"Arbeit macht frei" (="Työ tekee vapaaksi") julistaa Dachaun keskitysleirin portissa oleva teksti. Vuonna 1933 perustettu leiri oli naamioitu uudelleenkoulutuspaikaksi, jossa vangit fyysisin ja psyykkisin keinoin saataisiin myötämielisiksi Natsisaksan tukijoiksi. Eihän siellä ketään koulutettu uudelleen vaan rääkättiin, tapettiin, poltettiin ja se, mitä "koulutetusta" jäi jäljelle siroteltiin lähimetsään.

Dachaun kaupunki sijaitsee Münchenin lähellä, ja sinne tuodut vangit olivat juutalaisia, poliittisia vankeja eri maista eli Natsisaksan "vihollisia", Jehovan todistajia, kommunisteja, vastarintaliikkeeseen osallistumisesta syytettyjä katolisia pappeja, homoseksuaaleja ja ns. "epäsosiaalista ainesta" (eli suomalaisittain sanottuna "rantaremmin porukkaa"). Tällä leirillä ei ollut naisia tai lapsia, joskin esillä oli esimerkiksi 16-vuotiaan pojan kirjoittamia runoja. "Äiti, mitä minä olen tehnyt..." Vuodesta 1941 leiri toimi tuhoamisleirinä aina vuoteen 1945 saakka, jolloin Yhdysvaltain armeija vapautti vangit ja ampui vanginvartijat. Saksalaiselle tyylille ominaisesti kaikki vangit oli kortistoitu ja numeroitu (maailmassa kulkee yhä juutalaisia, joiden käsivarressa on keskitysleirillä poltettu numero), ja erään tietolähteen mukaan viimeinen vankinumero tällä leirillä olisi ollut 161 900.

Alue on valtavan laaja, ja hyvin tyhjä, sillä miltei kaikki asuinparakit on purettu. Museo oli sijoitettu monesta parakista koostuvaan tilaan, esillä oli runsaasti valokuvia, paljon tietoa saksaksi ja englanniksi, koko natsikauden historia alkaen Hitlerin vähittäisestä valtaan noususta päättyen leirin vapauttamiseen.  Museon takana oli bunkkeri, jossa sijaitsivat erityisvankien sellit ja kidutuskopit. Siellä oli pidetty mm. miestä, joka oli yrittänyt salamurhata Hitlerin. Valtavan alueen toisessa päässä, lähellä metsää sijaitsi rakennus, jonne vangit vietiin "suihkuun". Todellakin, oven yläpuolella luki "suihku". Vangit riisuivat vaatteensa, ja heille annettiin suihkumyssyt. Tämän jälkeen he menivät "suihkuhuoneeseen". Se oli pieni, pimeä tila, jonka katossa ja seinissä oli aukkoja, joista huoneeseen laskettiin kaasua. Rakennuksen viimeisessä huoneessa sijaitsivat polttouunit. Jokaisen edessä oli paarit, jotka liukuivat kiskoja pitkin ja pudottivat ruumiin uuniin. Tähän teurastamoon mahtui kerrallaan 150 ihmistä.

Katselin niiden miesten kuvia, jotka olivat johtaneet Dachaun leiriä. Eräässä tekstissä kerrottiin, kuinka kaikki, myös saksalaiset työtoverit, pelkäsivät tätä erityisen raakaa miestä. Hän tietysti - pelkuri - teki itsemurhan ennen kuin hänet vangittiin. Katselin kuvia niistä nuorista miehistä, jotka olivat kuolleet lääketieteellisten kokeiden uhreina. Leireissähän tehtiin paljon juuri lääketieteellisiä tutkimuksia, koska saatavilla oli paljon ilmaista, inhimillistä koemateriaalia. Katselin kuvia niistä lääkäreistä, joista tuli parantajien sijaan tappajia. Katselin kuvaa siitä 16-vuotiaasta pojasta, joka salaa kirjoitti runoja ja sai jollakin ihmeen keinolla piilotettua paperit vartijoilta. Katselin kuvia, luin tekstejä, enkä jaksanut enää.

Jäljelle jäi kysymys: Miten tämä on ollut mahdollista? Miten ihminen on voinut tehdä tämän toiselle ihmiselle? Olen keskustellut tästä asiasta useamman tuttavani kanssa, ja olemme yrittäneet löytää selitystä. Uskon, ettei tavallinen ihminen voi psyykkisesti kestää tällaista käyttäytymistä, ellei pysty selittämään sitä itselleen jotenkin. Todelliset natsit olivat varmasti niin ideologiansa pauloissa, että hyväksyivät kaiken tappamisen, jotta Saksaan saataisiin puhdas arjalainen rotu. Mutta kaikki eivät olleet niin vakuuttuneita ideologiasta. Sopeutuiko ihminen tappamaan kanssaihmisiä, jotta selviäisi itse hengissä? Olihan myös olemassa niitä vankeja, jotka osallistuivat kidutuksiin. Miten kiduttajat selvisivät koskaan psyykkisesti? Miten kidutetut selvisivät?

 Olimme Augsburgissa katsomassa Fuggerei-nimistä keskiaikaista asuinaluetta, ja mieheni yritti kohteliaasti tarjota eräällä saksalaisherralle paikkaa pommisuojassa. Saksalainen selitti minulle myöhemmin (mieheni ei osaa kieliä, minä tulkkaan), ettei hän koskaan elämässään enää mene pommisuojaan. Hän oli lapsena Berliinissä ollut pommisuojassa päivittäin ja tuntikausia, eikä halua enää niitä asioita kokea uudelleen. "Ja minä toivon, ettei kukaan, koskaan, missään maailmassa joudu kokemaan samaa kuin me." Pieni poika oli saanut syvät traumat. Miten sitten he, jotka viettivät vuosia keskitysleireissä?

Leirin kirjakaupassa oli valtavasti mielenkiintoisia kirjoja. En ostanut yhtään. En jaksa enää yhtään tarinaa, en yhtään kuvaa. Ja vaikka minä voinkin sulkea tämän asian mielestäni sillä verukkeella, että tämä kaikki on ollut ja mennyt, niin jäljelle jää se tosiasia, että näitä samoja asioita, kauheuksia, tapahtuu tälläkin hetkellä tässä maailmassa, jonkun ideologian siunaamana.

Pirkko