Kävin eilen Oulun taidemuseon juhlanäyttelyssä. Ajelen usein pyörälläni museon ohi, eivätkä suuret mainokset ole voineet jäädä huomaamatta. Siispä sinne. Lähinnä lähdin katsomaan Reidar Särestöniemen maalauksia, joista minulla ei oikein ollut mitään käsitystä, vain se, että taiteilija on yksi pohjoisemman Suomen kuuluisimpia.

 Aloitin yläkerrasta, jossa oli juhlavuoden kunniaksi esillä museon omia teoksia monen vuosikymmenen ajalta. Olin myyty. Maalauksia katsellessani tuli tunne, että olen jossain Keski-Euroopan taidemuseossa: niin tasokasta taidetta. Uppouduin von Wrightin Oulu-maalaukseen ja pystyin näkemään itseni kävelemässä tuon vanhan Oulun kapeilla kaduilla. Ihanaa, eheyttävää (kummallinen sana, mutta siltä minusta tuntui).

Vilho Lammen maalaukset herättivät mukavia ajatuskulkuja. Ukkini oli Limingan kansanopiston rehtori samaan aikaan, kun Lampi eli tuotteliainta kauttaan Limingassa. Ikuisessa rahanpuutteessa oleva taiteilija koputteli usein rehtorin ovelle ja yritti kaupitella maalauksiaan, mutta ukkini - intohimoinen raittiusmies - ei lämmennyt Lammen teoksille. Hän osti pari akvarellia, mutta öljyväreillä maalatut taulut eivät ukkiani miellyttäneet (ja taiteilijan raha menisi kuitenkin viinaan!). Saatoin hyvin ymmärtää ukkini penseyden: maalauksissa on jännittävä, hyvin moderni piirre, ja myös värien käyttö on jotain muuta kuin ihan perinteistä. Voi, ukki, jos olisit tiennyt, minkä rahasammon menetit torjuessasi Lammen maalaukset!

Taidemuseon yläkerrassa oli myös hyvin hauskoja installaatioita ja naivistisia maalauksia. Tunnen erityistä sympatiaa naivismia kohtaan ja kävin viime kesänä myös Iittalassa. Naivismi näyttää helpolta ja lapselliselta, ja siksi se varmasti minuun kolahtaakin. Tekisi niin kovasti mieleni ottaa itsekin sivellin käteen ja alkaa maalata lapsekkaita, arkisia tapahtumia. Mutta kun en osaa. Itku! Tuttavapiirissäni on useampi mies, joka on aloittanut maalausharrastuksen jäätyään eläkkeelle. Ymmärrän heitä. Heillä on halu kertoa itsestään ja jättää jälkeensä jotakin konkreettista.

Mutta sitten alakertaan ja Reidarin, Kittilän taiteilijan, pariin. On niin vaikea sanoittaa asioita, joita koin Särestöniemen maalauksia katsellessani. No, olin häkeltynyt, ihastunut ja kunnioittava. Katsoin myös taiteilijasta kertovan filmin. Reidarin murre tuntui niin kotoisalta, olenhan itsekin alkujaan Pohjoisen asukki (taiteilija kutsui itseään "maalariksi" - herkullista). Olen ymmärtänyt aina, ettei maalaaminen ole helppoa. En ole koskaan aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka vaikeaa ja perinpohjaista pohjatyötä se vaatii. Särestöniemi osoitti luonnossa olevaa jäkälää, kiinnitti katsojan huomiota sen muotoon ja väriin, ja lopulta näytti, miten tämä pieni yksityiskohta löytyi jostakin hänen maalauksestaan. Taiteilija ("maalari") kertoi myös, että kymmenestä taulusta lopulta vain yksi kelpaa hänelle, vaikka kaikki ne ovat vaatineet samanlaiset synnytystuskat. Välillä ruudussa näkyi, kuinka Särestöniemi kaatoi valmiilta näyttävän maalauksen päälle mustaa maalia. Vaivoin sain pidätettyä huudahdukseni. Onneksi taiteilija alkoi varovaisesti kaapia mustaa maalia pois maalauksen päältä, jostakin kohtaa enemmän, jostakin vähemmän. Kunnioitukseni, Reidar, olit nero!

Aion uusia museokäyntini tällä viikolla. En ollut muistanutkaan, kuinka hyvä taide rauhoittaa, tasapainottaa. Taiteen katselu, hyvän musiikin kuuntelu, mieli kaipaa asioita, joita ei itse pysty tuottamaan. Varmaankin sen vuoksi sisustan myös kotini kauniilla tavaroilla. Eläkeläinen viettää (ainakin tässä ilmanalassa) kohtuullisen paljon aikaa omassa kodissaan, joten sen pitää olla kaunis. Jotta mielikin kaunistuisi.

Tapaamisiin! Pirkko