Pian on Ystävänpäivä, ja sen vuoksi kuvassa komeilee Oulun taidemuseossa näytteillä oleva Sydän-teos. Valitettavasti en muista tekijää (ei liene yllätys).

Iltasanomisen verkkosivulla oli uutinen:" Suomalaisilla on yksi ongelma". Kysymyksessä oli University of Southern Californiassa  - siis yhdysvaltalainen yliopisto - työskentelevän professorin Ira Kalbin antama haastattelu. Hän on ollut Suomessa useaan otteeseen ja amerikkalaiselle lehdelle antamassaan haastattelussa hän kehuu suomalaista infrastruktuuria, fiksua nuorisoa ja hyviä tuotteita. Professori pahoittelee vain sitä, että suomalaisten ujous ja vaatimattomuus on esteenä menestymiselle maailmassa. Ok. Mitä tekee suomalainen iltapäivälehti? No, kirjoittaa otsikon: " Suomalaisilla on yksi ongelma". Täytyy sanoa, että toimittaja onnistui nollaamaan ja mollaamaan amerikkalaisen professorin sanoman. Todellisuudessa otsikon olisi pitänyt kuulua:" Amerikkalaisprofessori kehuu Suomea maailmalla". Jess, te teitte sen taas, toimittajat.

Siitä on jo aikamoisen monta vuotta aikaa, kun sain puhelinsoiton saksalaiselta opettajaystävältäni. "Onnea, onnea!" hän huusi innoissaan. Olin hämmentynyt. Hetken ajan luulin, että hän onnittelee minua Suomen itsenäisyyspäivän johdosta (sattui nimittäin olemaan joulukuun kuudes), mutta hän selitti, että Pisa-tutkimuksesta hän onnittelee. Kun Suomi pärjäsi niin loistavasti!!! Yritin kaivella muistiani. Ai, niin, nyt muistin. Lehdessä oli pieni juttu, jossa kerrottiin, etteivät suomalaiset olleet yltäneet ihan huipulle jossakin tutkimuksen osa-alueessa (lukemisen ymmärtäminen?). Ei siitä lehtijutusta jäänyt minulle ollenkaan sellaista käsitystä, että tässä jotenkin olisi muka pärjätty, ehei. No, myöhemmin sekin totuus selvisi, ja jouduin Saksassa kouluvierailuillani usein vastaamaan kysymykseen: Miten teitte sen? Mutta että ne ensimmäiset hyvät uutiset piti kuulla Saksasta. Hoh, hoijaa, tätä pessimistien luvattua maata.

Vein äidin vuorohoitojaksolle paikalliseen hoivakotiin. Ei se helppoa ollut. Vaikka olin jo parin viikon ajan pohjustanut asiaa, ei äiti lähdön koittaessa ollut enää ollenkaan innostunut. Äidin kunto on kovasti huonontunut, jalat eivät tahdo oikein toimia, ruokahalu on hukassa, ja lähtöä valmistellessamme hän nukahti hetkeksi sohvalle, noin vain, kesken kaiken. Perillä kuitenkin oli vastassa ystävällinen henkilökunta, ja eräs puhelias mummo ruokapöydässä muisti äidin heti entiseltä hoitojaksolta. Tämä mummo  - 96 vuotta - onkin siitä terävämmästä päästä. Hän kertoi kirjoittaneensa useamman runokirjan, joista viimeisin oli juuri ilmestynyt. "Ja lisää on tulossa", hän mainitsi. Kunhan menen äitiäni katsomaan, pistäydyn tämän mummon huoneessa, sillä hänellä oli kuulemma muutama kirja mukanaan. - Kun olin "antamassa raporttia" vastaanottavalle hoitajalle, mieheni porisutti vanhuksia. Jokaiselle hänellä oli muutama ystävällinen sana sanottavana, toisten kanssa juttu luisti pitempäänkin. Ehdotinkin hänelle, että hän voisi vapaaehtoistyönä käydä jututtamassa ihmisiä. Onhan päiväkodeissakin jo tällaisia mummoja ja vaareja, jotka touhuavat lasten kanssa, miksipä ei siis vanhainkodeissa. Kaikilla vanhuksilla ei ole omaisia, jotka kävisivät tervehtimässä.

Olen vuokrannut asunnon Fuengirolasta! Siihen ei kauan mennyt, olen tällainen salamatoimija. Nyt ihastelemme asunnon kuvia netistä, ja minä - supisuomalainen pessimisti - terästäydyn kohtaamaan kaikki eteen tulevat ongelmat.

Leppeää talven jatkoa! Pirkko