Venäjän karhu on heräilemässä talviunestaan, ja maailma pidättelee hengitystään. Itse Isä Aurinkoinen Putin on havahtunut suojelemaan venäläisiä, jotka onnettomuudekseen joutuvat asumaan Ukrainassa. Pitääkö venäläisiä suojella kaikkialla maailmassa? Heitähän on runsaasti Virossa (aikoinaan pakkosiirron saaneiden jälkeläisiä), aika lailla muuallakin Pohjoismaissa, meillä Suomessakin. Puhumattakaan muusta maailmasta. USA:ssa venäläisiä siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään on paljon. Mitähän Obama pitäisi siitä, että venäläiset sotajoukot ryntäisivät maahan omiaan suojaamaan? Olisikohan sittenkin helpoin ratkaisu se, että kaikki halukkaat (!) venäläiset otettaisiin avosylin ja tukipaketein vastaan omassa kotimaassaan?

Ukrainan kriisi ei ole herättänyt minussa minkäänlaisia pelontunteita. Olenko liian vanha/kokenut pelkäämään? Muistan kuitenkin hyvin noottikriisin ajan. Olin silloin jo täyttänyt 10 vuotta ja tunsin, kuinka ilmassa oli pelon ja odotuksen tuntu. Uutisten aikoihin meillä laitettiin radio auki, ja silloin minä tyttö livahdin karkuun toiseen huoneeseen. En halunnut kuulla, mitä vaihetta kriisissä elettiin. Jälkeenpäin olen lukenut, että Kekkonen oli koko ajan "kartalla" kriisin kestäessä. Todennäköisesti asioiden hoidosta oli sovittu tarkkaan jo etukäteen. Vain meille rivisuomalaisille oli unohdettu kertoa.

Tsekkoslovakian miehitys taisi tapahtua vuosi-pari noottikriisin jälkeen. Silloin katselimme televisiosta, kuinka tankit vyöryivät Prahan kaduille. Muistan tarkasti, kuinka äitini huokasi huolestuneena: "Tuoltako se nyt alkaa." Pelkäsin. Kävin pari vuotta sitten Prahassa ja kuljin paikoilla, joissa oli pidetty mielenilmauksia miehitystä vastaan. Mietin, kuinka kauan kesti, ennen kuin maa sai lopulta itsemääräämisoikeutensa. Tai maat: Tsekinmaa ja Slovakia. Asustelin nuorena tyttönä Saksassa ja muistan, kuinka meillä oli kylässä pari nuorta miestä, jotka olivat vaivihkaa päässet livahtamaan Tsekkoslovakiasta. Ihmettelin, kun heillä ei ollut sama äidinkieli, toinen oli tsekki ja toinen slovakialainen. Nyt ymmärrän paremmin. Tämän tsekin kanssa olen vieläkin yhteydessä, viestittelemme toisillemme, hän soittaa silloin tällöin ja vierailemme hänen luonaan Saksassa. Nykyisin hän on Saksan kansalainen.

Kuuden päivän sodan muistan hyvin. Kun Israel joutui taistelemaan Arabimaiden unionia vastaan maataan suojellessaan, uutisointi oli valtavaa. Ja raamatullisestihan siinä kävi: pieni Daavid voitti suuren Goljatin. Muutama vuosi sodan jälkeen kävelin Golanin kukkuloilla nuoren arabimiehen kanssa. Maastossa oli runsaasti venäläismallisia tankkeja, jotka oli sodan jälkeen sinne hylätty. Kyselin ystävältäni innostuneesti sodasta ja ihmettelin hänen vaitonaisuuttaan. Kuinka nuori ja tyhmä olinkaan! Nyt väistäisin sota-aiheen, keskustelisin vaikka arabian kielen ihmeellisyyksistä.

Äidin hautajaiset ovat ensi viikolla. Käytännön asiat ovat lähes kunnossa, muutamia pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta. Laitan tähän lopuksi runomuotoon kirjoitettuja ajatuksia äitini kuolemasta.

                                       Valmis

                  Aurinko on kypsyttänyt viljan,
                  meri hionut kivet sileiksi.
                  Tuuli on puhaltanut viimeisen kerran,
                  hänen maailmansa on valmis.
                  Näkemiin, rakkaani, näkemiin.

Pirkko