Olin suunnitellut, että kerron tässä kirjoituksessani eräästä ulkomaalaisesta perheestä, johon olen täällä tutustunut. Aiheeni on muuttunut, sillä elämä -   kuolema muutti ajatukseni.

Äiti kuoli muutama päivä sitten. Hän oli kaatunut yöllä, ambulanssi vei hänet sairaalaan, josta seuraavana päivänä tuli siirto kaupunginsairaalan vuodeosastolle. Menin tapaamaan äitiäni heti, kun pääsin. Hänellä oli heikko ja sairas olo. Jälleen kerran hän puhui kuolemasta. Miksi ihminen ei saa kuolla silloin, kun haluaa? Hänellä ei ole enää mitään odotettavaa, elämänhalu on mennyt. Hänellä ei ole kiire kotiin sairaalasta, koska hänelle on ihan sama, missä hän makaa. Äiti oli täysin järjissään, vaikkakin kivulias. Annoin hänen puhua, vastailin ja mietiskelin yhdessä hänen kanssaan ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Mielestäni 93-vuotiaalla vanhuksella on oikeus puhua kuolemastaan ilman, että siinä joku yrittää tekopirteästi pitää yllä hilpeätä "vielä tässä porskutellaan" tunnelmaa. Sanoin, että ihmisen on lopultakin hyvin vaikea tietää, milloin elämän tulee päättyä. Tästä olimme samaa mieltä. Lopulta hän ilmaisi toiveensa, ettei hänen tarvitsisi kuitenkaan viipyä täällä enää kauan. Sanoin, että hänen aikansa ei varmaankaan ole enää pitkä. Keskustelusta jäi hyvä mieli, koska äiti oli selkeästi tietoinen omasta tilastaan, ja pystyimme yhdessä siitä keskustelemaan.

Seuraavana päivänä tilanne oli jo toinen. Hänen mielialansa oli parempi, mutta ymmärrys, muisti ja puhekyky alkoivat olla jo heikot. Mieleni valtasi epäilys, että äidin aika ja voimat alkavat olla lopuillaan. Laitoin lapsille viestejä, että kävisivät mahdollisuuksien mukaan mummoa katsomassa.

Kuolinpäivä, viides sairaalassa olon päivä, oli aurinkoinen ja keväisen lämmin. Lääkäri soitti minulle ja sanoi, että äidin tilanne alkaa olla kriittinen. Lähdimme sairaalaan, mieheni ja minä, ja mieheni haki pakalle myös äidin siskon. Lapsille laitoin viestin, että mummoa saa tulla saattamaan, sieppasin mukaani virsikirjan. Saattelimme äitiäni kahdeksan tunnin ajan. Isosta perheestä oli taaskin paljon iloa, sillä lapseni valloittivat saattohuoneen, virret kaikuivat kauniisti. Äidille juteltiin, ja aluksi hän pystyi puristamaan kättä ymmärtämisen merkiksi. Kun välillä oli hiljaisempaa, sanoin äidilleni, että lisää nuoria on tulossa paikalle, ja sitten laulamme taas. Ihan hiljaa hän huokaisi ymmärtävänsä. Hiljaisen virren kaikuessa äitini hengitys lakkasi. Se oli rauhallinen, kaunis lähtö.

Olen kiitollinen hoitavalle lääkärille, joka jaksoi vastata kysymyksiimme ja olla ystävällinen ja empaattinen. Myös muu paikalla ollut henkilökunta oli todella ystävällistä. Minua liikutti huomatessani, että hoitajienkin silmät täyttyivät kyynelistä heidän tullessaan tekemään tehtäviään huoneeseen.

Nämä päivät ovat olleet hektisiä, sillä olemme järjestäneet asioita kuntoon hautajaisia varten. Emme peru Viron - matkaa, vaan lähdemme ajelemaan sinne lauantai-aamuna. Olen luvannut itselleni, että vasta siellä saan ajatella asioita. Kävelen meren rannalla ja muistelen ja muistelen.

Minun ei tarvitse enää miettiä aikataulujani, jotta ehtisin käydä äidin luona joka päivä. Voin matkustaa milloin ja minne vaan, kun ei tarvitse huolehtia äidin hyvinvoinnista. Minun ei tarvitse närkästyä veljelleni, joka sotkee äitini kodin, eikä huolehtia, että äidillä on maitoa jääkaapissa. Minun ei tarvitse viedä äitiä vuorohoitoon, eikä huolehtia hänen sairaala- ja lääkärikäynneistään. Minun ei tarvitse... Minä en enää koskaan saa huolehtia äidistä.

Pirkko