Minulla on 93-vuotias äiti. Hän oli aika kopsakassa kunnossa, kunnes muutama vuosi sitten sairastui vakavasti, ja rankkojen hoitojen seurauksena sekä psyykkinen että fyysinen kunto romahti. Äiti pystyy kuitenkin vielä asumaan kotona, koska sairaseläkkeellä oleva veljeni asuu samassa huoneistossa. Veljestä on seuraa iltaisin ja öisin, mutta hän ei millään tavoin pysty äitiä ja hänen asioitaan hoitamaan. Ainoaa siskoani ei kiinnosta. Minä siis olen joka paikan höylä, hoidan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat sairaalakäynneistä vaatteiden ostoon. Kaupungin kotipalvelu auttaa kiitettävästi (tietysti maksua vastaan) arjen pyörittämisessä. En ole omaishoitaja.

Äitini sai vuorohoitopaikan mukavasta palvelutalosta tästä läheltä, kuusi päivää kuukaudessa täyshoitoa ja lomaa (näin yritin asiaa äidilleni mainostaa). No, viime sunnuntaina lähdin siis viemään äitiäni ensimmäiselle hoivajaksolle. "Minä en lähde mihinkään", hän ilmoitti. Voi, myrkky ja hoh, hoijaa. Kiristelin itsekseni hampaitani, mutta yritin tyynesti selittää asian edut: vaihtelua elämään, uusien ihmisten tapaamista, jumppaa (!), ties mitä. Kun olin saanut taksiin pyörätuolissa olevan äitini, hänen rollaattorinsa ja matkalaukkunsa, olin jo aika hikinen. Äiti alkoi hymyillä. Kun hän lopulta jäi hoivakotiin kahvikupposen ja täytekakun ääreen, hän vaikutti jo sangen tyytyväiseltä oloonsa.

Eilen menin äitiä tapaamaan. Kun kyselin, millaista elo oli ollut, vastaus kuului:" Tämmöistä möllöttämistä. Milloin täältä pääsee pois?"  - Tässä kohdassa pitää jo ankarasti miettiä ihmisen itsemääräämisoikeutta ja sitä, milloin ihminen ei enää ymmärrä, mikä hänelle itselleen on parasta. Jos toimisin äidin tämän hetkisen tahdon mukaan, raahautuisin hänen ja tavaroiden kanssa takaisin kotiin. Siellä äitini saisi istua sohvan reunalla päivästä toiseen, pienenä poikkeuksena kaupungin hoitajien huoltokäynnit ja minun päivittäinen vierailuni. Kumpi on parempi? Aina kotona, vai joskus hoivakodissa, jossa on mahdollisuus saada virikkeitä ja seuraa? Kuka määrää sen, mikä äidilleni on parasta? Tällä hetkellä minä. Olen pohtinut tätä asiaa - itsemääräämisoikeutta tai sen oikeuden puutetta - puoleen ja toiseen. Olen päätynyt siihen, että tässä tilanteessa minä olen se, joka osaa parhaiten arvioida äitini tarpeet. En tiedä, olenko oikeassa.

Kun lähden matkoille, yritän järjestää asiat niin, että joko mieheni tai joku lapsistani käy mummoa katsomassa. Ilmoitan myös kaupungin hoivapalveluun poissaolostani. Tästä huolimatta olen joutunut useaan otteeseen hoitamaan äitini asioita ulkomailta. Viime kuussa viimeksi sai puhelun, kun olin saapunut juuri ulkomailta Suomeen. Äitini piti kuulemma kiireesti viedä sairaalan päivystykseen. Voitte uskoa, että tilanne vaati mittavan määrän puhelinsoittoja. Kun odottelin illalla junaa, sain vielä puhelun:"Äitinne on valmis kotiutettavaksi. Tuletteko hakemaan?" Loppujen lopuksi, jälleen monen puhelun jälkeen, äidilleni löytyi sairaalapaikka.

Olen moittinut itseäni siitä, että joskus olen kauhean väsynyt tähän "yksinhuoltajuuteen". Olen ajatellut myös niin, ettei tilanteeni ole ainoastaan pakko, vaan se on myös mahdollisuus. Minulla on mahdollisuus osoittaa hoivaa ja huolenpitoa henkilölle, joka on minua hoivannut jopa vuosikymmeniä. Tiedän myös, että moni, joka on menettänyt äitinsä varhain, haluaisi huolehtia äidistään.

Kuitenkin, kun istuun autoon, junaan tai lentokoneeseen, joka vie minut kauas pois, tunnen, kuinka vähä vähältä lihakseni alkavat rentoutua. Istun ihan hiljaa, en jaksa edes lukea. Olen. Minua ei jännitä, olo ei ole kireä, sillä tiedän, että jonkin aikaa saan olla poissa velvollisuuksieni parista.

Kirjoittamisiin! Pirkko