Tarmokkaat naiset ja reippaat pikkutytöt ovat hyvässä huudossa. "Kyllä minä", "annapa kun minä teen", "ei huolta, kyllä hoituu". Ja asiat tulee hoidettua ja huolehdittua. Minun äitini oli tarmokas ja reipas, niin reipas, ettei kotona asuva veljeni - isästä puhumattakaan - saanut voidella itse voileipäänsä. Siihen on -  tai olisi  - niin helppo tottua, siihen, että joku muu huolehtisi. Vai alkaisiko se tuntua tukahduttavalta? Missä menee huolehtimisen ja ylihuolehtimisen, jopa päsmäröinnin raja?

Nyt, kun äiti on kuollut, minulle, reippaalle tytölle, on langennut veljestä huolehtimisen osa. Se ahdistaa, hermostuttaa, meinaa viedä yöunet. Muistan, kuinka äiti kuolinvuoteellaan käänsi päätään ja yritti katsoa minua, jonka tiesi olevan vierellään. Olen varma, että hän halusi viestittää: Huolehdi hänestä. Että se reipas äiti joutuu vielä viimeisillä elämänhetkillään huolehtimaan, se tuntuu aivan kauhealta! Minusta on ihanaa, kun lapset kasvavat, opiskelevat, siirtyvät elämään omaa elämäänsä ja osaavat voidella omat leipänsä. En haluaisi tukehduttaa, haluan kannustaa, vaikka epäilys joskus hiertää sisikuntaa.

Mieheni on aina joutunut olemaan paljon pois kotoa työnsä vuoksi. Minä - reipas vaimo ja äiti - olen luotsannut suurperheen arjen, käynyt siinä ohella töissä ja opiskellut samanaikaisesti miltei koko ajan. Totta kai, eikö se niin kuulukin olla? Kaikki on sujunut hyvin, mutta nyt - kai tämä johtuu siitä kaikesta huolehtimisen määrästä, joka minulle on kasautunut viime vuosina - minua alkaa väsyttää. Olen erittäin onnellinen siitä, että elokuussa muutan puoleksi vuodeksi Espanjaan kuopuksen kanssa. Kuka sitten hoitaa kaikki asiat täällä? Ei aavistustakaan.

Matkustin pari vuotta sitten Tunisiaan kahdeksi viikoksi. Äidin hoidoissa oli tauko, ja ystäväpariskunta odotteli minua perillä. Saavuin hotellihuoneeseeni yöllä. Ystäväni oli tuonut huoneeseen korillisen hedelmiä, kylpytakin, tohvelit ja kaikkea muuta tarpeellista tavaraa. Tapasimme aamiaisella, jolloin pariskunnan mies antoi minulle nipun seteleitä "että pääset alkuun" (Tunisian valuutta on suljettu, eikä sitä saa muualta kuin paikan päältä). Huolehtiminen jatkui koko matkan ajan. Kun mainitsin, että olisi mukava päästä keskustaan kenkiä katsomaan, niin jopa pian tuli tekstiviesti, että pihalla odottaa auto. Ystäväni oli hommannut hotellin johtajan meille autonkuljettajaksi. Kyllä tuntui hyvältä, kun joku muu hoiti asioita ja oli kiinnostunut minun hyvinvoinnistani. Muistelen tuota kokemusta yhä uudelleen ja uudelleen ja olen puhunut siitä ystävällenikin. Hän huiskauttaa kättään ja nauraa, tuo reipas, tarmokas nainen.

Tämä matkatoimistotäti on saanut varattua kaikki majoitukset alkukesän Saksan matkaa varten. Hyvä oli, kun tartuin asiaan, sillä kaikista varaamistani hotelleista sain viimeiset vapaat huoneet tuona ajankohtana. Luostariin pääsemme vain Augsburgissa, muutoin joudumme olemaan hotelleissa. Romantische Strasse odottaa, ja minä odotan vielä matkoilla olevaa tytärtäni (tämä matkustus-geeni on periytynyt hänelle loistavasti), joka saa varata meille auton Münchenistä. Siihen hommaan minä en kajoa, koska en ymmärrä autoista mitään.

Laitan tähän päätteeksi vielä muutaman aforismin tämän kertaisen blogin varsinaisesta aiheesta:

Velvollisuuksien siteen kiertyvät ympärilleni. Niiden puristus tuntuu hyvältä.

Ruokin heidät ja tulen ravituksi.

Huutakaa, huutakaa vielä: Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus! Minä menen siivoamaan keittiön.

Kasvattaminen on tarkkaa puuhaa. Joskus on joku sentti jäänyt puuttumaan.

Nuori mies ilmoitti haluavansa löytää totuuden. Me tädit hymyilimme suopeasti. Meidän totuutemme on hukkunut jo ajat sitten pyykkikasojen alle.

Pirkko