Kahden päivän retki on onnistuneesti takana. Pää on täynnä ihmetystä, kummastusta, hämmästystä ja ihastusta. Tarvinnee hiukan avata tätä ihmetyksen ihanuutta. Ryhmämme lähti maanantai-aamuna pikkubussilla kohti Extremaduran itsehallintoaluetta (vastaa kai tavallaan meidän läänijakoamme). Matka kesti ainakin kauan, johtuen lähinnä espanjalaisen kuljettajamme huonotuulisuudesta ja haluttomuudesta pitkiin ajomatkoihin. Mutta istuminen kannatti, sillä iltapäivällä saavuimme Guadalupen luostariin, jonka nimi koko komeudessaan kuuluu ”Real Monasterio de Santa Maria de Guadalupe” ja se on UNESCO:n maailmanperintökohde. Luostari perustettiin 1200-luvulla, ja on vuosisatojen aikana vaihtanut omistussuhteita, mutta nykyisin laitosta johtavat fransiskaanimunkit. Tarinan mukaan luostari on perustettu paikalle, josta paimen löysi Neitsyt Marian patsaan (Santa Maria). Vaikka olen vieraillut useissa luostareissa ja yöpynytkin aika monessa, en ole koskaan nähnyt mahtavampaa ja suorastaan upeampaa rakennusta kuin Guadalupen luostari. Rakennuksia on useampia, ne on tehty kivestä, holvikäytäviä, sisäpihoja, parvekkeita, katettuja ulkokäytäviä, portaikkoja, valtava rakennuskompleksi pitää sisällään kaikkea mahdollista. Itse asiassa näimme vain murto-osan laitoksesta, jonka yhteyteen kuuluu myös iso kirkko. Parasta oli, että yövyimme luostarissa, jossa on nykyisin myös hotelli. Huoneet oli varustettu nykyajan mukavuuksin, mutta luostarinomainen tunnelma oli jäljellä. Nukuin todella hyvin.

Yksi tuon luostarin merkittävimpiä paikkoja on sen museo. Taideosastolla näin mm. El Grecon, Goyan ja Rubensin maalauksia! Eräässä huoneessa oli munkkien (!) kirjomia 500 vuotta vanhoja messukasukoita, toisessa valtavia, käsin maalattuja ja kirjoitettuja virsikirjoja (paino yli 40 kg), ja lopulta eräässä kappelissa pyhäinjäännöslippaita, joissa oli näkyvissä luita ja jopa pääkallo. Mutta se mykistävin juttu oli jotain muuta. Opas kysyi lopuksi halusimmeko mennä tervehtimään Pyhää Neitsyttä. Minä ainakin halusin, ja useimmat muutkin. Oppaanamme toimi ruskeakaapuinen fransiskaanimunkki. Ensiksi hän piti mahtipontisen puheen, ja kielivaikeuksien takia ymmärsin vain sen, että Neitsyttä on käynyt tervehtimässä aikoinaan Columbus, monet paavit, poliitikot ja kuninkaat. Olimme siis ansiokkaassa seurassa näin ajatellen. Asetuimme jonoon, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä. Munkki avasi oven ja toisen ja käänsi lopulta esiin Pyhän Marian. - Tuossa vaiheessa ymmärsin Lutheria jälleen kerran erittäin hyvin. -  Edessämme oli puusta veistetty, erittäin tummakasvoinen (ei politiikkaa, vaan puun väri) naishahmo, joka kimalteli, säihkyi ja säkenöi valtavan arvokkaissa vaatetuksissaan (jotain metallin näköistä ainetta). Voi kuva, kuinka kaukana olet mallistasi! Ei tässä kaikki. Munkilla oli kädessään pieni hopeatarjotin, jossa näytti olevan medaljongin tapainen esine. Yksi kerrallaan espanjalaiset kumartuivat suutelemaan medaljonkia, munkki pyyhkäisi sitä välillä, ja sitten oli seuraavan vuoro. Olin ensimmäinen suomalainen. Enhän minä, perusluterilainen, voi mennä suutelemaan katolisen kirkon Maria-kultin esinettä, vai voinko? Menin munkin luokse, tein ristinmerkin ja poistuin nöyrästi takavasemmalle. Vilkaisin perääni ja huomasin, että kyllä ne toiset luterilaiset taisivat suudella sitä mitä lie kuvaa. Luopiot J!

