Totta se on: jossakin huojuvat palmut tuulessa sinisen taivaan alla lämpimän veden ääressä. Mutta ei täällä.

Ajattelin tänään raapaista hieman asenteita. Tähän aiheeseen minut innosti tämänaamuinen sanomalehtiartikkeli, jossa kerrottiin Naisasialiitto Unionin projektista, jonka opetus- ja kulttuuriministeriö on rahoittanut. Projekti toteutettiin siten, että kuvattiin kolmen päiväkodin arkea ja tarkasteltiin kasvattajien asenteita tasa-arvoisen kohtelun näkökulmasta. Tiivistelmänä tuloksista voidaan kertoa seuraavaa: Tyttöjä käytettiin usein apulaisina tai pitämään seuraa pienemmille lapsille. Pojat saivat harvoin apulaisen roolin. Toimintatuokioissa pojat saivat kasvattajilta huomiota jopa kaksinkertaisen määrän tyttöihin verrattuna. No, tuon jälkimmäisen minä tulkitsen kyllä siten, että poikia joudutaan ohjaamaan ja neuvomaan/komentamaan huomattavasti tyttöjä enemmän, kun kyseessä on liikkumiseen, leikkimiseen ja pelaamiseen liittyvä tekeminen.

Kun tuloksia tarkasteltiin, päiväkodin ohjaajat aikoivat kiinnittää enemmän huomiota lasten tasa-arvoiseen kohteluun, myös siten, että hiljaisemmatkin lapset saavat enemmän huomiota osakseen.

Kyllä, kyllä, kyllä ja mutta. Olen itse joutunut juuri samojen asioiden eteen useamman vuosikymmenen aikana. Muistan erityisesti luokan, joka vaati herpaantumatonta läsnäoloani koko ajan. Pojat valittivat, että lellin tyttöjä. Kielsin jyrkästi, sillä jouduin jatkuvasti katsomaan poikien tempauksia sormieni läpi (eihän siitäkään tolkkua tule, jos oppitunnilla ei ehdi muuta tehdä kuin asetella vilkkaita poikia), ja toisaalta tunnustin, että huomasin korjaavani paljon pienempiä rikkeitä tyttöjen kohdalla. Tämän asian kerroin myös vanhempainillassa.

Vaikka kuinka inhottaa sanoa tämä, niin pojat ovat poikia. Voimme tarkastella asioita tasa-arvon näkökulmasta ja laittaa pikkupojan huolehtimaan toisesta (sekunti - ja he tappelevat keskenään) tai heittää tytöille jalkapallon ja pojille hyppynarun, mutta totuus on se, että pojat hakeutuvat kuitenkin pallon pariin ja tytöt sinne hyppynaru-osastolle. Tottakai poikkeuksiakin on.

Parasta olisi, että maailmanrauhasta neuvottelisivat naiset. Kuten olemme huomanneet, niin muutaman sadan (tuhannen) vuoden aikana maailma ei ole rauhoittunut. Jos yksi sota loppuu, niin toisaalla puhkeaa kriisi. Ei siinä auta Ahtisaarikaan, kun mieshormooneilla varustetut äijät yrittävät päästä sopuun. Voitaisiin edes yrittää kerran, mitä naiset saisivat aikaan rauhankonferenssissa. Uskoisin: rauhan. Ja sehän olisi sotateollisuuden loppu.

Radiossa haastateltiin eilen palkittua psykologia. Keskustelun aiheena oli vanhojen ihmisten onnellisuus. Haastattelija kyseli hyvin mairean oloisesti psykologilta (en muista nimeä, googlettakaa), että mitkä asiat tuottavat vanhuksille onnen ja hyvänolon tunteita. Minulla rupesi jo vähän keittämään: Mitä olentoja vanhukset ovat, eivät siis ihmisiä? Eiköhän vanhus ilahdu samoista asioista kuin nuoremmatkin? Onneksi psykologilla oli juuri samankaltaiset tuntemukset kuin minulla. Hän sanoi, ettei nyt pidä kysellä asioita, jotka saavat vanhuksen tyytyväiseksi, vaan kysymys pitää muotoilla siten, että miten ihminen ylipäätänsä voi kokea olonsa tasapainoiseksi - jopa onnelliseksi. Ja kyllähän me - ihmiset - sen tiedämme: hyvä terveys, tarpeeksi sosiaalisia suhteita, se, että kokee itsensä merkitykselliseksi. Nämä nyt olivat minun vastauksiani, laittakaa te niitä lisää, olemmehan yksilöitä. Jäi vain jurppimaan tuo haastattelijan asenne: vanhus ei ole ihminen, koska on vanhus.

Ihmetellään taas huomenna! Pirkko