Jos matkustat Dubaihin ja olet uimatuulella, niin suuntaa kulkusi Al Mamzar Parkiin. Kuvassa vaatimaton sisääntuloalue, jonka toisella puolella on neljä erillistä uimarantaa. Alueelta löytyy vielä lisämaksusta uima-allas-alue. Sisäänpääsymaksut euron luokkaa.

Tänään on siis Isänpäivä. Kävin viemässä kynttilät isäni haudalle ja muistelin samalla häntä. Olenkin joskus sanonut, että minulla oli maailman paras isä. Olin oikea isän tyttö, nuorempi sisareni oli taas puolestaan enemmän äidin huomion kohteena. Isä kannusti ja kehui aina. Muistan, kuinka hän käveli vierelläni, kun pikkutyttönä osallistuin hiihtokilpailuihin. Olin luultavasti viimeinen, mutta ei sillä ollut väilä meille kummallekaan. Kerran askartelin isälleni joululahjaksi valokuvakotelon (hän harrasti innokkaasti valokuvausta ja kaitafilmausta). Isä sanoi, että se oli ehdottomasti hänen paras joululahjansa. Tiesin tietysti, ettei asia suinkaan ollut näin, mutta ihanalta isän sanat tuntuivat.

Mietin lapsena paljon oikeaa ja väärää, syntiä ja ei-syntiä, vaikka perheeni ei ollutkaan mitenkään erityisesti uskonnollinen. Kerran, koulupäivän aikana, minulle tuli mieleen jokin asia (muistaakseni se, että olin leikkinyt poikien kanssa!), ja se alkoi tuntua pahalta. Pyysin opettajalta lupaa mennä vessaan, ja juoksin nopeasti isän luokan ovelle. Koputin, ja isä avasi. Kerroin hänelle käytävässä murheeni, hän hymyili ja kuittasi asian sanomalla "höpö, höpö". Minä juoksin takaisin omaan luokkaani olo keventyneenä.

Isäni oli myös maailman paras ukki. Tämän voivat lapseni todistaa. Isän hautajaisissa tyttäreni piti liikuttavan puheen ja kertoi kaikista niistä leikeistä, kalastuskilpailuista mökillä ja retkistä, joita ukki oli heille järjestänyt. Ukki oli paikalla, hän kuunteli ja luki, ja lapset saivat opettaa hänelle tietokoneen käyttöä (ukki ei oppinut).

Myös minulla oli ihana ukki, isäni isä. Ukki oli seminaarin rehtori,  ja hänen luvallaan saimme leikkiä koulupäivän jälkeen seminaarin liikuntasalissa. Ukin kanssa laittelin keväällä veneen mökkikuntoon, ja hänen kanssaan teimme mökkireissuja. Ukin ja hänen Eila-vaimonsa kanssa kävimme kävelyillä, leivoin joskus ukille.

Minulla on hallussani Pirkko-tätini, isäni siskon, päiväkirjat. Olenkin kertonut joskus aikaisemmissa blogeissani siitä, kuinka Pirkko sairastui 15-vuotiaana keuhkotautiin ja kuoli kotonaan 16-vuotiaana (koko tarinan olen kertonut kirjassani "No heipudei", joka koostuu Pirkon ja hänen isänsä päiväkirjamerkinnöistä). Pirkko oli ukille, isälleen erityisen tärkeä, ja Pirkko oli selvästikin isän tyttö. Päiväkirjassaan hän kertoo, kuinka Viljo-isä vie sairaan, heikon lapsensa ulkoilemaan viltteihin käärittynä, potkurilla pukaten. Pirkon jalat eivät kanna enää, mutta kova halu on nähdä ulkomaailmaa.

Ukkini päiväkirjat kertovat siitä kauheasta tuskasta, jonka lapsen menettäminen hänessä aiheuttaa. Olen lukenut niitä useaan otteeeseen, ja aina tuska tuntuu yhtä konkreettiselta.

Työssäni opettajana olen saanut kohdata monenlaisia isiä. Olen kiitollinen siitä, että minun isäni oli kannustaja ja tuki elämässäni pitkälle aikuisuuteen. Olen kiitollinen myös siitä, että minulla oli ukki, joka jätti minulle vahvan henkisen perinnön. Ainoastaan kadun sitä, etten aikoinani osannut kysellä ja keskustella hänen kanssaan enemmän hänen elämästään. Ehkä olin liian nuori sellaiseen.

Nyt on ruvettava laittamaan kakkuja pöytään. Pian tulee vieraita, ja hiljainen koti täyttyy äänistä.

Tavataan huomenna! Pirkko