Illallisella virisi kiivas keskustelu Espanjan katolisen kirkon määrättömistä rikkauksista. Aika moni tiesi, että niitä on vuosisatojen aikana ryöstetty Meksikon intiaaneilta ja paljon muualtakin. Ankaraa kritiikkiä kirkko sai kyllä osakseen. Yritin välillä muistuttaa, että kirkko – niin kuin sekin luostari – on aikoinaan ollut ihmisten ainoa sosiaaliturva. Luostarista sai jokainen ruokaa, se oli sääntö. Myös tänä päivänä kirkko jakaa sosiaaliapua monessa muodossa. Mukava on keskustella ja vaihtaa ajatuksia, vaikka asioita emme juuri voi muuttaa. Keskustelu rönsyili myös Espanjan nykypoliitikkoihin, joita oli juuri sinä päivänä pidätetty yli 50 korruptiosyytteiden vuoksi. Ulkomaan tileiltä löytyy aivan huimaavia summia, ja tämä on kuulemma vasta alkua. Huonosti menee nyt, jos on ennenkin mennyt: kansalla on paha olla, mutta johtajat rellestävät. Tässä vaiheessa rupesi ihan naurattamaan ne meidän viime vaalien rahajupakat, kun jokaisesta satasesta piti tehdä tiliä Suomessa. Mutta ihan oikeasti: Hyvä me!

Seuraavana päivänä ajoimme Meridan kaupunkiin, joka sinällään näytti aika tylsältä paikalta, mutta jossa on paljon roomalaisten aikaista kulttuuria jäljellä. Kaupungin perusti Augustus v. 25, ja siellä voi tutustua hienoon amfiteatteriin, tavalliseen roomalaiseen teatteriin, käydä upeassa museossa (varmasti EU-rahoilla tehty, oli niin viimeisen päälle), ihastella roomalaisten tekemää siltaa ja akveduktia eli ”vesiputkistoa”, joka kylläkään ei kulje maan alla vaan hyvin korkealla upeissa rakennelmissa. Olipa taas sellainen kulttuurielämys, että malttoi istua aika hiljaa autossa seuraavat 400 kilometriä.

Ensi viikolla lähden muutaman ystävän kanssa Madridiin. Toivon, että näemme jonkin museon ja kuninkaanlinnan, ja ainakin ponnekkaasti yritän tehdä muutakin kuin istua katukahviloissa. Sitä paitsi kahvi vie yöunen. - Niin ja, säätiedotus: lokakuun lopulla  Fuengirolassa + 26 astetta, merivesi uintilämmintä.

Tapaamisiin: Pirkko

 

Viime lauantaina olin tapas-kurssilla. Opettajanamme oli jälleen suomalaisen koulun keittäjä Marjo Metsä-Nuutinen, jolla on vuosikymmenien kokemus espanjalaisesta keittiöstä. Lainailen seuraavassa Marjon tietämystä sekä tapaksien historian että reseptien osalta. Tapas on pieni herkkuannos, joka syödään usein alkuruokana Välimeren maissa. Täällä Andalusiassa tapa vakiintui 1800-luvulla. Kesäkuumalla juomalasin päälle laitettiin leipäpala kanneksi suojaamaan juomaa kärpäsiltä ja pölyltä. Tapa = kansi suomennettuna. Kantena saatettiin käyttää myös kinkku- tai juustoviipaletta. Lopuksi lasin suojana ollut einespala syötiin, ja tällä tavalla syntyi hiljalleen tapa syödä pieniä ruokapaloja juomisen ohella. Espanjalainen sananlasku sanookin: ”Syö juodessasi – juo syödessäsi.”

Meitä kokkeja oli 16, ja voitte vain kuvitella sitä ruuan määrää, joka iltapäivän lopuksi notkui pöydällä. Jokainen meistä teki ainakin yhden tapas-lajin, useimmat tekivät kaksi tai kolme. Me emme todellakaan syöneet pieniä annoksia, vaan meidän tapaksemme olivat suurissa kulhoissa, ja loput eväät laitoimme pieniin rasioihin ja toimme kotiin. Olen kokeillut paria reseptiä täällä, ja yleisö on ollut erittäin tyytyväinen. Laitan tähän muutaman yksinkertaisemman reseptin, jotka ehkä houkuttelevat teitä kokeilemaan jotain uutta.

                                         ENSALADA TROPICAL eli TROOPPINEN SALAATTI

Tarvitset: salaattia, tomaattia, kurkkua, avocadoa, katkarapuja, maissia ananasta, (palmun ydintä) ja kastikkeeksi salsa rosaa

Valmistus: Sekoita kaikki ainekset, se siitä. Meidän kokkimme asetteli salaatin todella kauniisti (kuva) ja laittoi sitruunaviipaleet ylimääräiseksi koristeeksi.

                                                                              SALSA ROSA

Aineet: n. 3 dl majoneesia (voi olla kevytversio), n. 1 dl tomaattisosetta, pari rkl konjakkia, ½ tl mustapippuria, n. 1 dl appelsiinimehua, (suolaa, sokeria).

Valmistus: Sekoita aineet, ja valmista on. Niin, tuo salsa rosa on suomennettuna vaaleanpunainen kastike.

                                         TORTILLA ESPANOLA eli ESPANJALAINEN MUNAKAS

Aineet: 4-5 perunaa, 6 munaa, 1 dl oliiviöljyä, 1 iso sipuli, suolaa

Valmistus: Kuori perunat ja leikkaa ne pieniksi suikaleiksi. Pilko sipuli, kuumenna öljy paistinpannussa. Lisää sipuli ja perunat ja kypsennä öljyssä. Laita suolaa. Perunoista ja sipuleista pitää tulla kypsiä, mutta ne eivät saa ruskistua. Vatkaa munat toisessa astiassa, lisää hiukan suolaa ja kypsät sipuliperunat. Kaada seos takaisin pannuun (lisää öljyä, jos tarvis) ja paista pari minuuttia sekoittaen (!), sitten paista niin, että muodostuu paistopinta. Käännä tortilla lautasen avulla ja paista myös toinen puoli. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta nyt minä sen osaan. Tämä munakas on aika paksu, hyvin ruokaisa, ja Suomi-vieraani kehuivat kovasti.

 Mitäs muuta tänne kuuluu kuin syömistä? No, ainakin helle jatkuu jatkumistaan. Tällä viikolla oli yhtenä päivänä taas + 34, ja se tuntuu jo, kun kävelee ylämäkeen. Vielä olen pystynyt uimaan altaassa ja Välimeressä, ja myös vieraani viihtyivät meressä hyvin. Kävimme Bioparc-nimisessä eläinpuistossa täällä Fuengirolassa. Se on palkittu Euroopan parhaimpana eläinpuistona, ja on palkintonsa arvoinen. Käykää ihmeessä, jos tänne tulette. Sinne on niin helppo mennäkin, kun se sijaitsee keskellä kaupunkia, ihan härkätaisteluareenan vieressä.

Aion vaihtaa kuntosalia. Tai oikeastaanhan minä en ole kuntosalilla käynyt, vaan jumppasalilla. Pilates-tunnit ovat olleet aivan mahtavia, tyttärenikin (ei kuopus, vaan hiukan vanhempi) ihmetteli, kuinka raskasta sellainen liikunta voi olla. Miksi sitten vaihdan? No, on ruvennut pikkuisen tympäisemään se, että opettaja tepastelee mäkeä alas salille silloin, kun tunti on merkitty alkavaksi. Me oppilaat odottelemme ikkunanlaudoilla istuskellen. Eräs perjantai ja seuraava maanantai koko sali oli kiinni. Turhaan odottelin mäkeä laskeutuvaa opettajaa. ”Ai, niin, kun oli tuo feria.” Jassoo, mutta olisi tästä voinut mainita maksaville asiakkaillekin tai ilmoitella ikkunoissa tai ovissa. ”Ja ensi perjantaina sali on kiinni.” ”Miksi?” ”No, kun lauantaina/sunnuntaina on Halloween.” Kävin tuttavani kanssa tutustumassa uuteen saliin, oikeaan kuntosaliin. Se oli oksat pois-hommaa. Heti puntarille, rasvaprosentin mittaus, mittanauhalla vyötärö, allit jne. Sitten pari kierrosta laitteilla. Sen jälkeen ei voinut olla enää allekirjoittamatta papereita. Mutta arvatkaapas, miksi liittymismaksu pitää maksaa käteisellä? Se on sitä Espanjan kuuluisaa harmaata taloutta. Eikä ole ensimmäinen paikka, johon kelpaa vain käteinen. Eikä kuittia näy.

Minulla on se! Ostin sen tänään! No, se taulu: ”Golfia pelaava pikkupoika” (oma nimitys). Hinta oli kolmannes alkuperäisestä, vaikka myyjä yritti heruttaa enemmän. Mutta nyt minulla on se, todennäköisesti aitoa roskaa, mutta viehättävää sellaista.

Olen lähdössä luostarimatkalle sekä myös Madridiin useammaksi päiväksi. Niistä sitten seuraavilla kerroilla.

Pirkko

Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja Juhana Vartiainen nostatti jälleen kerran kansan vihat ylimielisellä mielipiteellään. Tällä kertaa hän rinnasti työttömät rikkaruohoihin. Aiemmin Vartiainen suututti kansaa komentamalla kotiäitejä ansiotöihin ja myöhemmin kertomalla kuinka itse ottaa työpaikalla virkistäviä päiväunia. Ei ihme, että tavallinen suomalainen ei tykkää. Työttömän samaistaminen rikkaruohoon kosketti minua kyllä niin paljon, että itku meinasi tulla. Ajattelin pari kuukautta sitten kuollutta siskoani, joka työttömyyden lannistamana kulki aina katse maahan luotuna. Hän ei sivuilleen vilkuillut, ei ottanut katsekontaktia. Vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa hän sanoi, kuinka tärkeää työ on ihmiselle. Se tuo elämään sisältöä ja antaa omanarvontunnetta. Mutta hän oli akateeminen työtön, yksi monista. Hänkö oli yhtä arvokas kuin rikkaruoho? Rikkaruoho nykäistään kasvualustaltaan ja tuhotaan, koska se on haitallinen. Näinkö Vartiainen haluaisi työttömiä kohdeltavan?  Eikö Vartiaisen olisi pikemminkin otettava kantaa työttömyyden poistamiseksi, ei työttömien poistamiseksi? Pitäisi erottaa syy ja seuraus. Toisaalta, en edes uskalla kuvitella, mitä mieltä tämä ylijohtaja on eläkeläisistä, vammaisista, kaikenmaailman repsahtaneista. Vartiaisen yhteiskunnassa on ilmeisesti tilaa vain työssäkäyville työikäisille. On hyvin vaarallista, kun johtavassa asemassa olevalta henkilöltä puuttuu kyky tuntea empatiaa. Onhan tällaisille henkilöille olemassa monenlaisia nimityksiäkin, mutta eipä nyt ruveta nimittelemään. Ja toisaalta, antaa näiden vartiaisten höperehtiä, kun eivät muuta osaa. Siksi toisekseen, luulenpa, että ylijohtaja sahaa poikki oksaa, jolla itse istuu. Löytyykö pian enää työtä miehelle, jonka kuva yhteiskunnasta on kutistunut oman peilikuvan kokoiseksi?

Fuengirolaan on tullut syksy. Parina päivänä on sadellut, tänään kyllä taas paistoi komeasti. Lämpötila on pudonnut huomattavasti viimeviikkoisesta, tänään apteekin mittari näytti 24 astetta, mutta helteeseen tottunut pisti aamulla villatakin päälleen (ja laittoi sen pian reppuun). Olin jälleen rantakävelyllä (joka päivä pitää päästä ihmettelemään merta) ja katselin samalla, kuinka muutama uimari pulikoi meressä, eivätkä ne olleet edes turisteja. Jos ei sada, niin ihmiset tulevat rannalle kävelemään, etsimään simpukoita, istuskelemaan ja ottamaan aurinkoa ympäri vuoden. Ranta on ehdottomasti Fuengirolan paras paikka!

Pukeutumiskoodi on entisellään: asu on vapaa mutta pakollinen. Tänään näin katukuvassa varvastossuja, sandaaleita, lenkkareita ja talvisaappaita. Kesämekkojen, toppien ja shortsien lisäksi saattoi ihmisillä olla yllään farkkuja ja toppatakkeja. Mikään ei herätä kummastusta, täällä ei todellakaan nipoteta pukeutumisessa.  Seuraaville vierailleni olen antanut ainoastaan ohjeen, että villatakki kannattaa ottaa mukaan.

Tein Zarzuela-pataa. Omassa versiossani oli kalan sijasta kanaa, enkä hauduttanut ruokaa uunissa vaan liedellä (koska en omista sellaista hienoa savipataa). Ihanaa ruokaa! Uskaltauduin myös ostamaan pakastettua rosalio-kalaa (olikohan se jotain punapääahventa tai sitten ei), leivitin ja paistoin pannulla. Todella herkullista kalaa. Tulevana lauantaina menen tapas -kurssille eli luvassa on teillekin uusia reseptejä.

Kokkaamisiin! Pirkko

 

Fuengirola on paikka, jossa rantakulttuuri kukoistaa, mutta muunlaista kulttuuria saakin sitten etsimällä etsiä. Siksi olinkin todella iloinen, kun uusi suomalainen tuttavani kysyi, lähtisinkö minä hänen kanssaan museokierrokselle Malagaan. ”Minä lähden joka paikkaan”, ilmoitin onnellisena tästä mahdollisuudesta.

Uusi, hieno paikallisjuna vei meidät runsaassa puolessa tunnissa Malagan keskustaan. Menimme ensiksi ihastelemaan kauppahallin tarjontaa, sitten suuntasimme kahville. Täytyy myöntää, että tästä kulttuurimatkasta aika iso osa kului kahviloissa ja ruokapaikoissa istuskellen ja mukavia jutellen. Mutta hyvänen aika, onhan olemassa myös ruokakulttuuri ja seurustelukulttuuri! Kahvin virkistäminä lähdimme kohti Carmen Thyssen museota. Alun perin museo on 1600-luvulta peräisin oleva renessanssi huvila, joka on entisöity. Huvila, tai oikeastaan palatsi, on aikoinaan rakennettu Rooman vallan aikaisten rakennusraunioiden päälle, joten jo talo sinällään oli mielenkiintoista historiaa täynnä.

Olen hyvin kiitollinen niille taiteilijoille, jotka monen vuosisadan takaa pystyvät tuomaan iloa, onnea, poikkeuksellisia elämyksiä tämän päivän ihmisille. Carmen Thyssenin museossa oli esillä laajasti espanjalaisten taiteilijoiden töitä 1600-luvulta lähtien. Minun on turha yrittää kuvailla näitä teoksia, mutta kuten ystäväni sanoi – lainaten pientä sukulaispoikaansa – tuo näyttelykierros antoi ”happea” elämääni. Vaihtuvana näyttelynä oli impressionisti Dario de Regoyosin maalauksia. Hänen tyylinsä ei niinkään minua koskettanut, mutta seuralaiseni oli halunnut nähdä juuri tämän osan näyttelyä. Poistuimme museosta hyvin ”hapettuneessa” tilassa.

Malagassa on kirkkoja – iglesioita – runsaasti, kuten katolisissa suurkaupungeissa yleensäkin. Pujahdimme sisään Iglesio de Santiagoon, ja minun piti jälleen todeta, että kirkossa käynti voi olla varsinainen taide-elämys. Tässä kirkossa meidät yllätti näky, jota en ole koskaan aikaisemmin kohdannut, vaikka olen elämäni aikana paljon katolisia kirkkoja kierrellyt: vanhempi mies oli tunnustamassa syntejään papille. Asia ei sinänsä ole erikoinen, mutta kun sekä mies että pappi olivat kaiken kansan nähtävillä, ja että heidän äänensä kuuluivat kirkossa hyvin, se teki asiasta oudon. En tiedä, toimitaanko Espanjassa yleensä näin, ainakin Saksassa synnintunnustus tapahtuu katseilta suojassa hyvin hiljaa.

Minä halusin vielä käydä Malagan kuuluisassa katedraalissa, jota alettiin rakentaa 1500-luvulla. Se ei ole vielä valmis, rahat kuulemma loppuivat kesken. Minun täytyy jälleen todeta, että on aivan turha yrittää kertoa, kuinka upea, loistava, ihmeellinen tuo kirkko kaikkine pyhimyspatsaineen ja tauluineen oli. Ehdottomasti upein koskaan näkemäni kirkko! Kölnin tuomiokirkko on hyvin vaatimaton tämän rinnalla. Ihana kokemus! Tuohon kirkkoon haluan mennä uudelleen ja varaan paljon aikaa kaiken katseluun.

Saimme pienen maistiaisen musiikkikulttuuristakin, kun katedraalin vieressä nuori mies lauloi upealla äänellä vanhaa kirkkomusiikkia. Taustasäestys tuli koneelta, mutta se ei haitannut, sillä poikahan oli varsinainen virtuoosi! Kuuntelimme esitystä kauan, ja lopuksi tietysti kiittelimme muutamalla kolikolla.

Malaga on tunnettu ranta- ja golf-kohteena, mutta ehdottomasti sinne voi mennä myös pelkästään kulttuurilomalle. Minäkin pääsin vasta vähän alkuun tuon kaupungin kanssa, ja tahdon välttämättä nähdä esimerkiksi Picasson kotimuseon. Ystäväni ilmoitti, että seuraava kulttuurikohteemme on Madrid, ja se onkin sitten kahden päivän reissu. Suostuin ilomielin, ja ensi kuussa lähdemme kiertelemään Madridin kulttuurikohteita (ja kahviloita).

Fuengirolan lokakuu on ollut aurinkoinen ja kuuma. Tällä viikolla olen uinut sekä meressä että altaassa, eli kesä jatkuu jatkumistaan. No, tänään satoi, mutta uskon ja toivon, että se oli vain sellainen pieni välisoitto tässä kesässä.

Hyvää syksyn jatkoa! Pirkko

Hola! Ensimmäinen ruokakurssi on käyty, ja nyt haluan jakaa teillekin painavaa tietoa. Kurssin nimi oli ”Kalat ja äyriäiset”, pitopaikkana suomalaisen koulun keittiö ja kurssin vetäjänä samaisen koulun suomalainen keittäjä. Tämä suomalaisrouva on asunut Espanjassa parikymmentä vuotta ja alkuvuosina toiminut kokkina espanjalaisessa ravintolassa, joten paikallinen ruokakulttuuri oli tuttuakin tutumpaa. Nyt tiedän, että espanjalaiset syövät toiseksi eniten kalaa maailmassa, noin puoli kiloa viikossa. Paremmaksi panevat kuulemma vain japanilaiset. Kalan saanti on helppoa, koska Espanjalla on huomattavan paljon merirajaa ja täten kalastusoikeutta. Näistä oikeuksista kisataan välillä pohjoisafrikkalaisten kanssa kuulemma hieman kovemmillakin otteilla.

Ennen kuin jatkan kala-aiheesta, täytyy kertoa, että suomalaisen koulun oppilaat saavat kouluruuan, joka valmistetaan keittiössä alusta alkaen. Aterian hinnaksi (ilman työntekijäkuluja) tulee vajaat 40 senttiä. Keittäjän mielestä aterian edullisuus johtuu osittain siitä, ettei keittiössä käytetä valmisruokia tai puolivalmisteita. Koulun ruokaa kehutaan joka paikassa. Kuopus ei ole syönyt kouluruokaa kahdeksaan vuoteen, mutta nyt syö ja sanoo sen olevan todella hyvää. Pienenä lisähuomautuksena pitää mainita, että Espanjassa ei tunneta ilmaista kouluruokaa. Lapset syövät eväitä ja saavat lämpimän aterian vasta kotona.

Mitä minä opin? No, vaikka mitä! Osaan perata mustekalan (ihan tosi!), keittää erikokoisia simpukoita kypsiksi, friteerata äyriäisiä ja kasviksia ja tehdä herkullista Zarzuela-pataa sekä kypsyttää kalaa suolakuoressa, ja kunhan katson monistenippua, niin osaan minä paljon muutakin. Saimme osallistua monen ruokalajin tekoon, ja neljän tunnin aherruksen jälkeen istuuduimme pöydän ääreen nauttimaan erilaisia kalaruokia. Että olikin hyvää! Odotan jo innolla tapas-kurssia, joka on parin viikon kuluttua sekä marraskuussa pidettävää kasvisruokakurssia.

Kirjoitan tähän Zarzuela-padan ohjeen, koska se on niin helppo ja ihana. Me laitoimme pataan mustekalaa, haita, sardelleja, miekkakalaa ja ties mitä, sillä opettajamme oli käynyt aamulla hallissa ostoksilla. Fuengirolan kalastajat tuovat aamuisin saaliitaan ravintoloihin ja kauppahalliin, mutta tuleehan sitä kalaa toki kauempaakin.

                                     ZARZUELA eli espanjalainen kalapata

Valmista Zarzuela mielellään matalassa espanjalaisessa savipadassa eli cazuelassa, joka kestää hyvin lämpöä. Laita cazuela hellan levylle ja lisää siihen reilu loraus oliiviöljyä. Kuumenna öljy ja lisää muutama valkosipulinkynsi viipaloituna sekä suikaloitua sipulia. Freesaa sipuleita hetki. Kiireinen kokki voi jättää hellalla tapahtuvan vaiheen väliin ja latoa ainekset suoraan vuokaan.

Lisää vuokaa paljon erilaisia kaloja esim. merikrottia, rosadaa, merluzaa, erilaisia mustekaloja sekä simpukoita ja katkarapuja (ja Suomi-kokit antavat mielikuvitukselleen tilaa ja laittavat, mitä marketista löytävät). Ruokaan saa mielellään käyttää monenlaisia kaloja ja äyriäisiä ja ne voi pilkkoa millaisiksi paloiksi itse haluaa. Zarzuela-sanakin tarkoittaa musiikkinäytelmää, joten ruoka voi olla oikea makujen sinfonia.

Lisää vuokaan myös kasviksia: pilkottua tomaattia ja/tai tomaattimurskaa, suippoa vihreää paprikaa, varsiselleriä. Mausteeksi pari laakerinlehteä, chilipaprikaa, mustapippuria, hiven suolaa, ripaus sahramia. Joillain seuduilla ruokaan laitetaan myös mantelirouhetta. Lorauta päälle pari desiä valkoviiniä. Pinnalle voi ripotella juustoraastetta.

Kypsennä vuokaa 200-asteisessa uunissa noin 30-40 minuuttia, kunnes kalat ovat kypsiä. Vuoan päälle voi laittaa folion, jolloin sen voi ”unohtaa” uuniin pidemmäksikin aikaa, mikä on ruualle vain eduksi.

Ruoka tarjotaan keitetyn riisin kera. Se voidaan tarjota myös valkosipulilla hierottujen ja paahdettujen leipäviipaleiden kanssa.

Hyvää ruokahalua! toivottelee: Pirkko

Tämä on minun lempiliikennemerkkini täällä: Todas direcciones = kaikki suunnat. Se saa minut välillä ihan filosofisiin mietteisiin, toisinaan taas ajattelen hyvin proosallisesti, että jos saksalaiset olisivat laittaneet vastaavan liikennemerkin, he olisivat saman tien maininneet kaikkien niiden teiden numerot, jonne merkin osoittamasta risteyksestä pääsee. Mutta nyt ei ollakaan Saksassa vaan Espanjassa, ja auton nokka käännetään tielle, joka vie kaikkialle.

Milloin seurakuntamestari on tervehtinyt teitä poskisuudelmin (molemmille poskille) saapuessanne jumalanpalvelukseen? Ei minuakaan aikaisemmin, mutta kun minä alan jo olla hiukan tuttu täällä suomalaisessa seurakunnassa, niin minua tervehditään näin tuttavallisesti ja lämpimästi. Viime viikolla oli minun ensimmäinen ”työpäiväni” seurakuntatalolla. Keittelin kahvia, käytin kassakonetta (!), tarjoilin ja juttelin mukavien ihmisten kanssa. Kirjasto näyttää olevan aivan ehdoton vetonaula, ja lainaustoiminta on vilkasta. Eikä suinkaan turhan muodollista: laita vihkoon oma nimesi ja lainaamiesi kirjojen kappalemäärä. En tiedä, onko kirjojen hävikki suuri, luulen että tilanne on päinvastainen, sillä Suomeen lähtiessään ihmiset usein lahjoittavat omat kirjansa seurakunnalle.

Ilman Timoa tämä ensimmäinen työvuoroni olisi ollut hankala, mutta hän neuvoi kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa. Välillä sain kuulla moitteet siitä, että olin pannut yhden ja kahden euron kolikot samaan lokeroon. Voi kauhea! Timo kertoi työskentelevänsä vapaaehtoisena kolmena päivänä viikossa. Edellisenä vuonna hän osallistui myös seurakunnan ystäväpalveluun ja kävi viikoittain puuhailemassa 9-vuotiaan pojan kanssa. Kun sanoin jotakin jumalanpalveluksesta, hän mainitsi, ettei hän koskaan käy niissä. Eihän Timo kuulunut kirkkoon! Luulen, että ulkomailla asuvien suomalaisten on helppo tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Toisaalta myös kiinnostus voi olla suurempi kuin kotimaassa, sillä johonkin yhteisöön kuuluminen on monelle meistä aika tärkeää. 

Seurakuntavaalit lähestyvät. Luin juuri, että ehdokkaiden keski-ikä on 53 vuotta. Minä olen yksi niistä, jotka vanhentavat tuota keskiarvoa. Mutta yksinkertainen totuus on se, että harvaa nuorta kiinnostaa olla mukana suunnittelemassa seurakunnan toimintaa ja päättämässä siitä. Toisaalta nuoret saattavat olla hyvinkin kiinnostuneita, jos heitä kosiskellaan mukaan puoluetoimintaan ja ehdokkaiksi puoluevaaleihin. Puoluetyö koetaan yhteiskunnallisesti tärkeämmäksi. Luulen kuitenkin, että lopulta aika harva tietää, kuinka monessa seurakunta on mukana. Tulkaa vaikka Aurinkorannikolle katsomaan, kuinka seurakunta on lopulta ainoa taho, joka auttaa yksinäistä, rahatonta, pulassa olevaa suomalaista. Ja sekin on vain pieni, näkymätön osa sen toimintaa.

Muutaman päivän ajan on ollut pilvistä, mutta lämpöä ja kosteutta on senkin edestä. Ihmiset makaavat rannalla, joku uskalikko käy uimassa. Moni kävelee ja noukkii silloin tällöin simpukan tai kiven muistoksi. Minä istun hiekalla, katselen, haistelen ja nautin siitä, että saan olla.

Leppoisaa elämää sinne Suomeenkin! toivottelee: Pirkko

P.s. En löytänyt sitä taulua enää seuraavana lauantaina kirppikseltä, ei siellä ollut koko kauppiasta. Taisi käydä minulla hyvä tuuri.