Olin kuuntelemassa luentoa, jonka aiheena oli "Miksi Vanhassa Testamentissa soditaan niin paljon?" Todella mielenkiintoinen esitys, jonka piti Kiimingin kirkkoherra Pauli Niemelä, muistaakseni kaksinkertainen tohtori. Pauli on tutkinut paljon juuri Vanhaa Testamenttia, kirjoittanut aiheesta kolme paksua kirjaakin, ja kaiken lisäksi hän osaa vanhaa hepreaa. Kävin ihan mielenkiinnosta Paulin Raamatun heprean luennoilla yliopistossa ja suoritin tentinkin kiitettävästi. Kaikkeen sitä eläkeläinen alkaa.

Mutta siihen Raamatun sotaisuuteen. Mikäli oikein ymmärsin, VT:n kertomukset on typistetty esitys huomattavasti pidemmältä aikakaudelta kuin joskus on ajateltu. Tähän typistettyyn versioon on sitten mahdutettu hirveän paljon sotaretkien ja valloitusten kuvauksia (miesten kirjoittama kirja - oma huomautus). Ymmärsittekö? Eli jos minä tiivistäisin elämäni ja luettelisin lähinnä lapset (siitäkin tulisi pitkä lista), niin minun elämästäni jäisi sellainen käsitys, että lapsia se vaan on tehnyt. Siis selvisi. Tärkeä asia tässä sotimisessa oli, että sodat olivat Jumalan sotia: Hän ohjasi ja hallitsi niitä. Erityisesti jäi mieleen eräs kertomus, jossa varustauduttiin jälleen sotaan. Israelilaiset olivat lähdössä vihollista vastaan 10 000:n miehen kanssa (oliko se näin, Pauli?). Jumala ei hyväksynyt niin suurta joukkoa, koska kunnia voitosta olisi mennyt taistelijoille, eikä Jumalalle. Lopulta sotilaita jäi jäljelle 300, ja taistelu voitettiin.

Minä olen sen ikäpolven lapsia, etten onnekseni ole koskaan joutunut kokemaan sotaa. Minun ukkini kyllä mietiskeli aikoinaan, ettei minunkaan sukupolveni selviäisi sotimatta, ja koko lapsuuteni ajan kuuntelin sydän sykkyrällä ennustuksia kolmannesta maailmansodasta.

Isäni lähti sotaan nuorena vapaaehtoisena, suoraan Rauman seminaarin penkiltä. Kun nämä poikaset sitten - viiden sotavuoden jälkeen - kotiutettiin, he saivat opettajanpaperinsa alta aikayksikön erivapaudella. Ja syytä olikin. - Isäni ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Tiesin, että hänellä oli kehossaan sirpaleita ja ikuinen ihottuma jalassaan, mutta ei niitä päivitelty. Isä ei todellakaan koskaan puhunut sodasta, hän eli tyytyväisenä tätä päivää. Olinkin aika yllättynyt tavatessani kerran isäni ikäisen miehen, joka aloitti sotatarinansa heti, kun sai tuolin alleen. Aluksi en edes ymmärtänyt, mistä hän puhui, kunnes tajusin: siinä käytiin sotaa.

Äitini oli lotta-hommissa kotirintamalla. Hän olisi mielinyt taistelurintamalle, mutta hänen vanhempansa - maalaistalon isäntä ja emäntä - eivät tyttöä päästäneet. Kaksi poikaa sota oli jo talosta tappanut. Äidin kotitilalla oli venäläisiä sotavankeja töissä. Äiti on muistellut, kuinka hänen häissään nämä miehet olivat istuneet muun juhlaväen kanssa ruokapöydän ääressä. Se vain oli miehiä ihmetyttänyt, kun häissä ei ollut votkaa. Kun rauha palasi maahan, miehet kotiutettiin. He itkivät katkerasti joutuessaan jättämään tilan. Taisi poikia Siperia odottaa.

Luin juuri Osama bin Ladenin elämänkerran, joka perustuu hänen ensimmäisen vaimonsa (vaimoja oli yhteensä neljä) ja poikansa kertomuksiin. Huh, huh, rankkaa oli kerronta. Osam itse sai ymmärrykseni siinä, että hän oli nähnyt omaa isäänsä vain muutaman kerran elämässään (yllätyin, kuinka yleisiä avioerot olivat arabi-piireissä). Siihen se ymmärrys sitten loppuikin. Ankarien islamin säännösten mukaan vaimot oleskelivat enimmäkseen sisätiloissa, kuten myös tyttölapset. Osama oli kylmä ja julma isä, hakkasi poikiaan, olipa siihen aihetta tai ei. Kaikki tapahtui islamin nimissä. Myös se, että perhe ei saanut käyttää sähköliettä tai ilmastointia, eivätkä lapset saaneet leikkiä leluilla. Rahan puutteesta ei ollut kysymys, sillä sheikki itse ajeli uusimilla maastureilla (ja varmasti ilmastoiduilla).

Tähän aiheeseen on vaikea keksiä fiksua loppulausetta. Tuskin sitä on olemassakaan. Täytyy vain jälleen kerran muistuttaa itseään siitä, että talven pimeydestä ja kylmyydestä huolimatta meillä on turvallinen maa. Noh, tuo rupesi jo kuullostamaan itsenäisyyspuheelta, mutta olkoon.

Lunta odotellessa: Pirkko