Olen pohtinut elämänmuutosta. Olen pohtinut sitä jo muutaman vuoden, siis sen jälkeen, kun jäin pois vakituisesta työelämästä. Työ ei enää sido, vaikka minulla muutama säännöllinen viikkotunti saksanopetusta onkin, ei rahan, vaan mielenvirkeyden ja ammattitaidon vuoksi (ettei se menisi hukkaan). Olen aina halunnut matkustaa. Nuoruuden vaihto-oppilasvuosi oli ihana, ja siitä vuodesta on vielä jäljellä muutamia vankkoja ystävyyssuhteita, joita päivitän puhelimella ja Saksan-matkoillani. Vaikka matkustelen kohtuullisen paljon, haaveeni on asua ulkomailla pidempi ajanjakso. Jossakin lämpimässä paikassa, jossa aurinkoa ei talvisaikaan tarvitse katsoa valokuvista.

Tiedän, että elän sitku-elämää eli odotan sopivaa tilaisuutta toteuttaa haaveeni. Sitä ei koskaan tule, ei sopivaa tilaisuutta. Minulla on iso perhe, ja nuorimman lapseni sain jo lähellä keski-ikää. Perheen ja viran hoitaminen on tehokkaasti pitänyt minut erossa haaveestani. Koskaan ei ole sopiva aika. Paitsi ehkä nyt... Erittäin hyvin hoidettu kuopuksemme, joka on ensimmäisellä luokalla lukiossa, on jo aikoja sitten ilmoittanut viettävänsä välivuoden joko aupairina tai mahdollisesti jonkin järjestön vaihto-oppilaana. Kohdemaa olisi  Italia. Olemme syksyn surffailleet netissä, lähetelleet sähköposteja ja soitelleet, mutta huonolta näyttää. Jos meillä olisi laittaa vaikkapa 5000 euroa likoon, niin asia olisi helpompi.

Koska minulla on suhteita Saksaan, ja tyttö opiskelee kyseistä kieltä, ehdotin sisäoppilaitosta Saksassa. Nuori innostui, mutta taas tuli tämä rahaongelma eteen. - Tiesittekö, että kuukausi sisäoppilaitoksessa saattaa parhaimmillaan/pahimmillaan maksaa miltei 2000 euroa? - Minulla on taas omat epäilykseni siitä, kuinka hyödyllinen ja hyvä aupair-vuosi olisi kuopukselle (ainakin elämän realiteetit tulisi ryminällä koettua). Haaveena oli siis: nuori lähtee kotoa, ja näin minulla on myös vapaus lähteä.

Rappasin auton ikkunoita eilen parkkipaikalla. Paikalle saapuivat mukavat naapurit, olivat juuri viettäneet viisi viikkoa Espanjassa. He kertoivat paikkaunnasta, useista suomalaisista tuttavista, vireästä toiminnasta, koulusta... Kun tulin kotiin, googletin Aurinkorannan koulun sivut. Koulumaksu oli siedettävissä rajoissa... Olisiko se tämä! Ajattelin, ettei nuori halua äitiään mukaan vaihtarivuoteen, mutta hän sanoikin:" Voi, äiti, lähtään!"

Haaveeni voi toteutua. Puoli vuotta (tai kauemmin) ulkomailla, seurana oma teinini, mies jäisi kotiin. Tämä on niin lähellä unelmaani kuin vain voin kuvitella.

Entä äidin hoito? Poden jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että ajattelen jättäväni hänet tänne moneksi kuukaudeksi. Entä jos sairastun? Onko meillä rahaa maksaa kahta vuokraa? Entä, jos, mutta... Tässä iässä en voi enää jäädä sitku-vaiheeseen. Nyt on elettävä.

71_vuotias taidekeraamikko Anu Pentik sanoi erään lehden haastattelussa: "Olen ollut kupin korvassa kiinni yli 40 vuotta. Vihdoin ehdin ja uskallan tehdä myös omaa taidetta." Iloitsen Anu Pentikin ja kaikkien niiden puolesta, jotka pääsevät toteuttamaan omia haaveitaan -  vaikkapa vasta eläkeiässä.

Kirkasvalon paisteessa: Pirkko