Sunnuntai oli hyvin sosiaalinen, jopa supersosiaalinen päivä. Meillä oli ruokavieraita (lohikeitto, leipä ja leikkeleet, hillarahka ja kahvit seitsemän sortin kanssa tarjottuna), ja se tarkoitti sitä, että jo aamulla täytyi alkaa siivoamaan, järjestelemään, pursottamaan, keittämään jne. Kun vieraat saapuivat, puheenaiheet eivät loppuneet, ja viimeisten kuulumisien lisäksi ehdimme muistella menneitä (varsinkin yhteisiä matkoja), pohtia tulevia ja keskustella myös vakavammista aiheista. Vieraamme viihtyivät monta tuntia, niin kuin oli tarkoituskin. Kun ruokailijat olivat lähteneet, talon valtasivat omat lapset. Lohikeitto (jota oli keitetty kahden päivän tarpeeseen), jälkiruoka, kakut ja juustot tekivät kauppansa. Minä sain kestitä kahdet vieraat yhdellä valmistelulla. Al Ainissa työskentelevä tyttäremme tuli jouluksi Suomeen, ja ehdimme vielä kertaamaan viimeisimpiä tapahtumia. Pääasiallisesti juttu kyllä kulki niin, että pöydälle oli levitetty Al Ainin kartta, jonka ääressä käytiin opetuskeskustelua: tuolla kannattaa käydä, liikenneympyröissä on oltava tarkkana, tuolla ja tuolla ovat isot ostoskeskukset jne. Kaksi sisarusta ystävineen lentää ihan näinä päivinä Dubaihin ja sieltä edelleen vuokra-autolla Al Ainiin. Perillä odottaa tyhjänä oleva asunto. Näppärää!

Tunnelma ja tuntemukset olivat täysin vastakkaiset, kun sitten maanantai-iltana istuin yksin  lääkärin odotushuoneessa. Olin niin yksin. Eino Leinon runonsäettä "yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin" on siteerattu niin paljon, että se jo huutaa kuluneisuuttaan, mutta totta on, että Leino on onnistunut kiteyttämään tuntonsa lyhyesti ja selkeästi. Omat tuntonsa ja niin monen muun kulkijan tunnot. Selvisinhän minä siitä käynnistä, enkä olisi varmaan ketään edes huolinut mukaani odotushuoneeseen istuskelemaan. Kuten arvasin, tutkimukset jatkuvat, ja minä pelkään ja jännitän kuten ennenkin. Minkäpä tälle luonnolleen voi. Vaikka tiedän, ettei pelkäämiseni voi muuttaa asiaa suuntaan eikä toiseen, ja että voisin odotella asioiden selviämistä ihan rauhallisesti, niin siltikin jännitän. No, jännitetään sitten.

Kirjoitin viime kerralla Elisabet Rehnistä. Joskus aikaisemmin olen pohtinut ostoskutsuja, siis niitä, kun naiset kokoontuvat kyläilemään ja kahvittelemaan ja tulevat siinä sivussa ostaneeksi vauvanvaatteita, kynttilöitä, luontaistuotteita tai vaikkapa muovikippoja. Ja mitenkäs Rehn sitten liittyy näihin rouvakutsuihin? Liittyypä hyvinkin, sillä  juuri hän on tuonut Tupperware-aatteen Yhdysvalloista Suomeen. Hänellä oli kuulemma autotallissaan oikein muovikippovarasto. Henkilö, joka tämän kertoi totesikin, että Renhän on koulutukseltaan ekonomi, näin hän tunnisti hyvän bisnesidean sen nähdessään.

Valokuvassa on Valamon hiljainen, talvinen kuusikuja. Tuon kujan kulkijalla on mahdollisuus kokea rauhan ilmapiiri. Ehtona on, että malttaa jättää arkielämän hetkeksi taakseen.

Seuraavaan kertaan! Pirkko