Puhalsin saippuakuplia parvekkeella. Assistenttina minulla toimi 2-vuotias lapsenlapsemme, topakka neiti. Ihmettelimme, kuinka paljon hienompia palloja saimme aikaiseksi käyttämällä kaupasta ostettua saippuakuplanestettä. Kotikutoinen astianpesuaine + vesi ei ollut läheskään yhtä tehokasta kupla-ainetta. Pallojen puhaltaminen oli yhtä hauskaa kuin niiden rikkominen.

Ostin Saksan-matkalleni matkalukemiseksi Xinran-nimisen kiinalaisen naistoimittajan kirjoittaman dokumentin "Kiinan kadotetut tyttäret". Parvekkeella tuli nimittäin mieleeni, että jos olisin kiinalainen isoäiti, niin seuranani olisi/ainakin pitäisi olla pieni poikalapsi tai sitten ei lasta ollenkaan. Xinran kirjoittaa kaunistelematta maansa tilanteesta. Mikäli oikein ymmärsin tyttölasten tappaminen heti synnytyksen jälkeen ("pakahduttaminen" on termi, jota kirja käyttää usein) on ennen ollut täysin sallittua, hyväksyttyä ja toivottavaa etenkin maaseudulla. Tosiasia on, että tyttövauvojen surmaaminen on käytäntö yhä tänään, etenkin köyhällä maaseudulla. Syy tällaiseen brutaaliin käyttäytymismalliin on ainakin osaksi perinteissä: vain poikalapset voivat uhrata esi-isille ja lepyttää vainajia, eli ilman poikaa, perhe on todella hankalassa välikädessä suhteessaan vainajiin. Toinen syy on ikivanha maalaki (juontaa juurensa parin tuhannen vuoden taakse), jonka mukaan poikalapsi saa syntyessään palan maata eli selkokielellä sanottuna: lapsi tuo leivän mukanaan. Tyttölapsille ei maata anneta, eli sellaisen syntyminen perheeseen merkitsee katastrofia, ruuan loppumista. Koska tyttölapsi ei todennäköisesti muutenkaan olisi pitkäikäinen ruuan puutteen vuoksi ja aiheuttaa kuitenkin perheelle ylimääräistä huolta, se on tapettava.

Xinran haastatteli ihmisiä maalla ja kaupungeissa. Nämä haastattelut ovatkin kirjan parasta antia. Sattumalta hän oli myös paikalla perheessä, kun talon miniä synnytti. Pitkän päivän päätteeksi kuului lapsen parkaisu, sitten tuli hiljaisuus. Lapsi oli ollut tyttö, ja se oli hukutettu vuoteen vieressä olevaan vesiastiaan. Jos se olisi ollut poika, lapsi olisi saanut ensimmäisen kylpynsä tuossa astiassa. Myöhemmin Xinran näki, kuinka eräästä roska-astiasta pilkotti vauvan jalka.

Tarina pariskunnasta, joka sattui matkustamaan toimittajan kanssa samassa junassa, oli kauhea. Xinran joutui toteamaan, että pariskunta jätti 2-vuotiaan tyttärensä eräälle asemalle. Kun hän tuohtuneena tenttasi vanhempia, vastaus oli selvä: heillä oli ollut neljä tyttöä, jotka kaikki oli jätetty jonnekin. Vaimo oli viimeisillään raskaana, ja mikäli nytkään ei syntyisi poikaa, pariskunnalla olisi vielä kaksi vuotta aikaa yrittää. Mies oli nimittäin luvannut perheelleen palata kotiin kymmenen vuoden kuluttua pojan kanssa. Kiinan yhden lapsen-politiikan vuoksi he eivät olleet kirjoilla missään, vaan kulkivat ympäri maata näin hävittäen synnytysten jäljet.

Eräs hyvin toimeentuleva pariskunta sai tyttölapsen, odotetun ja rakastetun. Arki oli kuitenkin - lapsenhoitajista huolimatta - haasteellista, sillä kumpikin vanhemmista teki pitkää työpäivää. Pariskunta päätyi antamaan muutaman kuukauden ikäisen lapsensa adoptoitavaksi, koska arki oli hankalaa. Mies ja nainen erosivat miehen syyttäessä vaimoaan tunteettomuudesta.

Tämän kirjan sisältö menee yli ymmärryksen. Olen joutunut kovasti pohtimaan millainen, minkä arvoinen, on kulttuuri - vanha, perinteinen, kunnioitettu, ihailtu? - , jossa ihmisellä ei ole ihmisarvoa. Ihmisen henki ei ole sen arvokkaampi kuin eläimen henki, ei edes eläimen hengen arvoinen. Missä vaiheessa kiinalainen ajatusmaailma on noin vinoutunut? Katsokaa Afrikan pakolaisleirien lapsia: heitä on paljon, mutta koskaan en ole kuullut, että Afrikassa tapettaisiin lapsia sen vuoksi, ettei ruokaa riitä. En ymmärrä, en olenkaan. Miten mieleeni tulevatkaan Natsisaksan tuhoamisleirit. Kyllä Kiina on pystynyt samaan. Tosin uhrit eivät ole olleet aikuisia vaan pieniä tyttövauvoja. Luin viime viikolla, ettei Intiakaan ole tässä suhteessa mikään viaton maa. Nykyajan menetelmät takaavat kuitenkin sen, ettei lasta tarvitse synnyttää. Kun ultran kuva ilmoittaa, että tulokas on pieni tyttö, vanhemmat voivat ilmoittaa, että se abortoidaan. Koska se on tyttö.

Eihän siitä mihinkään pääse, että tytöt ja pojat ovat erilaisia. Eikä tarvitse päästäkään. Mutta he eivät ole eriarvoisia. Kun synnytin kolmannen tyttäreni, soitin onnea puhkuen työnantajalleni. Tämän herran kommentti oli: "Tyttö! No, voi, voi! No, onneksi olkoon."

Mitä kuuluu Al Ainiin? Sielläkin päin maailmaa alkaa kouluvuosi olla lopuillaan. Oppilaita koulussa ei ole ollut pariin viikkoon, onhan niin kuumakin. Minä kyselin tyttäreltäni, että kai ne lapset tulevat hakemaan sitten todistukset. No, eivät tule. Ottavat sitten syksyllä, kun koulu taas alkaa... Ja milloin tuolla päin maailmaa koulu alkaa ja päättyy? Sitä ei tiedä kukaan muu kuin sheikki, eikä aina vissiin hänkään. Opettajille oli ilmoitettu keväällä, että lukukausi piteneekin kahdella viikolla ja loppuu... no, joskus. Sanoin vuosi sitten tyttärelleni, että kyllähän se ainakin sata vuotta kestää, ennen kuin Arabeissa alkaa kouluelämä olla mallillaan. Olin varmaankin ihan liian optimistinen. Lisätään arvioon vielä toiset sata vuotta.

Ostin tälle kesälle uuden toppatakin, sille on käyttöä. Tapaamisiin! Pirkko