Olen parin viime päivän ajan joutunut miettimään itsekkyyttä. Onko itsekkyys sallittua? Onko olemassa tervettä itsekkyyttä? Pitkän harkinnan jälkeen annoin ystävälleni neuvon, jonka sisältö oli se, että hän laittaisi tällä kertaa omat tarpeensa syrjään, keskittyisi omaan perheeseensä, olisi epäitsekäs. Ymmärsin häntä, kun hän sanoi koko aikuisen elämänsä keskittyneensä lähimmäisiinsä, kuunnelleensa heidän tarpeitaan jättäen syrjään omat mielitekonsa. Näinhän se usein menee, varsinkin naisten elämässä. Sanoin olevani jo yli kuusikymppinen ja yhä odottavani sitä aikaa ja hetkeä, jolloin voin toimia vain omien mieltymysteni ja halujeni mukaan.

Näinä päivinä lehtien otsikoissa on ollut naishenkilö, joka on onnistunut haalimaan itselleen palkkaa ja omaisuutta enemmän kuin tavallinen suomalainen ikinä kehtaisi edes kuvitellakaan. Kun hän nyt tuntuu olevan pakollisen eroamisen edessä, hän linjalleen uskollisena pyytää käsittämättömän suuruista erorahaa. Me tavikset olemme kauhuissamme moisen röyhkeyden edessä (kateellisiakin?). Eikö tämän naisen itsekkyydellä ole enää mitään rajaa? Satuin kuulemaan osan radio-ohjelmasta, jossa käsiteltiin juuri kyseistä tapausta. Miespuolinen toimittaja tuumasi, että tällä naisella on miehiset otteet. Eihän se ole tyhmä, joka vaatii, vaan se, joka suostuu antamaan.

Muistaakseni parisen vuotta sitten lehtien (ainakin naistenlehtien) haastatteluissa elämästään kertoi naiskirjailija, joka vihdoin ja viimein - lähempänä 70 ikävuotta - oli löytänyt elämänsä rakkauden. Hän ei mistään hinnasta halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, jonka elämä hänelle antoi lahjaksi. Hintana oli avioero sairaasta, yli 80-vuotiaasta edellisestä aviomiehestä. Keskustelin asiasta muutamien tuttavieni kannsa. Toiset olivat vilpittömän iloisia siitä, että nainen oli näin myöhäisellä iällä löytänyt "sen oikean". Toiset olivat pidättyvämpiä. Jälleen se itsekkyys-kysymys. Olenko niin itsekäs, että otan vastaan tämän rakkauden ja jätän sairaan vanhuksen vanhenemaan yksin? Uskonpa, että suuri (suurin?) osa naisista olisi pysynyt entisen miehensä luona. En edes uskalla esittää kysymystä siitä, mitä miehet olisivat tehneet vastaavanlaisessa tilanteessa.

Missä sitten kulkee terveen itsekkyyden ja uhrautumisen raja? On selvää, että meillä kaikilla pitäisi olla mahdollisuus edes joskus tehdä sitä, mikä tuottaa mielihyvää itselle. Kysymyksessä voi olla matkustelu, lenkkeily, lukeminen, hyvin syöminen, rauhassa oleminen tai juhliminen... On tervettä itsekkyyttä, että tavalla tai toisella pyrkii luomaan itselleen tilaisuuden näihin - ihan vain itselle tarkoitettuihin -  asioihin. Kun taas elämä menee niin, että siinä on tilaa vain omille asioille (olitpa sitten perheellinen tai et), kannattaa havahtua. Jääkö minulta joku henkilö tai jokin asia huomaamatta/huomioimatta? Eipä tarvitse kovin kauas ympärilleen vilkaista, kun voi todeta, että yksi sun toinenkin henkilö saisi tehdä ryhtiliikkeen elämässään. -  Ei aina vain minä, vaan joskus myös sinä. Ei aina vain minä, vaan joskus myös me - yhdessä.

Tällaisin viikonloppumiettein: Pirkko