Olipa aika levoton aamuyö, kun niin monet eläkkeellä olevat työkaverini olivat järjestämässä juhlia. Selvästi alitajuntani oli työstämässä niitä ajatuksia ja tunteita, joita tämä kirjoittaminen herättää.

Ajattelin laittaa tähän nyt tekstiä ukiltani, Viljo Törmälältä, joka toimi Tornion seminaarin rehtorina sen kukoistusvuosina. Olen kirjoittanut kirjan "No, heipudei", jonka tarina koostuu ukin Pirkko-tyttären ja hänen (siis ukkini) päiväkirjamerkinnöistä. Pirkko, isäni sisko, kuoli 16-vuotiaana keuhkotautiin. Hänen päiväkirjansa ovat kuitenkin hyvin valoisia, eikä hän missään vaiheessa uskonut menehtyvänsä sairauteensa. -  Nyt kuitenkin merkintöjä Viljon päiväkirjoista, hänen pohdintaansa elämän tarkoituksesta ja työstä.

30.12.1962 "On vuoden viimeistä edellisen päivän ilta. Joulu meni tavanmukaisissa tohinoissa, ja on edessä uusi vuosi. Ja huomenna syntymäpäiväni, päivä, jolloin täytän 70 vuotta. Kuka sitä uskoisi. Se tuntuu tosiaan uskomattomalta. Tuntuu siltä, että elämäntaival on mennyt niin nopeasti. Vaikka siihen on sisältynyt paljon ponnistusta, ankaraa työtä ja  - paljon pettymyksiä. Mutta kuitenkin sanon: Ihana elämä. Elämän tarkoitus? Eiköhän se ole sitä, että ihminen vähäiseltä osaltaan toteuttaisi jotakin, toteuttaisi itseään omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Jättäisi oman jälkensä, jota ei suorittaisi kukaan muu kuin minä, kukin ihmisyksilö. Se on elämän tarkoitus, niin on asia minulle kirkastunut. Ja kuitenkin nyt tuntuu, etten omaa osaani ole vielä täysin suorittanut. Nuorena 70-vuotias tuntui täysin vanhukselta, mutta nyt sen lähestyessä en jaksa vielä ollenkaan kuvitella, että olen vanha. En tunne fyysisesti raihnaisuuden merkkejä, enkä henkisesti. Tuntuu siltä, että minun on vielä tehtävä työtä, tehtävä jotain. En voi vielä ajatella vanhuuden lepoa. Minun on vielä suoritettava jotain! - Ja huomenna - todennäköisesti - on näytelmä. Tulee kai onnittelijoita, pidetään puheita. Sen urakan aion uskollisesti kestää. En halunnut "olla matkoilla", koska se tuntui jollakin tavoin teennäiseltä, ehkä hiukan tärkeäsävyiseltäkin. Olen kotona ja koetan sulatella kaikki ne sanat, mitä mahdollisesti sanotaan.  - Niin, 70 vuotta! Lapsuusvuosista nuoruusvuosiin, elämäntehtävän löytäminen ja sitten miehuusvuosien ankara, hellittämätön työ, joka - niin tuntuu - vielä jatkuu. Ihana elämä - ihana työ! Elämä on minulle ollut työtä. Se on ollut elämän syvin sisältö. Ja minä tunnen, että minä voisin vielä tehdä jotain - kirjoittaa, se mielessä kangastelee."

Ukki jäi eläkkeelle 65-vuotiaana, vastentahtoisesti. Hänen intohimonsa oli opetustyö, jota hän kaipasi koko eläkeikänsä ajan. - Tässä kohdassa voi katsoa peiliin ja todeta, että siellähän ne ukin geenit monella tapaa katsovat minua vastaan. - Viljo kuoli 76-vuotiaana ja vielä viimeisimmäksi jääneessä päiväkirjamerkinnässään hän kirjoittaa työstä:" Työ, sekö on ihmiselämän tarkoitus, tehdä työtä, työllään luoda jotain uutta. Ihana elämä! Kun saa tehdä työtä, toteuttaa Jumalan tarkoituksia omalla työllään. Silloin on ihana elämä. Työ tuo elämän, sen syvimmän sisällön, työn kautta ihminen antaa oman osansa."

Nykylukijasta Viljon teksti saattaa tuntua paatokselta, fanaattiselta työn ihannoimiselta. Mutta jotain tekstissä on kuitenkin. Jotain niin rehellistä ja avointa, että se panee nyökkäämään ymmärtämisen merkiksi.

Loppumietelmänä kerron tuttavapariskunnastani. Molemmat osapuolet ovat hyväkuntoisia ja auttamishaluisia. Niinpä he tässä taannoin kertoivatkin minulle menneensä kurssille. Kurssilla opetettiin asioita, joita tulee ottaa huomioon heidän ulkoiluttaessaan vanhuksia. Nämä kaksi, kurssin käynyttä 75-vuotiasta toimivat nyt siis vanhusten ulkoiluttajina (tosin he myönsivät, että osa ulkoilutettavista on heitä nuorempia).

Tavataan jälleen ! Pirkko