Suomalaiset nettivastaajat, seniorit, olivat 60 % tyytyväisiä omaan elämiseensä. Vastaus yllätti minut, mutta hyvä näin. 10 % vastanneista ei ollut tyytyväinen elämäänsä, mutta suurimman yllätyksen aiheutti minulle se 30% eläkeikäisistä vastaajista, joka ei aikonut jäädä eläkkeelle vielä lainkaan! Miten tätä prosenttilukua tulee tulkita? Vastaajat viihtyvät töissään? Heillä ei ole elämää työpaikan ulkopuolella, ja he pelkäävät putoavansa tyhjiöön? Vastaajilla on pulaa rahasta? Ei kai pitäisi arvailla, mutta luulen, että suuri osa näistä senioreista viihtyy työssään ja työpaikassaan.
Tyytyväiset eläkeläiset hehkuttivat:" Nautin täysin siemauksi. Nukun, milloin haluan, ajelen pyörällä, syön lounaita, katselen ihmisiä. Voi, kun nautin!" Eräs vastaajista pohti pidempään:" Jos eläkkeelle jää terveenä, virkeänä ja hyväkuntoisena, eikä ole korvaavaa harrastusta, niin kyllähän se tyhjiö voi iskeä. Silti olen sitä mieltä, jotta elämässä kannattaa viettää muutama vuosi ns. "tyhjän päällä", kelluen ilman sen kummempia haasteita ja tekemistä. Nuo muutamat "kelluntavuodet" voivat tuoda arvaamattoman hienoja oivalluksia ja luoda jopa uuden harrasteen. Suurin osa ihmisistä elää koko ajan opiskellen tai töitä tehdenMikä ihanuus onkaan lopulta pudota ns. tyhjän päälle ja "kelluttaa" ajatuksiaan tehden vain sen, minkä ehtii ja haluaa...Tietysti taloudellinen mahdollisuus täytyy olla edes minimaalinen, jotta voi kellutella..."
Julkaisen tässä kokonaisuudessaan erään kertomuksen, koska se mielestäni saattaa koskettaa useampaakin senioria.
" Minä en saanut mitään "lahjavuosia". 52-vuotiaana jouduin jäämään eläkkeelle. Olin sairastanut selkärankareumaa kymmenen vuotta, ja sitten pienessä tapaturmassa sain iskiaksen. Kahdeksan kuukautta olin sairauslomalla, ja vasen jalka ei noussut lattiasta.
Tein ehkä virheen, kun pitkän sairausloman vuoksi muutin Rovaniemelle. 1.11.95 menin töihin, eli lähdin Rovaniemeltä Ylitorniolle (100 km) aamuisin. Erityisopettajana olin useammalla koululla päivän aikaan ja sitten illalla palasin kotiin.
Syksyllä 1997 jäin sairauslomalle, koska en enää pystynyt ajamaan autoa, eikä mitään linja-autoja ollut. Tai oli. Olisin mennyt maanantaina Ylitorniolle ja tullut perjantaina takaisin. 1998 alkoivat päivärahapäivät, 300 päivää, täyttyä ja lääkäri sanoi, että haetaan eläke. Se tuli vappuna ja kesällä täytin 52. Olin tyytyväinen.
Mutta kun tuli syksy ja 1.10., jolloin eläke astui voimaan, maailma romahti. Tunsin, että kukaan ei tarvinnut, minusta ei ollut mihinkään, kukaan ei välitä minusta. Olen täysin tarpeeton, nuorena eläkkeelle jäänyt tyhjäntoimittaja.
Oltuani kaksi viikkoa eläkkeellä totesin olevani alkoholisti (en ollut aikaisemmin käyttänyt alkoholia kuin pikkujouluissa). Ja sitä juoma-aikaa kesti ja kesti.Lapseni muutti jo pois, ja mies otti minusta eron. Muutin ensimmäisen kerran elämässäni yksin 2006. Elämä jatkui yhtä tylsänä kuin oli ollut kahdeksan vuotta. Menin kuitenkin Eläkeläiset ry:n toimintaan ja tanhuryhmään, ja minut valittiin sihteeriksi syksyllä.
Sieltä rupesin saamaan voimaa, ja kesällä 2007 liityin AA:han. Toimin Eläkeläisten sihteerinä, tanhuissa, opintokerhoissa. Järjestimme yhdistyksemme 50-vuotisjuhlan ja vaikka mitä.
Olen ollut useamman kerran Kuntorannassa ohjaajakursseilla ja tunnen voivani melko hyvin. Alkoholista en ole päässyt kokonaan eroon, mutta se ei enää haittaa toimintaani. Nyt, jo virallisesti eläke-ikäisenä - olen opiskellut Lapin yliopistossa ja valmistunut kasvatustieteiden maisteriksi. Ei mikään turha suoritus.
Edelleen sanon: eläkevuoteni eivät ole olleet "lahjavuosia", vaan enimmäkseen tuskaa ja huonoa omaatuntoa."
Loppukevennyksenä englantilaisen Frank Evansin viesti. Evans kävi läpi ohitusleikkauksen ja palasi 67-vuotiaana härkätaisteluareenalle. Evans, nyt jo yli 70 vuotta, sanoi: "Ihmisten pitäisi minua katsoessaan ajatella, että jos minä pystyn tässä iässä taistelemaan härkien kanssa, he pystyvät mihin tahansa."
Seuraavaan kertaan! Pirkko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti