38-asteinen rikkipitoinen vesi, auringonpaisteessa yli 20 astetta, kelluskelua ja jutustelua, oleilemista. Terveisiä Unkarista, Egerin kylpyläkaupungista! Matkan paras anti oli ehdottomasti löhöily kuumassa ulkoaltaassa, aivot offline-tilassa. Kaikki eivät malttaneet olla ihan aivottomina, sillä eräänä päivänä katselin, kuinka unkarilaismiehet pelasivat altaassa shakkia. Pelilauta oli viritelty kelluvalle alustalle, ja miehillä tuntui olevan mukavaa. Tunnin löhöiltyäni lähdin sisälle, mutta miehet jatkoivat pelaamistaan (välillä oli aloitettu uusi peli). Sanoisin, että eräät osaavat nauttia elämästään.

Mitä voisin kertoa Unkarista? Tiivistäisin asian näin: Unkari on köyhän miehen Saksa. Ne pienet kylät ja kaupungit, joiden läpi ajoimme retkiemme aikana, olivat siistejä, hyvin hoidettuja, omakotitalot visusti aidattuja ja haukkuvalla koiralla varustettuja. Vastaavat saksalaiset talot olisivat olleet hieman suurempia, korkeampia, erilaisin ristikoin, kaiverruksin ja koristuksin somistettuja, isommilla pihoilla varustettuja, ja kaiken lisäksi pihoilta olisi löytynyt puutarhatonttuja, erilaisia kalusteita, parvekkeita, vilpoloita ja kaikkea mahdollista lisuketta, joka tekee elämästä vielä mukavamman ja nautittavamman. Koiraa ei olisi.

Ajattelin shoppailla Tokaijin kaupungissa, kun muu osa seurueesta oli lähtenyt viininmaistajaisiin. Kello oli kolme lauantaina, sää loistava, odotettavissa turisteja. Kaupat olivat kiinni. En varmaan menettänyt mitään, olisin kyllä mielelläni jakanut forintteja paikallisille, mutta säästyivätpä kotiin (jossa Forexin tytöt pärjäsivät vaihtaessaan ne euroihin, voitto siis kotiin). Löysin kuitenkin museon. Se oli sijoitettu monta sataa vuotta vanhaan taloon, todella onnistunut ympäristö. Maksoin sisäänpääsymaksun, ja virkailija kirjoitti minulle kuitin käsin. Kun kiertoni lopuksi kirjoitin kiitokseni vieraskirjaan (todella surkea kynä), niin huomasin, että edellinen vieras oli kuitannut käyntinsä viikko sitten.

Lieneekö entistä sosialistista hapatusta se, että turisteilta ei yritetä nyhtää rahoja pois tarjoamalla heille kaikenlaista tavaraa. Muistan saman ilmiön Budapestista muutama vuosi sitten. Vaikka olin vilkkaimmalla turistikadulla, tavaraa oli aika vähän esillä ja tyrkyllä. Muutenkin Budapestin tunnelma oli paljon verkkaisempi kuin vaikkapa Münchenin tai Wienin. En sano, että Budapest on tässä suhteessa jotenkin huonompi, se on vain erilainen.

Itävalta-Unkarin yhteistä aikaa muistelimme vierailemalla Gödöllössä (karsea nimi) siinä linnassa, jossa Sissi-keisarinna vietti useita vuosia elämästään. Olen ollut Sissin jalanjäljillä myös Wienin palatseissa ja täytyypä sanoa, että sääliksi käy tyttöä, joka 16-vuotiaana naitettiin keisarille. Aika raskasta elämää Sissi viettikin itsevaltaisen anoppinsa ja espanjalaisen tiukan hovietiketin kurimuksessa. Ei ihme, että hän karkaili vuosiksi ulkomaille. Minäkin olisin tehnyt niin.

Ei tuntunut mukavalta palata kesästä kylmähköön kevääseen. Paluumasennusta lisäsi myös tieto odotettavissa olevasta työmäärästä äidin jäämistön parissa. Paljon työtä - myös paperityötä - tarvitaan, ennen kuin äidin koti on tyhjennetty ja siivottu myyntiä varten. Tämä kokemus on saanut minut katselemaan myös oman kotini seiniä ja kaappeja tietyllä silmällä. Onko tuo roinaa? Pitäisikö nuo muistot heittää pois jo hyvissä ajoin? Mitä ihmettä minä teen tuolla ja tällä tavaralla? Kun juttelin näistä ajatuksista ystäväni kanssa, hän tuumasi, että  anna seiniesi ja tavaroidesi olla. Kyllä niidenkin siivouksen aika joskus tulee, mutta se ei sitten ole minun tehtäväni. Olkoon niin.

Pirkko

Äidin hautajaiset ovat kahden päivän kuluttua. Olemme yrittäneet veljen ja siskon kanssa jo aloitella jäämistön siivousta. Paljon on työtä, vaikka äiti ei ollutkaan tavaran hamstraaja. Siivous tahtoo senkin vuoksi olla hidasta, että aikaa menee vanhojen papereiden tutkimiseen. Löysimme laukun, joka oli ollut isällä sodassa. Siellä oli myös kuvassa oleva propaganda-lehtinen ja natsi-viiri. Yksi ainoa henkilökohtainen kirje sieltä löytyi. Se oli jonkun isän tuttavan kirjoittama onnittelukirje. Käsiala oli niin kaunista, tyylikkään vanhanaikaista, ja koska teksti kosketti ja osittain huvittikin minua, julkaisen sen tässä kokonaisuudessaan.

                                                                     Vienan PL (?) 12.8.44
                                            Veli Ilkka!
Hämmästyt varmaankin, kun näin pitkän ajan kuluttua saat taas kirjeen minultakin. Niin, minä olen useinkin miettinyt, minnehän päin se Ilkkakin on häipynyt. On tehnyt mieli koettaa saada katkennut yhteys jälleen kuntoon, mutta kun en tiedä osoitettasi, en ole ennemmin viitsinyt koettaa tätä keinoa, minkä nyt teen. Kirjoitan nimittäin siviiliosoitteellasi. Ehkäpä kotoa kääntävät tämän Sinulle.
Minä sain eilen tavallaan tervehdyksen - Sinulta. Suuret kiitokset siitä. Sain nimittäin tuntemattomalla käsialalla ja oudolla leimalla varustetun kirjeen. Voit kuvitella, että olin jännittynyt avatessani sitä, keneltä se on. Jo siitä näin, että ystäväni ja luokkatoverini vänrikki y.m. Ilkka Törmälä on astunut aviosäätyyn menneen kuun 30 p:nä. Jospa olisit nyt lähempänä, että saisin Sinua onnitella oikein etelämaiseen tyyliin antamalla pusut molemmille poskillesi - olen oppinut sen "ulkomaalaisilta" sotilailta, mutta koska olet niin etäällä niin salli minun tehdä se näin kirjeellisesti. Siis puristan näin hengessä kättäsi ja toivotan Sinulle kaikkea mahdollista hyvää ja Jumalan siunausta alkaneessa avioliitossasi. - Suo anteeksi, mutta minua huvittaa kun ajattelen, että Sinäkin olet siis jo ukkomies. Eihän se tosin mikään kumma ole, sillä ikäähän meillä Herra paratkoon alkaa olla itse kullakin liiankin kanssa ja olemme kai henkisestikin kypsempiä kuin moni 50-vuotias, joka on saanut elää yksinomaan rauhan päiviä. Mutta kun minulle tuntuu tuo lopullinen maali, avioliiton satama, olevan vielä niin toivottoman kaukana - en ole uskaltanut vielä tyttöjä edes katsoakaan sillä silmällä - niin se kai siinä on vaikuttimena, että olen hiukan noin niin kuin hämmästynyt, kun Sinä ja toisetkin meikäläiset olette jo rohjenneet ottaa tuon pelottavan askeleen.
Älä vain luule, että minulla periaatteessa olisi mitään naimista vastaan, päinvastoin. Olen perin kyllästynyt poikamiehen päiviin. Katsos minulta kuoli äiti ollessani 11-vuotias ja isä, kun olin 12 täyttänyt. Ainoa läheinen naispuolinen sukulainen, sisareni, oli minusta vielä nuorempi. Joten kun ajattelet, että olen itse näihin päiviin saakka - nyt sen tekee veljeni vaimo - saanut suorittaa kaikenlaisen varushuollon sukkien parsimisesta napinompeluun saakka, ymmärrät, että mielelläni jo moiset tehtävät luovuttaisin toiselle, jolle ei tarvitsisi antaa mitään muuta kuin lupaus rakastaa myötä sekä vastoinsellaisissa. Ja kai siitä olisi muutakin hyötyä esim. tämän kenttäpostin kannalta. Olen huomannut, että olisi parempi, että olisi yksi vakinainen kuin kymmenen tilapäistä kirjeenvaihtajaa. Ainakin minun kohdallani on tilanne nykyisin sellainen, että saa olla ilman viikkokausia, ja sitten voi taas yhtäkkiä pullahtaa samana päivänä useita kirjeitä, joihin saa sitten hiki hatussa miettiä, mitä kullekin kirjoittaisi. Sen sijaan ukkomiehet, mitäs ne, saavat kirjeen kerran päivässä, johon sitten vastaavat illalla siten, että katsovat, mitäs minä eilen kirjoitinkaan. Jahah, mutta päivämäärä täytyy muuttaa ja ehkä otsake myös ja "ool rait". - Kuten näet olisin täysin kypsä ottamaan minäkin Sinun askeleitasi, kun vain se leipäpuu alkaisi tuottaa hedelmiä. Ei - älä röyhistäkään rintaasi - et Sinä ole samassa asemassa. Sinä olet Onnettaren lempilapsi kaikessa, huomasin sen jo koulussa. Kaikessa hyvä, mutta muistapa minua ystävämme Arveen tunnilla. Sitten varakkaan kotisi lisäksi Sinä onnistuit kehittämään sellaisen rouvan, jolla on jo paikka (huomasin lehdestä, että rouvasi on valittu opettajaksi Kestilään). Totisesti kadehdin Sinua.
Luin kaiken edellä kirjoitetun lävitse ja huomasin, että en ole oikein osannut panna ajatuksiani paperille. Lukuisat virheet johtuvat sikamaisen huonosta valaistuksesta. - Huom! Greetalta 9, jotta osaan minä parempaakin kieltä käyttää. Mutta olipa sisältö ja ulkonainen kielenkäyttömillaista hyvänsä, tarkoitukseni on toivottaa Sinulle kaikkea hyvää ( ennen kaikkea lukuisasti pikku Ilkkoja ja Ainoja, se on minusta avioliiton a ja o) tulevaisuudessa.

                                     Syd. terveisin Kalle

Lähden Unkariin heti kohta hautajaisten jälkeen viikoksi. Bloggaukseen tulee siis tauko, mutta luvassa on matkakertomuksia ja upeita valokuvia.

Tapaamisiin! Pirkko
 

Venäjän karhu on heräilemässä talviunestaan, ja maailma pidättelee hengitystään. Itse Isä Aurinkoinen Putin on havahtunut suojelemaan venäläisiä, jotka onnettomuudekseen joutuvat asumaan Ukrainassa. Pitääkö venäläisiä suojella kaikkialla maailmassa? Heitähän on runsaasti Virossa (aikoinaan pakkosiirron saaneiden jälkeläisiä), aika lailla muuallakin Pohjoismaissa, meillä Suomessakin. Puhumattakaan muusta maailmasta. USA:ssa venäläisiä siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään on paljon. Mitähän Obama pitäisi siitä, että venäläiset sotajoukot ryntäisivät maahan omiaan suojaamaan? Olisikohan sittenkin helpoin ratkaisu se, että kaikki halukkaat (!) venäläiset otettaisiin avosylin ja tukipaketein vastaan omassa kotimaassaan?

Ukrainan kriisi ei ole herättänyt minussa minkäänlaisia pelontunteita. Olenko liian vanha/kokenut pelkäämään? Muistan kuitenkin hyvin noottikriisin ajan. Olin silloin jo täyttänyt 10 vuotta ja tunsin, kuinka ilmassa oli pelon ja odotuksen tuntu. Uutisten aikoihin meillä laitettiin radio auki, ja silloin minä tyttö livahdin karkuun toiseen huoneeseen. En halunnut kuulla, mitä vaihetta kriisissä elettiin. Jälkeenpäin olen lukenut, että Kekkonen oli koko ajan "kartalla" kriisin kestäessä. Todennäköisesti asioiden hoidosta oli sovittu tarkkaan jo etukäteen. Vain meille rivisuomalaisille oli unohdettu kertoa.

Tsekkoslovakian miehitys taisi tapahtua vuosi-pari noottikriisin jälkeen. Silloin katselimme televisiosta, kuinka tankit vyöryivät Prahan kaduille. Muistan tarkasti, kuinka äitini huokasi huolestuneena: "Tuoltako se nyt alkaa." Pelkäsin. Kävin pari vuotta sitten Prahassa ja kuljin paikoilla, joissa oli pidetty mielenilmauksia miehitystä vastaan. Mietin, kuinka kauan kesti, ennen kuin maa sai lopulta itsemääräämisoikeutensa. Tai maat: Tsekinmaa ja Slovakia. Asustelin nuorena tyttönä Saksassa ja muistan, kuinka meillä oli kylässä pari nuorta miestä, jotka olivat vaivihkaa päässet livahtamaan Tsekkoslovakiasta. Ihmettelin, kun heillä ei ollut sama äidinkieli, toinen oli tsekki ja toinen slovakialainen. Nyt ymmärrän paremmin. Tämän tsekin kanssa olen vieläkin yhteydessä, viestittelemme toisillemme, hän soittaa silloin tällöin ja vierailemme hänen luonaan Saksassa. Nykyisin hän on Saksan kansalainen.

Kuuden päivän sodan muistan hyvin. Kun Israel joutui taistelemaan Arabimaiden unionia vastaan maataan suojellessaan, uutisointi oli valtavaa. Ja raamatullisestihan siinä kävi: pieni Daavid voitti suuren Goljatin. Muutama vuosi sodan jälkeen kävelin Golanin kukkuloilla nuoren arabimiehen kanssa. Maastossa oli runsaasti venäläismallisia tankkeja, jotka oli sodan jälkeen sinne hylätty. Kyselin ystävältäni innostuneesti sodasta ja ihmettelin hänen vaitonaisuuttaan. Kuinka nuori ja tyhmä olinkaan! Nyt väistäisin sota-aiheen, keskustelisin vaikka arabian kielen ihmeellisyyksistä.

Äidin hautajaiset ovat ensi viikolla. Käytännön asiat ovat lähes kunnossa, muutamia pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta. Laitan tähän lopuksi runomuotoon kirjoitettuja ajatuksia äitini kuolemasta.

                                       Valmis

                  Aurinko on kypsyttänyt viljan,
                  meri hionut kivet sileiksi.
                  Tuuli on puhaltanut viimeisen kerran,
                  hänen maailmansa on valmis.
                  Näkemiin, rakkaani, näkemiin.

Pirkko