitätte. Häpesin. Enhän minä pystynyt kuin kuuntelemaan ja vähän halimaan." Siinä on meille kaikille oppimista. Joskus riittää sekin, että vain kuuntelemme ja vähän halimme.

Tuosta valokuvasta pieni selityksen sana. Kuvan potkurit viettivät lepohetkeä Valamon Trapesa-ruokalan seinustalla. Mielestäni lumipeitteiset potkurit välittävät hyvin tunnelmaa talvisesta Valamosta, jonne kiire ei yllä.

Sateen ropinaa kuunnellen: Pirkko 

Olen juuri palannut Valamosta "Rakkauden ja kuoleman filosofia" nimiseltä kurssilta. Tiivistä tietoa tiiviissä ajassa, mielenkiintoisia keskusteluja, loistava asiantuntija, Torsti Lehtinen, vetäjänä. Olin heinäkuussa Valamossa viikon Torstin vetämällä "Ihmisenä elämisen filosofia" kurssilla. Siitä jäi sellainen nälkä, joka ei ilmeisesti sammu muuten kuin kursseihin osallistumalla. Sen olen kyllä tullut huomaamaan, että kurssi silloin ja tällöin on niin kovin vähän, ja asiat unohtuvat pian arjen pyörityksessä. Mitenkähän tuo avoin yliopisto? Täytyy tutkia kevään kurssitarjontaa.

Mikä sitten oli kurssin anti kohdallani? Jo pelkästään se, että sain irrottautua arjesta, nähdä hiljaisen, lumipeitteisen Valamon ja istua  pohdiskelemassa tarvitsematta miettiä kotiasioita, oli suuri anti. Entä tiedollinen puoli? Katselin tuossa muistiinpanojani ja totesin, että huomenna on riennettävä kirjastoon ja lainattava esimerkiksi Sartren teoksia, niin ja tietenkin pitää kaivaa hyllystä esiin se Kierkegaardin elämänkerta, joka on siellä kesästä asti odottanut lukijaansa. Tällainen lyhytkurssi, jonka aikana nimiä ja henkilöitä tulee kuin liukuhihnalta, saattaa jättää jälkeensä aikamoisen sekamelskan, mutta se käynnistää aivoissa valtavan prosessin, jonka antina voi seurata paljon hyviä ja luovia ajatuksia ja tekoja. Ainakin viime kesänä minun kohdallani kävi niin, että kurssilla alkanut pohdinta jatkui kuukausikaupalla, ja näiden pohdintojen tuloksena syntyi jossakin vaiheessa myös tekstiä.

Saimme lauantai-iltana pohdintatehtäviä, joiden synnyttämistä ajatuksista oli tarkoitus keskustella, mutta ajan puutteen vuoksi emme ehtineet niitä käydä läpi. Mielestäni tällainen tehtävänanto (tyypillistä Torstille) toimii, vaikka asioista ei ehdittäisikään keskustella yhdessä. Ensimmäinen tehtävämme oli kysymys: Voiko kuolemaan valmistautua? Toinen tehtävä kysyi: Miten voi kasvaa rakastamaan enemmän? Pohdin näitä asioita itsekseni, ja minusta tuntui, että ensimmäiseen kysymykseen löysinkin omannäköisiäni mielipiteitä. Toinen kysymys oli niin vaikea (minulle), että sen mietiskeleminen on vieläkin kesken. Jos sinulla, tämän teksti lukija, herää ajatuksia ja ehkä vastauksia näihin kysymyksiin, niin ole hyvä ja kirjoita niistä tänne meidän kaikkien yhteiseksi rakennukseksi.

Ja tähän lopuksi muutamia ajatuksia viisaampien kynistä:

Ihminen on ruumiillistunut kaipaus. (A. Schmemann)

Usko on vaarallista, esimerkiksi usko järkeen. (E. Paasilinna)

Syvällisintä tietoa on tieto tietämättömyydestä. (Sokrates)

Sydämeni on rauhaton, kunnes se löytää levon Sinussa.(Augustinus)

Jumala ei luonut ihmistä kuvakseen, vaan ihminen loi jumalat toiveittensa kuvaksi. (L. Feuerbach)

Kaikkia yhdistää kaipaus. (W. Blake)

Näissä(kin) mietteissä: Pirkko
 

Seuraava teksti sisältää vihapuhetta: Minä vihaan tätä pimeyttä! Minä vihaan myös sitä, että tiet ovat niin liukkaita, että on vaikea kulkea kaatumatta! Voi että minä vihaan tätä vuodenaikaa, joka alkaa loka-marraskuussa ja kestää helmikuun puolelle. Sille vuodenajalle ei ole vielä keksitty omaa nimeä, vaikka syytä olisi. Jokin oikein inhottava nimi.

Hyvä on. Pimeys on kamalaa. Tutkijat ovat myöntäneet, että kaamosmasennus on todellisuutta, eikä ainoastaan heikkojen höpinää. Syystä tai toisesta kaikki eivät kuitenkaan kärsi kaamoksesta. En minäkään nuorempana keleistä välittänyt, kun koko ajan oli semmoinen säpinä päällä, ettei aina ollut ihan varma, mikä vuodenaika kulloinkin oli menossa, puhumattakaan kuukaudesta. Mutta nyt välitän. Kammoan sitä pimeyttä, joka laskeutuu maahamme jo lokakuun puolessa välissä. Jos tuuri käy, ulkona on sen verran pakkasta, että aurinko pilkahtaa. Silloin ryntään ulos ja yritän tankata itseeni noita kituliaita säteitä.

Onko se ihan oikeasti normaalia, että päivällä kello kolme (15) on pimeää? Pimeähän tarkoittaa sitä, että on nukkumaan menon aika. Tuntuu, ettei mitään järkevää voi enää ruveta tekemään, kun on jo niin pimeää. Tämä tietenkin korostuu meillä eläkeläisillä, työttömillä ja muilla kotinurkissa luuhavilla. Oikeastaan meiltä varastetaan aikaa monta tuntia joka ikinen päivä, tehokkaita työ/harrastus jne tunteja. Tämä on väärin! En suostu tähän!

Joissakin lehdissä annetaan neuvoksi sopeutua kaamokseen kääriytymällä peittoon, istahtamalla nojatuoliin ja sytyttämällä kynttilä. Ihana, pehmeä pimeys valtaa olotilan. Hyi, kauheaa! Kieltäydyn tuollaisesta alistumisesta. Olen henkilökohtaisesti huomannut sen, että ainoa tapa selviytyä kaamoksesta on yrittää unohtaa se. Eli aamupäivisin paistattelen kirkasvalon paisteessa, teen kaikkea pakollista, ulkoilen ja urheilen. Kun kello tulee kolme ja ulkona on pimeää kuin keskellä yötä, yritän unohtaa sen. Iltapäiväksi ja illaksi on suunniteltava aktiivista tekemistä. Se voi olla edelleen sitä urheilua, kulttuuritapahtumissa käyntiä, vapaaehtoistyötä, kavereiden kanssa puuhastelua, mitä tahansa, mikä pakottaa pois kotoa. Tämä on osoittautunut minulle ainoaksi mahdollisuudeksi kestää kaamos.

Kaikkein parasta olisi ottaa hatkat ja häipyä vähin äänin aurinkoisiin maisemiin. Tällä hetkellä se ei ole minulle mahdollista, mutta jospa jo vuoden kuluttua saisin kirjoittaa blogia ulkomailla. Saapa nähdä ja toivoa sopii.

Asiasta kolmanteen, eli Pisa-tutkimuksen tuloksiin. Tässähän kävi nyt niin, että Suomi tippui roimasti kärkisijoilta, vaikka onkin vielä "hyvien" maiden joukossa. En tahdo alkaa analysoida tulosta, sen jätän opetusministeri Kiurulle ja muille, jotka luulevat tietävänsä (heidän mielestään opetuksen tulisi olla enemmän oppilaslähtöistä). Jos vähänkin viitsii vilkaista niitä maita, jotka ovat luettelon kärjessä, voi todeta sen yksinkertaisen seikan (Korea, Kiinan kaupunkeja, Singapore jne), että näissä maissa PAKOTETAAN oppilas oppimaan. Vaihtoehtoja ei ole: luet ja itket tai itket ja luet. -  Noh, saahan sitä joskus kärjistää. -  Että se siitä oppilaslähtöisyydestä. Ehkäpä passaisi antaa enemmän pakkotyötä meidänkin kultamussukoillemme, joita ei HUVITA käydä koulua.

Palataan juttuun Valamon -reissun jälkeen! Pirkko

Täytyy myöntää, ettei kyseinen kuva jälleen kerran liity asioihin, joista kirjoitan. Mutta lupaan, että kuvien aihepiiri muuttuu runsaan viikon sisällä (aion nimittäin opetella lataamaan kamerasta kuvia nettiin, tiedän, ettei se ole vaikeaa).

Onpa ollut aika menevä viikko. Viime sunnuntaina, viikko sitten, olimme tuttavamme 50-vuotispäivillä. Olimme saaneet henkilökohtaisen kutsun, ja noudatimme sitä mielellämme. Hannu Takkula, europarlamentaarikko, juhli vanhenemistaan 500:n ystävän ja tuttavan kanssa Madetojan salissa, Oulussa. Olemme Hannun vanhempien kanssa perhetuttuja ja seuranneet miehen poliittista uraa kiinnostuksella. Tilaisuus oli mukava, sillä kyseessä oli konsertti, ja Hannu kertoili elämänsä tapahtumia musiikin edetessä. Esiintyjät olivat Hannun lähiomaisia ja hyviä ystäviä. Konsertti oli tasokas, ja uskon, että Hannun omat laulut herättivät liikutusta ja sympatiaa kuulijoissa. Tottakai kyseessä oli myös jonkinlainen lähtölaukaus kevään vaalien ollessa jo muutaman kuukauden päässä, mutta politikointia en tilaisuudessa havainnut. Hannu on symppis!

Keskiviikkona meidät oli kutsuttu ystäväperheeseen syömään. Meitä oli neljä pariskuntaa, kaikki tuttuja jo vuosikymmenien ajan, joten juttua piisasi. Emäntä hemmotteli meitä porokeitolla, kotitekoisella leivällä ja luumukiisselillä. Tottakai joimme myös kahvit illan mittaan, ja emäntä kantoi pöytään täytekakun, juustoleivän sun vaikka mitä muuta. Kaiken sen porinan ja syönnin jälkeen rupesi oikein nukuttamaan. Kotimatkalla oli autossa aika hiljaista, kun sulattelimme kyläreissun monipuolista antia. Innostuin itsekin kutsumaan ruokavieraita, joita odottelemme kotiimme parin viikon kuluttua. On ihanaa saada nauttia vieraanvaraisuudesta, mutta on myöskin mukava saada toimia emäntänä!

Lauantaina juhlimme mieheni isän 85-vuotispäivää. Väkeä oli koolla noin 130 henkeä, josta huomattava osa lapsia ja nuoria. Mieheni siskot olivat valmistaneet lähes kahden tunnin historiallisen katsauksen, jonka jälkeen jokainen oli valmis ruokailemaan. Syönnin, joululaulujen ja joulupukin käynnin jälkeen nautimme vielä iltakahvit. Viiden tunnin juhliminen aiheutti sellaisen ähkyn, että illalla oli vielä pakko lähteä lenkille.

Tänään, sunnuntaina, olin piispan adventtivastaanotolla (tällä kertaa yksin, sillä mieheni teki oharit). Tämä oli kolmas kerta, jolloin olin piispalassa tässä juhlassa. Tarjoamiset olivat jälleen kerran upeat, puheenvuorot mielenkiintoisia ja musiikkiohjelma korkeatasoista. Tapasin paljon tuttuja, joita en ollut vuosiin nähnyt. Juttu luisti mukavasti.

Kaiken tämän ohjelman ohella olen tehnyt tavanomaiset huushollihommat, osallistunut seurakuntaneuvoston kokoukseen, käynyt hepreantunnilla, pitänyt kolme oppituntia kristillisellä koululla, huolehtinut äidistä päivittäin, ja iloinnut tyttäreni ja hänen viiden lapsensa (kaikki eivät olleet mukana) viikonloppukyläilystä mummolassa. Vilkaisin juuri ensi viikon kalenteria, joka vaikutti huomattavan paljon rauhallisemmalta. Perjantaina lähden sitten viikonloppukurssille Valamoon. Nautin luostarin rauhasta ja siitä, että minä saan olla kurssilla opiskelijana, saan olla oppimassa, en opettamassa.

Adventin tunnelmissa: Pirkko